Minua häiritsee se, että tässä blogissa on useamman vuoden aukko. Takuulla olen ainoa ihminen maailmassa, jota moinen voi häiritä, mutta silti tunnen suurta tarvetta paikata sitä aukkoa kertomalla nyt jälkeenpäin vaiheistani myös siltä ajanjaksolta, jolloin en blogannut.
Minun pitäisi siis kirjoittaa erostamme. Mutta enpä aio sitä tehdä, koska haluan suojata Sulon yksityisyyttä. Minua myös hirvittää avata teille noita tapahtumia, koska joudun kertomaan omat vastenmieliset tekoni. Sen aika kuitenkin tulee vielä, mutta toistaiseksi niistä kertominen ei tunnu minusta turvalliselta. Olen yhä haavoilla sen nimeltämainitsemattoman keskustelupalstan takia, ja pelkään, että joku sen ilkeimmistä kirjoittelijoista saattaa lukea tätä blogiani. Susanna-viha leiskuu yhä sielläpäin ja tekee minusta vainoharhaisen.
Minun pitäisi myös kertoa reissustani Espanjassa. Sen kirjoittaminen vaatisi pitemmän rauhallisen hetken, jotta pääsisin muistoissani takaisin niihin tunnelmiin. Olisin halunnut kertoa siitä kaikesta jo monta viikkoa sitten, mutta kirjoittamisen kannalta otolliset ajat upposivat Danielin kanssa kirjoitteluun, ja sitten aloitinkin työllisyyskoulutuksen. Nyt minun aikani on kovin rajallista, mutta yritän lähipäivinä silti ottaa käsittelyyn häshtäk vänlaif -teeman.
Minun pitäisi näyttää teille, millainen tämä kotini oli, kun ostin tämän ja millaiseksi tämä on minun käsissäni muuttunut. Pitäisi kertoa sekin, miksi menin ostamaan yläkerrasta toisenkin asunnon, vaikka tiesin jo varsin hyvin, mikä uppoava laiva tämä talo on.
Minun pitäisi kertoa Heilastakin. Sen teen nyt. Hänen yksityisyytensä takia olen kuitenkin päättänyt rajoittaa hänestä puhumisen minimiin. Sen verran uskaltanen kertoa, että sekaannuin häneen jo Majiksella asuessani. Seurasi vinhaa vuoristorataa, ja aika monta eroamista ja yhteenpaluuta, ennenkuin saavutimme tämän tasaisehkon statuksen, joka nyt on välillämme vallinnut kaksi vuotta. Olemme yhdessä, mutta erikseen.
Minun ongelmani parisuhteissa on aina ollut se, että imen itseeni kumppanini identiteetin. Kadotan omat tapani ja harrastukseni ja jopa elämänkatsomukseni. Muutun enemmän kumppanini kaltaiseksi. Nyt avioeron jälkeen olen yrittänyt kaivaa esiin sitä, kuka minä olen, eikä se ole ollut mitenkään helppo prosessi. Mutta omaksi yllätyksekseni olen monella tavalla muuttunut takaisin sellaiseksi ihmiseksi, jollainen olin parikymppisenä. Minulle onkin hyvin tärkeää olla nyt hukuttamatta itseäni Heilan identiteettiin.
Meillä oli varsin paljon kilometrejä välillämme jo silloin, kun minä asuin Salossa ja myös sittemmin, kun muutin takasin Imatralle. Niin paljon, että työttömille oli hankalaa pystyä kulkemaan tuota välimatkaa toistemme luo. Vuosi sitten Heila muuttikin tänne ja kilometrit välissämme kutistuivat metreiksi. Me emme asu yhdessä - kumpikaan meistä ei pidä sellaista hyvänä ideana. Mepä olemme naapureita. Tällainen järjestely tukee oman identiteettini säilymistä. Emme koskaan edes nuku yhdessä. Meillä on erilaiset vuorokausirytmit, joten kummankin unen laadun kannalta on parempi kömpiä omiin peteihin yöksi.
Ympärilleni kasvoi jonkunlainen itsesuojelun muuri, kun Sulosta erotessani menetin ihan kaiken. En enää koskaan halua rakentaa mitään osaa elämästäni toisen ihmisen varaan. En halua jakaa kotiani, autoani, ammattiani tai harrastuksiani kumppanini kanssa. En halua ikinä enää joutua siihen tilanteeseen, että joudun täysin tyhjän päälle. Oikeastaan en enää halua edes tottua nukkumaan toisen vieressä, koska jos sen toisen menettää, menettää myös nukkumisen taidon. Pitkän parisuhteen päättyminen oli jo itsessään minulle ihan tarpeeksi helvetillinen kokemus. Kun siihen yhdistyi vielä kodin, työn ja harrastusten menettäminen, minulla ei ole sanoja sen kokemuksen kuvaamiseen. Ihmettelen yhä, että olen selviytynyt siitä kaikesta näinkin hyvin. Ehkä minä todellakin olen vahvempi kuin ymmärränkään.
Minulla oli täysin horjumaton usko siihen, että olisin Sulon kanssa lopun elämääni. Sellaista uskoa minulla ei ole Heilan suhteen. Meillä on molemmilla sen sortin henkiset haavat, että sitoutumisessa on kummallakin haasteita. Me emme lupaile toisillemme elävämme yhdessä onnellisina elämämme loppuun asti, tai tukea ja rakastaa niin myötä- kuin vastamäessä. Minä en muutenkaan enää haaveile tulevaisuutta juuri viikkoa pidemmälle. Minusta on tullut entistäkin pessimisitisempi ja kyynisempi. Mikään muu ei ole varmaa, kuin muutos, joten on turhaa rakennella suunnitelmia. Minusta tuntuu kuitenkin tärkeältä yrittää tehdä kustakin kuluvasta päivästä niin hyvä, kuin sen on mahdollista kulloisillakin resursseilla olla. Pienet ilot merkitsevät paljon, vaikka tulevaisuus olisikin musta aukko.
ADHD-diagnoosin saaminen ja sen myötä itseni ymmärtäminen on auttanut minua tajuamaan myös ne hankaluudet, joita pari- ja muissakin ihmissuhteissani on syntynyt ja tulee aina syntymään. Minulla on ollut aina jonkinlainen käsitys siitä, että olen "hankala tyyppi", mutta nykyisin osaan jo eritellä, mitä se pitää sisällään. Osaan myös jossain määrin jo huomata, mitkä ominaisuuteni ovat niitä ADHD-piirteitä, joiden kanssa on osattava joustaa. Sulo sopeutui kaikkiin minun erikoisuuksiini, ja teki minun elämästäni ihanan helppoa. Se kostautui sitten hänelle itselleen. Ei kannata tanssia aadeehoodeeläisen pillin mukaan! Toisaalta ei meikäläisiltäkään voi odottaa mitään ihmemuuttumista.
Heilan kanssa me olemme tehneet valtavan työn siinä, miten olemme toisiamme opetelleet. Opettelu jatkuu yhä, mutta olen ylpeä siitä kaikesta, mitä olemme saavuttaneet. Tässä on kaksi perin juurin hankalaa, mutta kummallisen sisukasta (tai kovapäistä) tyyppiä yhdessä.
Nykyisellä tietämykselläni olen hämmentyneen kiitollinen siitä, että minulla yhä on sekä Sulo että Heila - se antaa minulle luottamusta siihen, että hankaluuksistani huolimatta en voi olla täysin toivoton tapaus.
Luulen, että tämän enempää Heilan ja minun horjuvasta parisuhteen rakentamisesta en täällä kerro. Jos tämäkin parisuhde räjähtää vielä käsiin, se ei ainakaan iske kuin salama kirkkaalta taivaalta, eikä minun tarvitse häpeäni takia lopettaa bloggaamista siinä vaiheessa. Ja voihan olla, ettei tämä räjähdäkään, vaan Heila vielä joskus kärrää minua pyörätuolissa vaippaostoksille ja minä kyselen, että kukas nuori mies se sinä olet!
7 kommenttia:
Ihana kirjoitus. Tässä on eletyn elämän tuomaa viisautta (ja varovaisuutta, kyynisyyttä ja kaikkea muutakin), kokemuksia ja huumoria, lempeää rakkautta itseä kohtaan myös.
Sopusuhtainen parisuhde-elämä kuulostaa ihanalta.
Jos eteeni tulisi joskus avioero, en haluaisi muuttaa enää yhteen kenenkään kanssa. Yhdessä voi olla myös erikseen ja joskus se on paras tapa.
Saila, kiitos. Tuntuupa kivalta, että kaikki nuo asiat onnistui välittymään kirjoittajalta lukijalle asti! <3
Voi Katja, toivottavasti ei avioeroa eteen tule!
Tuo kumppanin identiteetin itseensä sulauttaminen on mielenkiintoinen ilmiö. Luulen, että tämä on aika yleistäkin niillä pariskunnilla, jotka on olleet yhdessä nuoresta alkaen, jolloin minuus on muutoinkin monella vielä rakenteilla. Näin kävi itselleni ja kun sitten parinkymmenen yhdessäolovuoden jälkeen jäin leskeksi alle nelikymppisenä, oli oman minän rakentaminen iso työ. Oli todella vaikeaa hahmottaa, mitkä osa-alueet elämässä oli niitä itselle tärkeitä ja mitkä olivat omat arvot, lempi-ruoat ym pienemmät asiat ja mitkä haaveet on niitä omia ja mistä pitää kiinni ja mistä luopua.
Elämän kriisit opettaa itsestä ihan valtavasti, eikä aina kovastikaan pehmeällä kädellä. Toisaalta niissä myrskyissä oppii ehkä hahmottamaan niitä omia rajoja.
Hyvä kirjoitus kaiken kaikkiaan!
Ei sinun tarvitse tarinastasi kaikkea muille avata. Eikä kuulukaan. Sinä tiedät tyhjät kohdat. Ja sen, että ei ne kohdat suinkaan tyhjiä ole olleet.
En voi sille mitään, mutta näin jo silmissäni ja kuulin korvissani sen, kun Heila työntää sinua pyörätuolissa ja sinä puhut levottomia. Sen vaan jätit kertomatta, että Sulo kantaa niitä Tena-paketteja selkä hiessä teidän perässä. Aattele: parhaassa tapauksessa he kumpikin ovat huolehtimassa sinusta!
Heippa, Vinttiläinen, uusi tuttavuus täällä! Puolison kuolemakin on ihan varmasti asia, joka panee minuuden mullin mallin. Ja opettaa myös paljon, jos antaa sen opettaa.
KirsiMaritta, olet oikeassa. En ymmärrä, miksi minun pitää ihan kaikki jutut maailman tuuliin aina huudella. Outo itsetuhoisuuspiirre sekin, panna itsensä haavoittuvaksi internetin ilkeiden edessä.
Ai kauhea tuota mielikuvaa!!!! Sulo-parka, huolehtii sekä minusta että Heilasta. Toivottavasti heitän henkeni ennenkuin käyn taakaksi kenellekään. :D
Lähetä kommentti