Väliaikakuulumisia

Nimenomaan väliaikaa tunnen eläväni juuri nyt. Tiistaina on lähtö kohti aurinkoa, ja se on se, mikä minulla on nyt tiukasti mielessä. Tämä yhtäkkinen luminen aika sitä ennen on vain tilapäinen häiriö, joka pitää käyttää a) työlistan lyhentämiseen, b) matkalaukun pakkaamiseen ja c) postilla työskentelyyn.

Työlistallani on liikaa kaikkea, ja yritän selvitä niistä tärkeimmistä, eli graafisista hommista, joista saan laskuttaa asiakasta. Omaan rättibisnekseen liittyvät asiat jäävät nyt auttamatta muiden hommien jalkoihin ja vaikka varastosta ovat jotkut riepumallit loppuneet, niin uusia ei ole tulossa. Toivon, että Sulo myy poissaollessani loputkin olemassaolevat rievut. Kangasmyynnin laitan nyt tauolle, koska en halua rasittaa Suloa kankaiden mittailemisella ja pakettien postittamisella ja koska en enää kerkiä painaa Sussu-tunikoiden printtikankaita. Jouluksi on tulossa uutuusjuttuja rättirintamalla, mutta ne paljastuvat vasta, kun palaan kotiin.

Minulla on ollut vähän sellainen olo, että onkos vähän tyhmää lähteä lomalle, kun on niin kaunis syksy ja kaikki on hyvin ja mielikin pysynyt valoisana. Mutta hah! Luonto teki minulle palveluksen mättämällä märkää lunta maahan kymmenisen senttiä! Nyt minusta tuntuu ihan todella hyvältä ajatukselta kadota täältä! Olen ihan täpinöissäni! Jännittää myös, sillä niin moni asia on mennyt jo vähän pieleen tähän reissuun liittyen. Piirrän ristin hotellihuoneeni seinään, jos minulla todella on paikka niille lennoille, joille lippuni viimeisimmän tiedon mukaan ovat ja jos minua todellakin odottaa pieni huoneisto keittiöineen Fuerteventuralla.

Kolme ja puoli viikkoa postissa on takana, ja se on ollut varsin valaisevaa aikaa. Olen taas muistanut, miksi aikoinani totesin, että en halua työkavereita ja miksi yksinyrittäminen oli minulle helpotus. Minun ei ole lainkaan helppoa keskittyä ja olla oma itseni, jos ympärillä on tarkkailijoita tai hälinää. Varsinkin naisten seurassa olen todella vaivaantunut, enkä oikein tiedä, mistä se johtuu. Olen huomannut, että virheiden tekeminen on minulle ihan hirveän häpeän aihe ja sisäänrakennetun kelvottomuuteni takia muutun helposti ahdistuneeksi ja avuttomaksi virheitä tehtyäni. Se, että minun virheeni vaikeuttaa jonkun toisen työtä, on minulle sietämätön taakka. Olen kuitenkin huomannut, että muutkin tekevät virheitä ja jos joku on huonolla tuulella, se ei johdu välttämättä siitä, että hän vihaisi minua! Olen välillä joutunut pakottamaan itseni hymyilemään reippaasti ja huomannut, että se ihan oikeasti toimii: tekoreippaus jalostuu oikeasti hyväksi fiilikseksi.

Neljän tunnin työpäivät aikaisin aamulla tuntuvat yhä varsin kelvolliselta vaihtoehdolta ja hyvin pieneltä uhraukselta. En kuitenkaan usko, että jaksaisin tehdä postin lajittelua kokopäivätoimisesti. Enkä tiedä, huolitaanko minua töihin enää sen jälkeen, kun joudun nyt omasta pyynnöstäni olemaan poissa kokonaisen kuukauden, vaikka töitä olisi tarjolla.