Täti Sininen

Turkoosi kausi vaatteiden suhteen tekee selvästi paluutaan. Edellisen turkoosin kauteni jälkeen minulla on ollut violetti ja oranssi kausi, mutta nyt tämän sinisen tukan myötä olen alkanut taas tuntea vetoa sinisen sävyihin. Siinähän olikin hyvä syy ommella taas jotain kivaa.

Minä alan muistuttaa Aku Ankkaa, jolla on vaatekaapissaan rivistö samanlaisia merimiespuseroita; minullakin alkaa olla jo aika monta bambumekkoa, jotka kaikki on tehty samalla kaavalla. Tällä kertaa painoin mekkoon turkooseja apiloita.

En ole oikeastaan käyttänyt farkkuja sitten 90-luvun jälkeen, koska ne aina kiristävät ja puristavat ja tuntuvat kaikin puoli kaameilta. Mekot ovat aina mukavia päällä ja kun puen sukkahousujen päälle villahousut, pärjään talvellakin mukavasti ilman pitkiä housuja. Viime kesänä kuitenkin löysin jostain kiertävästä outlet-myymälästä joustavat farkut, jotka istuvat jopa minun kroppani muotoiluun. Farkkujen kaveriksi syntyi tarve ommella pusero. Tottakai sekin valmistui bambucollegesta, mutta helman ja kaula-aukon tein hauskasta trikoosta, joka on odottanut minulla jemmassa jo vaikka kuinka pitkään. Sen kuosin on suunnitellut Hanna Ruusulampi.

Näitä saumurilla surruteltavia mekkoja ja paitoja on nopeaa ja helppoa ommella, mutta tässä jokunen viikko takaperin innostuin tekemään itse repun. Kun reppu-inspiraatio iski, rynnistin ostamaan Sojalta kansallispukuraitaa. Repun tekeminen ei todellakaan ollut yhtään nopeaa eikä helppoa, ja olen aika varma, etten enää toiste ryhdy niin suuritöiseen hommaan. Reppu kuitenkin tuli lopulta valmiiksi ja minusta se on hienon näköinen. En ole vielä kertaakaan käyttänyt sitä, koska se on sellainen käsilaukun korvaava pienehkö kaupunkireppu ja minä en juuri koskaan käy kaupungeissa. Mutta kunhan menen, niin onpahan sitten reppu valmiina.

Seuraavaksi minun pitäisi varmaankin ommella housut postinjakoa varten, koska kesän ajan käytössäni ollut farkkukankaasta tehty housuhame on näillä säillä epäkäytännöllinen. Minun postityöttömyyteni ei nimittäin sitten kestänytkään edes kahta viikkoa, kun tilanne taas muuttui. Joku lähti eläkkeelle, viisi muuta sairauslomalle ja mainosten määrä alkoi taas lisääntyä syksyn myötä. Niinpä olen saanut tehdä melkeinpä täyttä päivää ja jouduin myös leipomaan sen 1-vuotiskakun, jonka olin mennyt aiemmin työkavereille lupaamaan. Näillä näkymin oletus on, että vuoden loppuun saakka hommia riittäisi, joten minun ei sitten kuitenkaan vielä tarvinnut alkaa panostaa satasella yrittämiseen. Onneksi!

Täytyy tunnustaa, että mitä pidempään minä palkkatyössä olen, sen vähemmän käsityöyrittäminen enää jaksaa minua kiinnostaa. En ole markkinoinut riepuja yhtään ja tottakai se näkyy verkkokaupan myynnissä. Tiedän, että minun täytyy nyt ryhdistäytyä riepujen suhteen, jotta saisin joulun hyödynnettyä. Mihinkään myyjäisiin en jaksa lähteä täysipainoisten postiviikkojen jälkeen, joten pitänee keksiä jokin keino verkkokaupan elvyttämiseksi. Se on vähän hankalaa nyt, kun intohimo puuttuu kokonaan.

PS. Molemmat Myyrät syövät jo reippaasti kädestä! Tyypit ovat alkaneet kiljua ruoan perään, mikä on aika hauskaa. On nimittäin huvittavaa astua huoneeseen, jossa heti alkaa toiveikas huuto; tunnemme jo olevamme tervetulleita marsujen elämään. Kinkku ei enää edes pyristele karkuun silloin, kun sitä pitää käsitellä. Paula "Kommando" Myyrä on yhä arka, mutta ei silläkään enää silmät pullistele kauhusta, kun lähestymme sitä.  Jos vielä edellistä marsupostausta kirjoittaessani olinkin pikkuisen epävarma siitä, tuliko tehtyä emämunaus, niin nykyisin olen vain iloinen siitä, että meillä asuu nämä kaksi hullunkurista möykkyä.