sunnuntai 11. lokakuuta 2015

Kriisistä kriisiin


Anteeksi, meinaan taas tilittää teille kaikkea pääni sisäistä draamaa. Tuntuu siltä, että kun yhdestä kriisistä pääsen yli, niin toinen tuuppaa jo jalkaansa oven väliin. Tiedän hyvin, että Wanhan Sataman Kädentaitomessut ja sitä seurannut ajattelematon häämessuhairahdus ovat syynä siihen, että olo on hutera, ja tiedän senkin, että se huteruus menee kyllä aikanaan ohi. Mutta silti minä nyt sanon kaiken sen, mikä on kytenyt sisälläni. Tästä voi tulla aikamoista tajunnanvirtaa.


Häät. Te ehkä muistatte, miten me menimme naimisiin? Salaa maistraatissa ilman juhlia. Hääkuvat otettiin itse kaukolaukaisimella pari kuukautta etukäteen ja mekon ompelin kirppareilta haalituista pitsiliinoista ja pyyheliinakankaasta. En siis varmaankaan voisi järjestää itseäni yhtään kummallisempaan ympäristöön, kuin häämessuille, joilla tarjotaan kaikkea sitä, mikä on supernäyttävää ja maksaa mansikoita. En meinaa ymmärtää, että voi olla ihmisiä, joiden maailmassa on täysin normaalia upottaa tuhansia, ehkä kymmeniä tuhansia euroja yhteen päivään. Ehkä messupäivä hämmensi minua senkin takia niin paljon, etten itse samaistu yhtään koko megahääkonseptiin.


Edustaminen. Tuollaiset messut eivät ole kuin käsityömessut, joissa pyritään tekemään mahdollisimman paljon kauppaa. Nämä messut olivat nimenomaan markkinoinnilliset ja minä tiesin sen etukäteen. Ei häämessuilta tietenkään käydä ostamassa kakkua, kenkiä ja mekkoa, vaan sinne mennään katselemaan ideoita ja vaikuttumaan; etsimään sitä tahoa, jolta joku palvelu tai tuote lopulta ostetaan. Olinkin valmistautunut mahdollisimman hyvin kehittämällä hääriepuidean, tekemällä esitteen ja kuvaamalla edustavia promokuvia.

Tajusin virheeni hyvin kirkkaasti, kun lauantaiaamuna astelin sisään kirjavissa villasukissani kaikkien upeiden kampaajalla käyneiden, korsetteihin pukeutuneiden tai silinterihattuisten kanssamessuilijoiden sekaan. Änkytin, hikosin ja tunsin alemmuutta hyvän tovin, ennenkuin lopulta löysin puhetaitoni ja muistin, mitä edes kauppaan. Sinnehän olisi pitänyt minun sijastani lähettää joku erinomaisen edustava ihminen, jolla on kyky säteillä 8 tuntia ja markkinoida taidolla. Joku sellainen, joka myisi vaikka kuun taivaalta ja paidan päältään. Joku, joka saisi ihmiset pysähtymään, kiinnostumaan, innostumaan ja jättämään tietonsa myöhempää yhteydenottoa varten. Myynnin ammattilainen. Messuemäntä. Esittelijä. Myyntiedustaja. Mitä näitä nyt on.

Minä en ole sellainen.



Myyminen. Olen oppinut niin kovasti tykkäämään myyntitapahtumista, mutta kyllä verkossa toimiminen silti on minulle huomattavasti helpompaa. Minä en täältä näe, milloin joku selailee verkkokauppaani. Tilaukset tulevat aina yllätyksinä ja ilahduttavat minua. Mutta messuilla ja myyjäisissä jokainen ohikulkija on potentiaalinen asiakas, joka pitäisi saada vaikuttumaan Lempirievun erinomaisuudesta. Kun ihmiset ostavat, se nostaa minun itseluottamustani ja kauppa käy tietenkin paremmin. Iloinen ja energinen on se olotila, jolla saa jotain kaupaksi. Mutta jos ihmiset eivät pysähdykään, eivätkä kiinnostu, tunnen, miten silmiini ilmaantuu anova epätoivon katse. Ostakaa, ostakaa minulta, minun silmäni pyytävät! Se on kaameaa. Mielummin hiplaan kännykkää pöydän alla, kuin annan asiakkaiden nähdä kerjäläisen katseeni. Ja tietenkään kauppa ei käy sitten senkään vertaa.


Kuluttaminen. Minun toimeentuloni riippuu siitä, miten paljon muut ihmiset kuluttavat rahaa. Aika ajoin koko myymisen käsite tuntuu minusta vastenmieliseltä ja juuri nyt se tuntuu oikein erityisen kenkulta. Maailma on tupaten täynnä aivan tarpeetonta tavaraa. Pysähdyin tänään kotimatkalla Pukaron Paronissa. Se on huoltoasema, jossa on lahjatavaraa ja koriste-esineitä myyvä kauppa. Ihan vain jaloitellakseni hetken kiersin tuon kaupan. Teki mieli alkaa kiljua siitä tavaramäärästä. Ja nimenomaan turhasta tavaramäärästä, jota kukaan ihminen ei ihan oikeasti tarvitse. Tuo tavara houkuttelee halvalla hinnalla ja söpöllä tai humoristisella ulkomuodollaan, mutta ei sitä kukaan todella tarvitse. Se sama olo tulee helposti silloinkin, kun käyn käsityömessuilla ja kiertelen katsomassa kollegoiden oastoja. Niin paljon todella hienosti tehtyä ja kaunista tavaraa, mutta enimmäkseen kovin tarpeetonta. Houkuttelee minua ostamaan, vaikka mitään tarvetta ei ole.

En nykyisin oikeasti osta muuta kuin bensaa, ruokaa, leluja ja sukkahousuja, koska aloin ahdistua kaikesta tavaramäärästä kotonamme. Miksi minä silti odotan, että kaikki muut kuluttaisivat innolla ja pitäisivät minut hengissä? Miksi minä oletan, että kun laitan jotain myyntiin, se myös menee kaupaksi? Miksi minä odotan ihmisten syytävän rahansa käsityöläisten kukkaroihin?

Miten ihmeessä minun elämästäni on tullut silkkaa kaupankäyntiä?

22 kommenttia:

adelheid kirjoitti...

Häärätti-idea on oikeasti kyllä niin loistava! Entä jos esittäisit sen hääsunnittelijoille, jotka sitten hoitaisivat jatkomarkkinoinnin ja itse myyntityön niille hääpareille?

KirsiMaritta kirjoitti...

Mitä enemmän asiaa ajattelen niin sitä parempi on idea rievusta häiden kiitoslahjana! Mutta ehkä sellainen väki, joka sitä käyttäisi, ei käy häämessuilla. Joten ideaa kyllä kannattaa markkinoida täällä ja puodin puolella ja facessa ja puskaradiossa...

Me kävimme aikoinaan yksillä häämessuilla ja yhdessä häämusiikkikonsertissa. Ja kuule, meinasi häät jäädä viettämättä! Niin kaukana niistä oli meidän omat toiveet. Joten menimme salaa naimisiin papin, kaason ja kahden todistajan läsnäollessa. Ja niin oli hyvä! 10v hääpäivänämme juhlimme uudestaan isommin ja pappi kysyi: tahdotteko edelleen... Juhlia on tarkoitus jatkaa 20v hääpäivänä. Joten vaikka häämme on jo vietetty, niin mikäs meitä estää antamasta uusintajuhlissa kiitosriepua? Ei mikään!!! Harmi vaan on että seuraaviin juhliimme menee vielä tovi...

Mutta siis: elä lannistu! Elä vaivu epätoivoon! Kyllä oikea kohdeyleisö puotiisi löytää! Puskaradiot soimaan kunnolla ennen ensikesän juhlia!

Pst. Olisipa huikeaa, kun ylioppilas antaisikin tälläisiä riepuja kavereilleen kiitos-kortin tilalta! Sillä nehän kaverit vasta omia kotejaan perustavat ja ideoita kaipaavat hyvistä kodinhoitotuotteista...

pete kirjoitti...

tai mitäs jos ammattikoulut tilaisivat omat nimikkorättinsä ja ojentaisivat ammattiin valmistujille hienon rätin siinä ois muisteltavaa

Inka kirjoitti...

Tavaran määrä ahdistaa mua erityisesti joulun alla, kun monessa kaikissa marketeissa on hyllytolkulla kimaltavaa muovikääsää ja koristetta tarjolla. Ihan kurkkua kuristaa se ajatus, että mine se kaikki krääsä päätyy? Ihmisten koteihin, varastoihin ja lopulta sitten varmaan kaatopaikalle.

Toivottavasti hääriepuideasi ottaa tulta, se on niin loistava : ) Ei ole krääsä se.

Jovelan Johanna kirjoitti...

Noi voi harmitus :( Onpa sulla ollut stressaava reissu. Ja olen jopa jokseenkin samaa mieltä kanssasi. Tuote on loistava, siitä ei ole kysymystäkään, mutta olen taipuvainen (ja ymmärrät miksi) sanomaan, että kohdeyleisö on tuossa hieman kestämätön. Tuotteen hinta on monelle hääparille saavuttamaton kuluna _jos puhutaan nyt häämakeisten tai kiitoskorttien korvaajasta_. Tuote ei ole kallis, mutta kun tuohon käyttöön sitä tarvitsee ostaa kovin paljon, silloin se on jo kohtuullisen suuri menoerä maassa, jossa häämakeisia tykätään rustailla itse, ellei niitä osteta valmiina jostain. Jos ajatellaan keskivertohääjuhlia (n. 100 vierasta) Suomessa, niin kiitoskortteja mediaanina sellaisissa lähtee n. 40 kipaletta, joka maksaa 220,- + (mikäli halutaan) personointi siihen 150,- lisää. Se todennäköisesti on sille keskivertohääparille liikaa. Aivan satavarmasti on niitä pareja, jotka nimenomaan haluavat panostaa tuolle osastolle ja ostaisivat tuotteitasi, mutta totuus lienee se, että se joukko on yrittäjän näkökulmasta liian pieni ollakseen kannattava.

Mä en missään tapauksessa halua lannistaa sua ja toivottavasti et niin ajattele. Rakastan sun tuotteita, mutta olen kanssasi samaa mieltä ja sanon sen sitten tässä ääneen kommenttina. MUTTA! (aina pitää olla se mutta) - mä kyllä näen sun tuotteille markkinarakoa hää- ja juhlapuolella. Vaihda vaan se juhlapuolen kohdeyleisö päätuotteena juhlan vieraisiin. Tee häärätti! Sulla on ihan mieletön taito luoda hahmoja ja piirtää. Luo siis häärätti, onnittelurätti. Hääparille ostetaan onnittelukortteja, joten 5,50 ei enää olekaan roponen eikä mikään, kun se toimii onnittelukorttina ja samalla kun tilaa sen onnittelukorttirätin, tulee ehkä tilattua itsellekin jotain kotiin..

Leuka pystyyn! Tuo oli kokemus sekin ja aivan varmasti jollekin siellä olet jäänyt mieleen. Vaikka se asiakkuus ei ole ehkä syntynyt siinä naamakkain, se ehkä syntyy myöhemmin sitten verkkokaupan kautta. Toi sun hinta muuten ei ole paha ollenkaan, siis hieman muussa käytössä. Mun mielestä on kerrassaan houkuttelevaa, että voi 150,- tilata oman jutun, jonka perusteella voi tilata rättejä. Mä pistänä tämän kyllä korvan taakse..

Upeita kuvia esittelytiskistäsi tuossa edellisessä postauksessa! Niin ihana! Wau!

Soja kirjoitti...

Myö käytiin aikanaan jollain häämessuilla ennen meidän häitä. Vähän niinku katselemassa, että mitä jengi oikein tekee. Ne korsetteihin pukeutuneet, kammatut daamit olivat älyttömän pelottavia ja huokuivat sellaista fiilistä, että meillä ei ole niihin juttuihin varaa. Olisi saattanut olla, mutten halunnut mennä kysymään. Joten jos niillä messuilla olisit ollut sie, oisin takuulla kiinnostunut. Erottautuminenhan on tärkeää. Ainakin sie erottauduit :D

Liisa T. kirjoitti...

Tsemppiä kriiseilyn keskelle!

Monelta osin hyvin tuttua pohdintaa. En itse osta pahemmin muuta kuin ruokaa, bensaa, vaatteita ja vessapaperia. Yksi iso syy on tietenkin rahapula, mutta toinen merkittävä tekijä on se, että ahdistun liiasta tavarasta. Meillä on tosi vähän tavaraa kotona, sillä haluan pitää kodin mahdollisimman selkeänä.

Minäkin olen kamppaillut tämän myymisasian kanssa, mutta pääsääntöisesti olen lakannut miettimästä sitä. Tarkoitus on joka tapauksessa saada palkkaa jostakin sellaisesta työstä, mitä jaksan tehdä, joten...

Mutta taloudellisesti vaikeina aikoina kaikki kriisit omassa päässä lisääntyvät. Ainakin minulla. Ja ristiriitaiset tunteet vain paisuvat, jos menen sellaisten ihmisten läheisyyteen, jotka tulevat aivan eri maailmasta kuin minä.

Susanna kirjoitti...

Minusta tuntuu, että juuri nyt en kykene siihen, mutta annan kaiken olla tuolla verkkokaupan sisältönä, jos joku vaikka sattuu kuitenkin kiinnostumaan.

Susanna kirjoitti...

<3 En lannistu, enkä vaivu epätoivoon. Tämä oli tällainen kokemus ja hyvän opin siitä sain.

Susanna kirjoitti...

Joo, vaikka siivoojakoulussa. :D

Susanna kirjoitti...

Sitä minäkin mietin! Mihin se krääsä joutuu? En millään usko, että se kaikki menee kaupaksi ikimaailmassa. Tai jos menee, niin mikä ihmisiä oikein vaivaa? :o

Susanna kirjoitti...

Minä en oikeastaan tarvitsisi kuin yhden parin, joka tilaa ne häärievut, niin reissu olisi jo kannattanut. Muutamalle sain luvan lähettää esitteen perään, eihän sitä tiedä, jos joku heistä vaikka olisi ihan tosissaan. :)

Susanna kirjoitti...

Olisiko teillä ollut varaa minun palveluuni? :D

En kyllä tuntenut erottuvani ollenkaan. Ohi käveltiin sitä tahtia, että ei ikinä ennen missään.

Susanna kirjoitti...

Minun pitäisi myös lakata miettimästä myymisdilemmaa. Koska ei minulla vaan ole kykyjä olla ensihoitaja, lääkäri, poliisi tai palomies, tai kätilö tai lähihoitaja tai mikään sellainen, joka tekee oikeasti hyödyllistä työtä.

Minullakin kriisit lisääntyvät sen mukaan, miten muuten sujuu. Ja tosiaan tuo täysin vieraalle maaperälle eksyminen ei ainakaan auta asiaa. Minun pitäisi vaan olla jollain sateenkaarimessuilla koko ajan! Missähän niitä pidettäisiin? Pride-tapahtumissa on aina niin hyvä olla, kun ei ole sitä ulkopuolisuuden tunnetta.

Soja kirjoitti...

Ehkä ei, mutta oisin uskaltanut tulla siun luo.

Tyynenmeren Aaltonen kirjoitti...

Voi ei Susanna, miten tutut ajatukset! Kirja sinun pitäisi kirjoittaa! :D Tuo anova katse....aaargh.....tuli heti mieleen omat päiväni jossain tapahtumissa, missä kukaan ei osta mitään moneen tuntiin ja tulee juuri tuollainen olo! Arvaapa, mikä on viime vuosieni kamalin tapahtuma? Et voi uskoa, sillä en minä itsekään voi vieläkään sitä uskoa! Vaikka täällä Chilessä olen naureskellut surkeaa myyntiäni ja alhaisia hintojani, niin kyllä odotukset olivat aivan toiset, kun tulin Suomeen. Turun Keskiaikamarkkinat olivat kyllä sellainen pettymys, etten voi sitä vieläkään niellä. Se kauhea työmäärä, minkä tein. Raahasin tavarat Suomeen asti. Onneksi ne olivat pieniä. Stressasin, ettei minulla ollut riittävästi myymistä. Maalasin avaimenperiä vielä Suomessakin. Ja pah! Niin vain tulin takaisin Chileen niiden avaimenperien kanssa. Turun linnaan niitä olisi haluttu, mutta eivät olisi pystyneet maksamaan kuin euron pari! Ikinä en kyllä enää mene kyseisille markkinoille :( En onneksi mennyt miinukselle rahallisesti, mutta yhtä tyhjän kanssa se kyllä oli.

Tessa / Vehkosuo kirjoitti...

Ensinnäkin, kauppaat hyötytarviketta, jossa on mietitty kestävyys ja käytännöllisyys. Häämessut oli minusta tosi hyvä ajatus, siis sinun tuote oli erinomainen. Sitä voisin minä ajatella, jos nyt menisin naimisiin, mutta minä en naimisiin mennessäni kierrä häämessuja, en ole sitä tyyppiä (kuten kuvailit). Mutta koska kaikentyyppiset ihmiset menevät naimisiin, pitäisi messutkin tarjota jotain kaikentyyppisille. Näemmä tämä tyyppiluokka on edelleen marginaali messunkävijöissä, mutta toivon, että ne, jotka huomasivat erehtyneensä tullessaan häämessuille (huomattuaan kaiken kermakakkumaisen kultakoristelun määrän), ilahtuivat nähdessään sinut. Ja olit ainoa positiivinen asia heidän messukokemuksessaan ja annoit vahvistusta kaikelle, mitä he olivat entuudestaan ajatelleet omien häidensä olevan.

Kauppaaminen on just tuollaista. Buustia tulee onnistumisesta ja päinvastoin. Vastavuoroista pelaamista. Luulen, että luonnollisuus puree silti loppuviimeks. Minulle voisi olla luontevinta myymistilanne, jossa pystyisin tekemään ihmisten silmien alla myytävää tuotetta tai jotain sen vaihetta. Esim. takoisin rautaa ja myisin muka siinä sivussa takorautaisia esineitä. Jos osaisin takoa. Rautaa. Tai väännellä rautalankaa... :)

Ninnu kirjoitti...

Sinä saatoit olla piristävä poikkeus häämessuilla. Eivät kaikki halua prinsessahäitä, mutta saattavat silti eksyä häämessuille esim. ystävien toimesta. Hyvä, että uskalsit mennä! Ehkä joku toinenkin käsityöläinen uskaltaa tämän jälkeen tehdä saman. Toisten arvosteltavana oleminen on kova paikka, vaikka suurin osa ihmisistä ovatkin ystävällisiä ja toivovat myyjälle hyvää.
Kiitos rehellisestä ja hyvästä tekstistäsi! Tuotteesi on käyttötavaraa ja laadukasta. Siitä ei kannata kantaa huonoa omaatuntoa. Meidänkin keittiössä roikkuu riepu kettukuosilla ja olen tosi tyytyväinen.

Suvenkeiju kirjoitti...

Myyntipuolen koulutuksissa toitotettiin aikoinaan lausetta: Vain epämukavuusalueella tapahtuu kehittymistä!(Ärsyttävä totuus) Selkeästi epämukavuusalue on ainakin herättänyt sinussa ajatusprosessin. Ehkä siitä kehkeytyy jotain hyvää.. ainakin itsetutkiskelua ja arvokeskustelua. Olen itse todennut (yli 20 vuoden jälkeen), että myyminen ei ole mun juttu ja vaihtanut alaa myynnistä hoitoalalle. Pienyritäjän ja käsityöläisen arkitodellisuus on ikävä kyllä sitä, että myyntiponnistelutkin pitää tehdä itse, usein ulkopuolisen palkkaaminen ei ole vaihtoehto. Verkostoituminen voi auttaa, mutta ei hoida koko hommaa. Voimia myyntihommiin!

pete kirjoitti...

Minulla on sinulle vastaus miten saat laajan Sateenkaarikansan huomion http://shop.qx.fi/fi
tai sitten sinun tuotteista pitäisi tehdä tuonne rapakontaakse aikamoinen mainospläjäys

Susannafin kirjoitti...

Hui ne vastakammatut korsettinaiset on tosi pelottavia. Miten osaavatkin yhdellä katseella osoittaa "alemmuutesi"....

simone kirjoitti...

Susanna - ehkä sun pitäisikin ulkoistaa tuon konseptin myyntityö hääjärjestelijöille?
Suomessa on olemassa ammattikunta joka järjestää työkseen häitä, etsii tilat, miettii somistukset ja makeiset sun muun. Ja räätälöi palvelunsa asiakkaan toiveiden ja budjetin mukaan.
Uskoisin, että ottaisivat innolla vastaan uuden, raikkaan idean!