Kriisistä kriisiin

Anteeksi, meinaan taas tilittää teille kaikkea pääni sisäistä draamaa. Tuntuu siltä, että kun yhdestä kriisistä pääsen yli, niin toinen tuuppaa jo jalkaansa oven väliin. Tiedän hyvin, että Wanhan Sataman Kädentaitomessut ja sitä seurannut ajattelematon häämessuhairahdus ovat syynä siihen, että olo on hutera, ja tiedän senkin, että se huteruus menee kyllä aikanaan ohi. Mutta silti minä nyt sanon kaiken sen, mikä on kytenyt sisälläni. Tästä voi tulla aikamoista tajunnanvirtaa.

Häät. Te ehkä muistatte, miten me menimme naimisiin? Salaa maistraatissa ilman juhlia. Hääkuvat otettiin itse kaukolaukaisimella pari kuukautta etukäteen ja mekon ompelin kirppareilta haalituista pitsiliinoista ja pyyheliinakankaasta. En siis varmaankaan voisi järjestää itseäni yhtään kummallisempaan ympäristöön, kuin häämessuille, joilla tarjotaan kaikkea sitä, mikä on supernäyttävää ja maksaa mansikoita. En meinaa ymmärtää, että voi olla ihmisiä, joiden maailmassa on täysin normaalia upottaa tuhansia, ehkä kymmeniä tuhansia euroja yhteen päivään. Ehkä messupäivä hämmensi minua senkin takia niin paljon, etten itse samaistu yhtään koko megahääkonseptiin.

Edustaminen. Tuollaiset messut eivät ole kuin käsityömessut, joissa pyritään tekemään mahdollisimman paljon kauppaa. Nämä messut olivat nimenomaan markkinoinnilliset ja minä tiesin sen etukäteen. Ei häämessuilta tietenkään käydä ostamassa kakkua, kenkiä ja mekkoa, vaan sinne mennään katselemaan ideoita ja vaikuttumaan; etsimään sitä tahoa, jolta joku palvelu tai tuote lopulta ostetaan. Olinkin valmistautunut mahdollisimman hyvin kehittämällä hääriepuidean, tekemällä esitteen ja kuvaamalla edustavia promokuvia.

Tajusin virheeni hyvin kirkkaasti, kun lauantaiaamuna astelin sisään kirjavissa villasukissani kaikkien upeiden kampaajalla käyneiden, korsetteihin pukeutuneiden tai silinterihattuisten kanssamessuilijoiden sekaan. Änkytin, hikosin ja tunsin alemmuutta hyvän tovin, ennenkuin lopulta löysin puhetaitoni ja muistin, mitä edes kauppaan. Sinnehän olisi pitänyt minun sijastani lähettää joku erinomaisen edustava ihminen, jolla on kyky säteillä 8 tuntia ja markkinoida taidolla. Joku sellainen, joka myisi vaikka kuun taivaalta ja paidan päältään. Joku, joka saisi ihmiset pysähtymään, kiinnostumaan, innostumaan ja jättämään tietonsa myöhempää yhteydenottoa varten. Myynnin ammattilainen. Messuemäntä. Esittelijä. Myyntiedustaja. Mitä näitä nyt on.

Minä en ole sellainen.

Myyminen. Olen oppinut niin kovasti tykkäämään myyntitapahtumista, mutta kyllä verkossa toimiminen silti on minulle huomattavasti helpompaa. Minä en täältä näe, milloin joku selailee verkkokauppaani. Tilaukset tulevat aina yllätyksinä ja ilahduttavat minua. Mutta messuilla ja myyjäisissä jokainen ohikulkija on potentiaalinen asiakas, joka pitäisi saada vaikuttumaan Lempirievun erinomaisuudesta. Kun ihmiset ostavat, se nostaa minun itseluottamustani ja kauppa käy tietenkin paremmin. Iloinen ja energinen on se olotila, jolla saa jotain kaupaksi. Mutta jos ihmiset eivät pysähdykään, eivätkä kiinnostu, tunnen, miten silmiini ilmaantuu anova epätoivon katse. Ostakaa, ostakaa minulta, minun silmäni pyytävät! Se on kaameaa. Mielummin hiplaan kännykkää pöydän alla, kuin annan asiakkaiden nähdä kerjäläisen katseeni. Ja tietenkään kauppa ei käy sitten senkään vertaa.

Kuluttaminen. Minun toimeentuloni riippuu siitä, miten paljon muut ihmiset kuluttavat rahaa. Aika ajoin koko myymisen käsite tuntuu minusta vastenmieliseltä ja juuri nyt se tuntuu oikein erityisen kenkulta. Maailma on tupaten täynnä aivan tarpeetonta tavaraa. Pysähdyin tänään kotimatkalla Pukaron Paronissa. Se on huoltoasema, jossa on lahjatavaraa ja koriste-esineitä myyvä kauppa. Ihan vain jaloitellakseni hetken kiersin tuon kaupan. Teki mieli alkaa kiljua siitä tavaramäärästä. Ja nimenomaan turhasta tavaramäärästä, jota kukaan ihminen ei ihan oikeasti tarvitse. Tuo tavara houkuttelee halvalla hinnalla ja söpöllä tai humoristisella ulkomuodollaan, mutta ei sitä kukaan todella tarvitse. Se sama olo tulee helposti silloinkin, kun käyn käsityömessuilla ja kiertelen katsomassa kollegoiden oastoja. Niin paljon todella hienosti tehtyä ja kaunista tavaraa, mutta enimmäkseen kovin tarpeetonta. Houkuttelee minua ostamaan, vaikka mitään tarvetta ei ole.

En nykyisin oikeasti osta muuta kuin bensaa, ruokaa, leluja ja sukkahousuja, koska aloin ahdistua kaikesta tavaramäärästä kotonamme. Miksi minä silti odotan, että kaikki muut kuluttaisivat innolla ja pitäisivät minut hengissä? Miksi minä oletan, että kun laitan jotain myyntiin, se myös menee kaupaksi? Miksi minä odotan ihmisten syytävän rahansa käsityöläisten kukkaroihin?

Miten ihmeessä minun elämästäni on tullut silkkaa kaupankäyntiä?