En ole oikein osannut toivotella sellaista tämän vuodenvaihteen aikana. Yleensä tyrkkään kauniilla kuvalla varustetut toivotukset niin fb-sivulle kuin tänne blogiinkin, mutta nyt se on ollut jotenkin hankalaa, liian teennäistä. Tottakai asiaan vaikuttaa oma matalalla kulkeva mieleni, mutta vielä enemmän se, mikä tulvii naamalle uutisvirrassa. Siltä ei vaan pysty välttymään, vaikka kuinka kääntää päätään.
Typerää päänaukomista, vihaa, huumoriin verhottua rasismia, uhoa, raivoa, väkivallalla uhkailua ja myös suoranaista väkivaltaa. Äärimmäisyyksiä. Kiihkoilua. Ja kauniiksi lopuksi vielä rasististen katupartioiden perustamista. Ja sitten näitä vuodenvaihteen tuomia lakiuudistuksia, jotka heikentävät köyhimpien asemaa entisestäänkin. Suomi voi todella huonosti.
Kun köyhien suomalaisten elämää hankaloitetaan lakimuutoksilla, ei ole ihme, että idiootit aktivoituvat ja siirtyvät pelkästä somessa huutelusta väkivallantekoihin. Eikä sekään auta asiaa, että maata johtaa puolue, jonka monet jäsenet ovat jo vuosia olleet esillä rasismin vuoksi. Huono käytös ja ihmisviha ovat yhtäkkiä hyväksyttyä toimintaa.
Mitä tässä pitäisi tehdä? Olen samaa mieltä Erkki Tuomiojan kanssa:
"Uskon palauttaminen suomalaiseen sivistys- ja oikeusvaltioon ja maamme sitoutumiseen ihmisoikeuksien kunnioittamiseen edellyttää meiltä kaikilta ryhdistäytymistä ja sitä että teemme lopun kaiken vihapuheen ja siitä kumpuavien vihatekojen julkisesta ymmärtämisestä ja vaadimme kaikkien näihin tekoihin syyllistyneiden saattamista oikeudelliseen vastuuseen."
Omassa pienessä elämässä se tarkoittaisi sitä, että ei alistu kuuntelemaan vihapuheita omilta tuttaviltaan. Joulun alla istuin tuttaviemme kahvipöydässä. Alkoi neekeripuhe. Jähmetyin paikalleni ja tuijotin ikkunaverhoja. Mietin, millaiseksi pöydän toisella puolella isänsä sylissä hymyilevä pieni vauva kasvaa tällaisten puheiden ympäröimänä. Olin hiljaa.
Millaista vahvuutta ja rohkeutta se vaatisikaan, että pystyisi siinä paikassa ilmoittamaan ääneen, ettei aio kuunnella moista. Nousisi pöydästä, kiittäisi teestä ja kävelisi ulos. En tehnyt niin, vaan istuin vain hiljaa ja katselin niitä verhoja. Ristiriitatilanteen välttämiseksi vaikenin ja kuuntelin typeriä ennakkoluuloja. Häpesin itseäni.
Muistin, miten 13 vuotta sitten tein nukkeja luokassa, jossa minua huomattavasti vanhemmat naiset mesosivat samanlaista puhetta niitä ihmisiä kohtaan, jotka poikkesivat heistä itsestään joko ihonvärinsä tai seksuaalisen suuntautumisensa suhteen. Muistin, miten lähdin koulusta kyyneleet silmissä häveten sitä, etten uskaltanut nousta sitä sontaa vastaan.
Se on hiljaista hyväksyntää, joka antaa ihmisvihalle tilaa kasvaa. En haluaisi olla hiljainen hyväksyjä.
18 kommenttia:
Hyvä kirjoitus, Susanna! Et ole hiljainen hyväksyjä, kun tuot mielipiteesi rohkeasti julki täällä omalla nimelläsi. On totta, että kasvotusten vastalauseen sanominen on eri asia, mutta kyllä se vaatii hirveästi ponnisteluja ja jonkinlaista diplomaatin taitoa myös pystyä tekemään se tuttavien tai työtovereiden keskuudessa. Sillä eihän sitä kuitenkaan toivo, että siitä syntyy välirikko tai mielipidesota. Kuinka tuoda oma vastakkainen näkemys esiin järkevästi ja niin, että se myös uppoaisi.
Erkki Tuomioja on viisas mies. Siskoni mielestä hän on nössö, mutta minusta kilttejä ja viisaita miehiä on maailmassa aivan liian vähän.
Hyvin sannottu. Minulla on ihan samanlaisia ajatuksia, olen muutaman kerran ollut siinä hilkulla että puutunko puheeseen. Olen tuntemattomassa seurassa kuunnellut korvat punaisena panettelua ja kuulopuheita, joita sitten tosina levitellään. On helpompaa olla hiljainen hyväksyjä kuin julkisesti ilmaista oma mielipiteensä ja samalla antautua alttiiksi vihapuheelle. Tuttujen seurassa saatan sanoa turvallisemmin oman mielipiteen. Mutta kyllä vetää mielen matalaksi tämä nykyinen ilmapiiri. On pakko välillä pitää uutispimentoa ja keskittyä omiin pieniin ympyröihin, ihan oman mielenrauhan vuoksi.
Minua vaivaa kaiken muun ääliömäisyyden ohella etenkin se, miten vihamielisesti tieteen ja taiteen tekijöihin juuri nyt suhtaudutaan. En välttämättä haluaisi luoda mitään vastakkainasettelua, mutta onhan se aika kuvaavaa, että sekä presidentti että pääministeri ihan henkilökohtaisesti onnittelevat jotain jääkiekkojoukkuetta siinä missä tutkijoista puhutaan halveeraavasti kaiken maailman dosentteina, koulutuksesta karsitaan hirvittäviä summia ja taiteilijoihin suhtaudutaan lähinnä yhteiskunnan loisina. Ja lisäksi presidentti uudenvuodenpuheessaan kiittelee vuolaasti poikaa, joka innostui keräämään paljon marjoja, siis esimerkiksi sen sijaan, että kiittäisi vaikka suomalaisia tutkijoita. Ihan hienoa siis sinänsä, että joku jaksaa kerätä marjoja, mutta yleinen viesti tuntuu olevan, että kaikki köyhät voisivat painua metsään keräämään jotain käpyjä ruokansa ja lääkkeidensä rahoittamiseksi.
Kahden tummaihoisen lapsen äitinä asia on käsillä jatkuvasti. Jos useampi uskaltaisi avata suunsa, niin kyseiset ihmiset eivät olisi ainakaan siinä luulossa, että rasistisesti puhuminen on kuulijan mielestä ok. Ehkä he edes pieneksi hetkeksi pysähtyisivät ja voisivat saada hetkeksi luun kurkkuunsa.
Liian usein tulee kuunneltua vierestä. Tuntuu siltä, että ei nuo oikeasti tarkoita sitä miltä se kuulostaa.
Jouluna käskin omaa isoisääni pitämään turpansa kiinni kun hän kertoi mielipiteitään "mutiaisista" (oikeasti hävettää myöntää edes olevansa sukua henkilölle, joka käyttää tuollaista sanaa).
Pitäisi olla joku vakkarilause, jonka sanoisi siinä kohtaa. Miulla ainakin käy niin, etten ällistykseltäni keksi mitään järkevää sanomista ja sitten tilanne on niin pitkällä, etten pysty enää sanomaan loukkaamatta toisia kohtuuttomasti (se ei ole kovin hyvä tapa saada asiaansa perille) tai käymättä itkemään. Joskus kyllä sanonkin.
Olen minä. Netissä on helppo huudella. Olen kaikkea muuta kuin diplomaatti ja siksi minulla ei ole keinoja puhua asioista muuten kuin kirjoittelemalla blogiin.
Omien kavereiden ja sukulaisten kanssa pystyn kyllä sanomaan mitä tahansa, mutta Sulon tutuille tai sukulaisille ei vaan onnistu.
Uutispimento on minullakin se ratkaisu.
Valitettavan totta myös minun mielestä.
Kiitos tästä. Seuraavalla kerralla teen kaikkeni, että saan suuni auki. Jokaisen pienen tummaihoisen lapsen vuoksi.
Minä olen onnistunut häivuyttämään elämästäni ne, joilta tuollaisia sanoja tulee. Entisiä kavereita, sukulaisia. Omille sukulaisille pystyn minäkin sanomaan. Vaikeus on Sulon sukulaisten kanssa. Jos avaan suuni, Sulo jää siihen pahaan saumaan ja hän se vasta ristiriitatilanteita haluaakin välttää. Mutta sekin tuntuu minusta väärältä, että Suloa suojellakseni annan toisten suoltaa idioottimaisuuksiaan.
Niinpä! Ja se itkun mahdollisuus on kaikkein pahin!!!!
Mie luin kanssa sen Tuomiojan kirjoituksen. Ja välillä olen kovin erimieltä ko hlön kanssa asioista, oli se kirjoitus asiaa ja hyvin kirjoitettu.
Mie jään kanssa liian usein sanattomaksi, varsinkin ne "ohimennen" heitetyt kommentit vierailta/puolitutuilta saa sanattomaksi. Yleensä koitan vaihtaa puheenaihetta jos on jokin oikea keskustelu (esim kahvipöytä). Eniten ihailen ei-enää-ihan-teinin ja teinin rohkeutta sanoa mielipiteensä suoraan. Heillä on ollut pokkaa sanoa suoraan myös sukulaisilleen: Tuo puhe ei kuulu tähän seuraan, tai niin kuin yhdelle: Jos oot tuota mieltä, nii oo muualla kuin miun seurassa. Toki sieltä on tullut sammakoitakin, mutta he saa sanottua sen.
"Oo muualla kuin miun seurassa" :D
Pisteet teineille.
Ikävä kyllä, jouduin kokemaan samanlaisia tilanteita ja tunteita oman perheeni ja tuttavien seurassa Suomessa. Erittäin kiusallista, kun ei tahdo rikkoa välejä kuitenkaan.
Juuri joulukuussa kävin isoveljeni (tai no, hänen FB-sivuillaan huutelevan kaverinsa) ja äitini kanssa keskustelua tämänhetkisestä tilanteesta ja etenkin MV-lehden uutisoinnista. Valitettavasti minä olin se, joka puhui kyseistä julkaisua ja "muukalaisvihaa" vastaan. Facebookissa sain sentään oman mielipiteeni järkevästi julki, koska minulla oli tarpeeksi aikaa miettiä omia vastauksiani enkä joutunut paniikkiin.
Sitten äiti tuli käymään meillä ja aloitti koko roskan alusta tällä kertaa sillä tuloksella, että minä lähdin itkua vääntäen huoneesta pois. Pääasiassa siksi, että vitutti oma hidas vastailu ja äidin muurinmurtajamainen "väittely"tapa.
Tämänhetkinen tilanne huolestuttaa ja haluan pitää kiinni siitä pienestä toivon rippeestä, että asiat järjestyvät vielä joskus.
Joku sanoi joskus, että epäoikeudenmukaisuutta vastaan pitää nousta vaikka ääni värisisi. Olen itse pyrkinyt elämään tämän ajatuksen mukaan ja minulla ääni on värissyt monesti. Itkultakaan ei vältytä näin herkän ihmisen ollessa kyseessä, mutta haluan siitä huolimatta tehdä itse parhaani oikeudenmukaisuuden puolesta.
Kiitos, tekstisi oli hyvä - jälleen kerran. :)
Inhottavaa. Kurjaa, että sinäkin jouduit tuollaiseen tilanteeseen. :(
Minulla opn ihana sama "vika". Kirjoittamalla pystyy edes jotenkin perustelemaan ja puhumaan viisaasti, kun on hetki aikaa asetella sanojaan, mutta kun livenä joku paasaa, niin sitten itse huomaa olevansa vain itkun partaalla.
Yritetään kuitenkin pitää vapisevaa vastarintaa. <3
Lähetä kommentti