lauantai 21. lokakuuta 2017

Käytiin Puolassa


Harvoin meillä enää on sellaista tilannetta, että voisimme nostaa kytkintä yhtä aikaa, mutta nyt kun Sulolla oli syysloma ja minä kuvittelin, että Postin työ loppui ja S-ketjun bonuksiakin oli vuosien varrella kertynyt tilille aika mainio summa, päätimme lähteä yhteiselle lomamatkalle. Puola valikoitui kohteeksi pääasiassa siksi, että sinne ne S-tilin rahat riittivät. Minä en halunnut näin lyhyeksi lomaksi minnekään kesämaahan, koska kotiinpaluu tähän jatkuvaan synkkään sateeseen olisi ollut liian paha paikka. Olemme molemmat jo monta vuotta halunneet käydä Auschwitzissa, joten nyt oli sopiva hetki sille. Eipä ainakaan tuntuisi pahalta palata kotiin?

Matkailuun liittyy aina tympeä määrä tietokoneella kökkimistä, kun pitää etsiä ja vertailla lentoja ja hotelleja. Kaiken sen surffailun lomassa minulla menivätkin Varsova ja Krakova sekaisin. Kun sekä lennot että hotelli oli varattu Varsovaan, aloin etsiä tietoa Auschwitzin-retkistä. Niitä ei löytynyt kirveelläkään ja olin aivan ihmeissäni. Sitten satuin vilkaisemaan karttaa ja tajusin, että meidänhän piti olla menossa Krakovaan, eikä Varsovaan!


Halpalentoja ei voinut vaihtaa, mutta hotellin onneksi sain peruttua. Niinpä päätimme lentää Varsovaan ja jatkaa sieltä Krakovaan kovasti kehutulla puolalaisella junayhteydellä. Hyvin pian paikan päällä totesin, että tästä reissusta opin ensimmäisenä sen, että kannattaa tietää, mihin on menossa. Junamatkan takia meiltä tuhrautui sekä reissun alusta että lopusta kokonaiset päivät asemilla hengailuun ja julkisissa kulkuvälineissä istuskeluun. Aivan hukkaanheitettyä aikaa siis, sillä Puolan maaseutu näytti junan ikkunasta aivan samalta kuin kotimaan maisemat, paitsi että lehmiä ja kanoja näkyi useammin. Puolalaiset junat ovat samanlaisia kuin meidänkin ja ne ovat myöhässä aivan kuin meidänkin. Ne eivät myöskään ole mitenkään mahdottoman edullisia, vaikka niin internetti oli meille hehkutellut.

Meille kuitenkin jäi kolme kokonaista päivää perillä Krakovassa. Koska minä olen vanhemmiten saanut yhä enemmän sellaista piirrettä, että muutokset ovat vaikeita, minulta meni tietysti pari päivää sopeutumiseen. Sulolle täytyy taas antaa kaikki kunnia pitkästä pinnasta ja mainiosta sietokyvystä. Minä en todellakaan ole mikään kiva matkaseuralainen, kun olen väsynyt, nälkäinen ja kireä. Tämä oli oppini numero kaksi tältä reissulta; jos et voi irrota kotoa vähintään viikoksi, älä lähde matkalle!


En aio kirjoittaa teille mitään tylsää matkakuvausta, mutta keskitysleirillä käynnistä haluaisin sanoa jotain. Me siis varasimme opastetun retken jo etukäteen välttyäksemme hermojen palamiselta julkisten kulkuneuvojen varassa. Meidät noudettiin hotellin ovelta pikkubussilla, jossa oli mukana kolme muuta pariskuntaa. Puolentoista tunnin ajomatkan aikana meille näytettiin dokumentti aiheesta. Sekä Sulo että minä olemme aina lukeneet paljon holokaustista, katselleet dokumentteja sekä enemmän ja vähemmän fiktiivisiä elokuvia, joten asia oli ennestään kaikin puolin tuttu. Ainahan kuvaukset keskitysleireistä tuntuvat pahalta, mutta ehkäpä tätä dokumenttia katseli vielä erityisen herkällä mielellä.

Pieni ryhmämme yhdistettiin toisiin paikan päällä ja saimme paikallisen oppaan, joka kertoi hyvällä englanninkielellä todella koskettavalla tavalla kaikesta siitä, mitä paikassa oli tapahtunut. Museokierros oli äärimmäisen hyvin organisoitu, ja meille jaettiin kuulokkeet, jotka toistivat oppaan ääntä selkeästi.


Aurinko paistoi, oli ihanan lämmin päivä. Auschwitzin leiri on kaunis paikka. Ihan oikeasti kaunis! 1920-luvulla rakennetut punatiiliset kasarmirakennukset säntillisten kujien varsilla ja jämptisti riveissä kasvat lehtipuut toivat tunteen, kuin olisimme seisseet hyvin idyllisellä asuinalueella. Se tunne karisi, kun astuimme rakennusten ovista sisään. Tiesin, että Auschwitz on säilytetty suurelta osin alkuperäisenä, mutta siitä huolimatta sen alkuperäisyys oli juuri se, mikä tuntui sietämättömältä ja käsittämättömältä. Että niillä samoilla käytävillä, samoissa huoneissa, samoilla pihoilla, samoissa kellareissa olivat tuhannet ja taas tuhannet ihmiset kärsineet hirveitä tuskia ja lopulta menettäneet henkensä mitä hirvittävimmillä tavoilla. Mitä pidemmälle kävelimme ja kuuntelimme oppaan puhetta, sitä pahemmin rinnassa puristi ja sitä vaikeampaa oli vain jaksaa eteenpäin. Kun saavuimme huoneeseen, jossa oli suunnattomat vuoret ihmisten hiuksia, pienten lasten kenkiä ja matkalaukkuja, joihin toiveikkaasti oli kauniilla käsialalla kirjoitettu omistajan nimi, olin aika lähellä murenemista. Tunsin ihan fyysistä kipua, joka tietysti purkautui itkuna.

Kun olimme kiertäneet autenttiset kasarmirakennukset, museohuoneet, teloituspihan, kaasukammion ja pienen krematorion, hengähdimme hetken vaitonaisina, ennenkuin meidät kuljetettiin Birkenauhun. Jos Auschwitz toikin yksittäiset ihmiskohtalot lähemmäs, Birkenau näytti kauhujen mittakaavan.

Jos sinulle sanotaan, että leirillä tapettiin 1,3 miljoonaa ihmistä, mitä tuo luku sinulle merkitsee? Minulle se oli vain luku, jonka suuruutta en ymmärtänyt. Mutta kun näin Birkenaun, minä ymmärsin.


Birkenau on suunnaton alue, ihan uskomattoman suunnaton. Vankien majoitukseen tarkoitetut surkeat, heikosti rakennetut lautaparakit ovat tuhoutuneet, mutta alueella törröttää valtava määrä savupiippuja. Ne piiput kuuluivat parakkien lämmitysuuneihin, joita ei koskaan käytetty. Piippujen perusteella pystyi silmissään näkemään täyteen ahdettuja, jääkylmiä, hataria parakkeja silmänkantamattomiin. Niitä piippuja katsoessani pystyin käsittämään tuhoamiskoneiston voiman.

Mistään muusta ei sillä leirillä ollut kyse, kuin ihmisten systemaattisesta tuhoamisesta. Birkenauhun tulleet menivät joko suoraan kaasutettaviksi tai hetkeksi aikaa pakkotyöhön läheiseen tehtaaseen. Ilman ruokaa ja kellon ympäri jatkuvalla fyysisellä työllä kuolema tuli joka tapauksessa pian. Jatkuva virta uusia ihmisiä saapui junanvaunuissa suoraan murhattaviksi, ja kaasutukset ja ruumiiden polttaminen jatkuivat tauotta yötä päivää. Siinä kauniin aurinkoisen taivaan alla omassa päässäni kiersi epätoivoinen kysymys: miksi sen annettiin tapahtua? Miten Hitler kumppaneineen onnistui saamaan saksalaiset sotilaat ylpeinä mukaan tähän mielettömyyteen? Voiko sama tapahtua joskus uudelleen, kun rasismi on niin pelottavalla tavalla nousussa pitkin Eurooppaa?


Vaikka tiesin paljon Auschwitzista ja Birkenausta, eikä käynti tuonut uutta tietoa, en ollut yhtään osannut valmistautua siihen, miltä sen kaiken keskellä oleminen tuntuisi. En pysty sitä tunnetta teille edes kuvailemaan, mutta minusta jokaisen kannattaisi käydä se kokemassa. Siinä paikassa varmasti jokainen viimeistään tajuaa, miten vaarallisia rasistiset ajatukset ja muukalaisviha ovat.

Niille ei saa antaa sijaa, ei pienintäkään.

17 kommenttia:

  1. Auschwitzissa käyminen reilu vuosi sitten oli elämäni vaikuttavimpia kokemuksia. Ja todella vasta paikan päällä tajusi tuhoamisen laajuuden ja järjestelmällisyyden, sen käsittäminen miten organisoitua oli yhden kansan massamurha saa vieläkin hiljaiseksi. Opastuskierros oli hyvä ja selkeä, se kannatti ehdottomasti ottaa. Minä itkin ihan avoimesti siinä vaiheessa kun kierros tuli leirin lapsista kertovaan huoneeseen. Muistan sen ahdistuksen vieläkin mitä huone aiheutti.
    Puola oli minusta yllättävän kiva lomakohde. Joulukuussa lähden Berliniin muutamaksi päiväksi, en ole käynyt siellä koskaan ennen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin itkin, ei sitä vaan saanut pidettyä sisällä. Sulo sanoo, että itki siellä joku muukin, mutta minä en oikein edes nähnyt muita ihmisiä, vaikka porukassa kuljettiinkin. Ihan hirveä tunne. Ja niin tarpeellinen kuitenkin.

      Poista
  2. Olen tosi usein miettinyt tuota ihan samaa: miten ihmeessä tuo oli mahdollista? Yksi hullu mies sai sotilaat tekemään jotain käsittämättömän kauheaa. Ja kokivat toimivansa oikein????? Ja toisaalta miten ihmisistä ei vaan ollut pistämään pontevasti hanttiin? Joukkovoimalla kimppuun tms. No juu, tiedän että oli nälkää, uupumusta, aseet jne jne jne. Ei siinä muutakaan voinut varmasti.

    Kun katsoin vastikään elokuvan Ikitie, mietin ihan samoin siinäkin, että ihmiset vaan kulkivat kuin vapaaehtoisesti kohti kohtaloaan... Että mikä lamauttaa oman tahdon niin totaalisesti?? Pelko ehkä? Se menee kyllä aivan yli ymmärryksen, että miten kaiken maailman lahtaajat voi tehdä sitä mitä tekivät tuolloin... Onko he olleet aivan empatiakyvyttömiä??? Murha murhan perään, jopa pienet lapset... Aivan hirveää.

    Voin uskoa, että vierailu tuolla oli kokemus, joka ei varmaan koskaan unohdu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä en ymmärrä sitä, että miksi juuri juutalaiset? Mikä heissä oli niin erityistä, että heidät piti sellaisella voimalla tuhota? Ihan mielitautinen, perusteeton viha. Vaikka natsit tiesivät joutuvansa tuomiolle ja yrittivät paetessaan tuhota todistusaineiston joukkomurhista, he ilmeisesti silti kokivat tehneensä OIKEIN. En ymmärrä.

      Poista
  3. Molemmissa itse käyneenä allekirjoitan kaiken mitä sanot ja tunsit. Itkien minäkin siellä kuljin. Itkien sivistyksen ohutta kuorta, ihmisen pahuuden mittaa ja määrää. Ja kuinka lähellä jälleen ollaan tuota tilannetta! Eikö ihmiskunta ikinä opi?

    VastaaPoista
  4. Itkin jo pelkästään lukiessani tätä kirjoitusta. Taas muistan miksi tykkään enemmän eläimistä kuin ihmisistä. Kiitos tästä postauksesta, antaa ajattelemisen aihetta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei oikein voi välttyä huomaamasta, että ihminen ei tätä planeettaa ansaitse.

      Poista
  5. Samoin on paikka, joka on vaikuttanut, ja vaikuttaa edelleen... Ryhmässämme oli nainen australiasta, joka kierron päätteeksi sanoi, ettei ymmärrä, mitä ne uunit olivat....... Opas huokaisi syvään ääneen ja me muut hirveässä myötähäpeässä !! Opas saattoi naisen uudelleen viimeiseen paikkaan ja selosti, mistä on kyse. Birkenau oli myös paikka, jossa viimein putosimme... ja lasten parakki... Vinkkinä niille, jotka suunnittelevat "retkeä", ajoitus loman viimeiselle päivälle paras.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Millainen lintukoto Australia mahtaa olla, jos siellä on voinut välttyä kuulemasta asiasta? :o

      Poista
  6. Syvä kunnioitus kaikille teille, ketkä olette uskaltaneet tuolla käydä. Minä en pystyisi, en mitenkään... ahdisti jo tämän postauksen lukeminen, mutta kävin lukemassa kuitenkin. Ootte kyllä rohkeita ihmisiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En mie tuntenut rohkeutta siellä. Nöyryyttä kylläkin.

      Poista

  7. Itkuhan tätä lukiessakin pääsi. Kunpa ei koskaan enää, ja kunpa ei tälläkään hetkellä.
    Kiitos reportaasista!

    VastaaPoista
  8. Itsekin monesti miettinyt, että miten ne kaikki ihmiset, jotka ovat olleet mukana tappamassa ihmisiä, ovat voineet kokea teot oikeutetuiksi. Ymmärrän, että voi olla jokin tietty porukka, joka toteuttaa jotakin järjetöntä ideologiaa, mutta että sellainen määrä ihmisiä. Ja onhan meillä tälläkin hetkellä Pohjois-Korea, jossa ihmiset elävät vangittuina ja aivopestyinä. Tuskinpa he näkevät siellä rajojen sisällä maailman sellaisena jollaisena se näyttäytyy tänne ulkopuolelle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kun nyt olen tuota yrittänyt selvitellä, niin ilmeisesti sotilaissa oli niitäkin, jotka eivät hyväksyneet asiaa ja päätyivät sitten itse leireille vangeiksi. Siinä on pitänyt valita kahdesta pahasta se itselle parempi. Ja aika inhimillistähän se on, että menee sitten massan mukana säilyttääkseen oman nahkansa.

      Juuri oli jossain lehdessä juttua Pohjois-Koreasta ja siinä kerrottiin kansalaisista, jotka kyllä aivan hyvin ymmärtävät tilanteen, mutta "leikkivät" mukana, koska se on välttämätöntä oman turvallisuuden vuoksi.

      Poista
  9. Ihminen ei tosiaan opi. On myös pelottavaa, miten nopeasti ihminen voi muuttua tunteettomaksi kiduttajaksi/tappajaksi ja nähdä tekonsa ihan oikeutettuina. Tästähän on tehty psykologisia kokeitakin. Itse sitä toivoisi olevansa tuollaisen yläpuolella, mutta enpä mä ainakaan kaikesta koulutuksestani ja täyspasifistisista arvoistani huolimatta voi väittää, ettei minulle voisi koskaan käydä niin, vaikka sitä ihan viimeiseksi tässä maailmassa toivonkin. Eipä tässä muu varmaan auta kuin yrittää tiedostaa tuo asia ja ehkä sen avulla pitää ajatuksensa kirkkaina siitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Huolestuneena kyllä katselen maailman nykymenoa tästäkin näkökulmasta.

    Se piti vielä sanoa, että aika pumpulissa oli tainnut aiemmassa kommentissa mainittu australialainen elää. Eikä ole kovin puhtoista meininki (ollut) sielläkään, kun mietitään, miten Euroopasta tulleet ovat alkuperäiväestöä kohdelleet: alueiden riistämiset, Maralingan ydinkokeet, aboriginaali-lasten pakkohuostaanotot...

    VastaaPoista