maanantai 26. lokakuuta 2015

Tulin pitkin Turuntietä


Eilen lähdin jo aamulla ajelemaan kotiin Turusta ja minulla olikin hyvää aikaa viipyä matkalla. Kehäkolmosta ajellessamme näemme aina Länsimäen tienviitan, mutta ajamme siitä ohi. Nyt en ajanutkaan ohi, vaan ohjasin autoni kohti Länsimäkeä, lapsuuteni Länskää.

Maalainen kun olen, kuvittelin, että viitta opastaa minut sille tutulle tielle, jolla kotitalomme sijaitsi. No, juu ei. Länskässä on näemmä muutama muukin kerrostalo. Pysäytin auton yhden niistä parkkialueelle ja avasin kännykän karttaohjelman. En muistanut kotikatumme nimeä, mutta arvelin, että kun näen kadut kartalla, joku niistä herättäisi muiston. Ja hoks, siinähän se Maalinauhantie olikin ihan vieressä. Kun kurvasin sinne, näin edessäni sen, mitä olin odottanutkin. Tuttuuden. Kodin? Paitsi että takapihan kioski oli purettu pois. Se, josta tätini osti minulle ison, oranssin superpallon. Sumpparin.

Täältä ovat minun ensimmäiset muistoni.



Jätin auton vieraspaikalle ja jalkauduin. Talo oli entisen kokoinen, mutta kaikki muu oli kutistunut. Se valtava kallio talon takana oli matalampi ja etupuolen iso piha olikin nyt vain kapea kuilu kahden talon välissä. Hurja mäki, jossa kolmipyöräiselläni viiletin niin, että jalat sotkeutuivat polkimiin, olikin jotain ihan muuta kuin mäki. Maailma on kovin erilainen viisivuotiaan silmin.

Muistin kolmionmuotoisen nurmikon, muistin Elannon. Jaa, se onkin nyt Alepa. Suunnaton aukio Elannon, anteeksi Alepan, edessä olikin vain hiukan leveämpi katu ja muutama parkkiruutu. Lähtikö kaupan nurkalta tie tai polku, joka vei epämiellyttäviin muistoihin? Hammaslääkäriin ja seurakunnan kerhoon?


Pihalta keinut ja hiekkalaatikko olivat kadonneet, tilalle oli tullut tupakkapaikka. Missä tämän talon lapset nyt leikkivät ja äidit istuskelevat juoruilemassa? Asuuko talossa edes lapsia?

Silloin asui. Kavereiden synttäreillä käytiin kukkamekoissa ja pitsiesiliinoissa. Niitä juhlia en muista oikeasti, mutta synttäreistä on valokuvia. Minä en muista tapahtumia varhaislapsuudestani. Muistan vain paikkoja ja tunnelmia.


Yllätyin, kun talon alaovi olikin lukitsematon ja astuin sisään. Menin hissiin, olipa se ahdas. Tuttu haju. Voiko hissi haista samalta 36 vuoden jälkeen? Ei kai sentään, taidan kuvitella. Painoin numeroa 5 ja matkustin ylimpään kerrokseen. Rappu oli käsittämättömän kapea. Saavuin omalle kotiovelle. Kuka siellä nyt asuu?

Jos joku Immolan aseman entinen asukas koputtaisi meidän ovellemme, ottaisimme hänet ilomielin vastaan, haluaisimme kuulla hänen tarinansa ja näyttää, miltä kaikki nyt näyttää. Mutta mahtaisiko Vantaan Länsimäen kerrostalossa asuva ihminen ilahtua oudosta rimputtelijasta? En soittanut ovikelloa, vaan kipitin kierreportaat alas. Muistin lapsuuteni jumppatossut. Muistin kellarin pitkän käytävän.


Katselin kotia ulkoapäin. Tuossa oli isin ja äidin makkari. En muistanutkaan, että meillä oli parveke. Vieressä lastenhuone. Toisella puolella keittiön ikkuna ja vieressä vessa. Onkohan siellä yhä amme? Olohuoneen isot ikkunat. Siinä katseltiin, miten roskisauto saapui. Nyt ikkunassa ei ollut ketään. Vaaleat valoverhot vain, jotka eivät kertoneet mitään nykyisistä asukkaista.


Länsimäki vaikutti hiljaiselta. Pari koiran ulkoiluttajaa käveli rivakasti ohi. Mietin, mahdanko näyttää epäilyttävältä siinä haahuillessani. Näin mustatukkaisia pikkupoikia, jotka puhuivat kieltä, jota en tunnistanut. Ja monta eri-ikäistä kantasuomalaiselta näyttävää ja kuulostavaa miestä, yksin tai ryhmänä, enemmän tai vähemmän juovuksissa, kolmen jälkeen iltapäivällä. Kaikilla oluttölkit kädessä. Paitsi yhdellä ei ollut! Kävelin hitaasti hänen perässään. Hän pysähtyi, kaivoi repustaan tölkin ja sihautti sen auki. Jatkoi matkaa.

Länskä ei kertonut minulle paljonkaan itsestään, mutta internet kertoo, että siellä on nyt Suomen suurin työttömyys. Se on koko Suomen maahanmuuttajarikkain alue. Huomasinkin tuon jo kotirapussa. Postiluukkujen nimistä vähemmistö oli suomalaisia nimiä. Minun nimeni sopisi hyvin siihen joukkoon, Mattheiszen, mikä lie mamu.


Mitä jos me olisimmekin pysyneet siellä? Mitä jos vanhempani, ikänsä pääkaupunkiseudulla asuneet, eivät olisikaan päättäneet muuttaa umpimaalle, mökkipaikkakunnalle? Mitä jos minä olisin mennyt Länskässä kouluun? Millainen ihminen minusta olisi tullut? Kuinka kauan me olisimme edes pysyneet Länskässä? Olisiko asunto jäänyt pieneksi jossain vaiheessa? Isi työskenteli piirustuspöydän ääressä ja oli jollain lailla tekemisissä jäänmurtajien kanssa. Jos hän olisi pysynyt siinä hommassa, olisiko perheemme nähnyt, miten "lintukoto muuttuu ghetoksi" (nämä sanat nappasin Kaksplussan keskustelupalstalta, jossa tiedetään kaikesta kaikki) vai olisiko nuori perhe vaurastunut ja muuttanut pois jo sitä ennen? Olisiko perheemme kokenut Wärtsilän megalomaanisen konkurssin kipeästi nahoissaan? Olisiko meistä kuitenkin lopulta tullut maalaisia? Entä millaiseen ammattiin itse olisin suunnannut, jos minulla ei olisikaan ollut yrittäjäisää esikuvana? Jos vuosilomat, pekkaset ja palkkapäivät olisivatkin jatkuneet normaalina osana koko lapsuuteni?

Kuinka kiinnostavaa olisikaan voida nähdä oma vaihtoehtoinen elämänsä! Mitä jos -elämä. Sillä sattumien summaahan kaikki vaan kuitenkin on.

21 kommenttia:

  1. Olipa hyvä kirjoitus, oikein artikkeli. Oli mukava lukea lapsuudestasi ja etenkin niistä kokemuksista, kun sukelsit menneeseen ja pieniä asioita tuli mieleen.
    On muuten jännä, miten lapsuuden valtavat paikat kutistuvat ajan saatossa :-D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Kiva, että tykkäsit lukea. :)

      Poista
  2. Elämä on paljolti sattumaa. Minä olen lapsuudessani muutaanut niin paljon että jostain syystä en koe mitään niistä taloista yhdeksi ylitse muiden. Jos pakko olisi valita niin se olisi mummola, rintamamiestalon yläkerta jossa asuimme kun synnyin. En vain muista mitään siellä asumisesta, olin 4v kun muutimme pois. Ja seuraavassa paikassa asuimme neljä vuotta. Mutta siihen asuinpaikkaan liittyy hauska sattuma, aloitin koulun prikulleen samassa koulussa ja rakennuksessa kuin aloitti nuorin lapseni. Täysin sattumaa.

    Minusta muuten kaikki hissit haisee samalle :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle se oikea lapsuuskoti on se rintamamiestalo, jonne tuolta Länsimäestä muutimme. Siellä asuin ikävuodet 5-12. Mutta niillä nurkilla olen käynyt sen jälkeen kuitenkin silloin tällöin. Länsimäessä en. Siksi varmasti nyt oli vaikuttava reissu.

      Tajusin juuri, etten koskaan käy hisseissä nykyelämässäni, paitsi hotellien hisseissä. :D Ne eivät haise tuolta.

      Poista
  3. Aikamatkat ovat tosi mielenkiintoisia. Mie teen sellaisia omaan lapsuuteeni Kotkassa aina välillä (mutta koska olen tehnyt niitä säännöllisesti ja olin 11, kun muutimme sieltä pois, ei kontrasti ole niin valtava). Ja leikin ajatusleikkiä, mitä miusta olisi tullut, jos olisimme jääneet sinne.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olisipa aikakone, jolla liikkua niissä vaihtoehdoissa!

      Minusta tuo meidän perheen muutto pois Vantaan lähiöstä maaseudulle, jossa lähin kauppa on kymmenen kilometrin päässä, ja isin yrittäjäksi ryhtyminen on varmasti se ratkaisevin juttu, jossa oma elämäni on suuntansa saanut. Mitkään sen jälkeiset muutokset eivät ole olleet niin isoja kuitenkaan.

      Saat joskus kertoa, millä lailla teidän elämän suuntaviivat muuttuivat silloin. Kotka ja Imatra kuitenkin hirmuisen samankaltaisia kaupunkeja. Mun silmissä. :D

      Poista
    2. Kerron! Mistäs mie nyt mielummin puhuisin kuin itestäni :D Kaupungit on samanlaisia, mutta miusta oleellista on ihmiset. Siis se, että revitään irti joistakin ja tuupataan joidenkin sekaan. Joskus hyvä, joskus huono.

      Poista
    3. Joo, se tapahtui mullekin 12-vuotiaana. Ympäristö sinänsä ei muuttunut muutaman sadan kilometrin muuttomatkalla, mutta ihmiset kyllä. Perhe ja koti olivat silti samanlaisia kuin entisessä paikassa. Muutettiin maaseudulta maaseudulle, pienestä koulusta pieneen kouluun, vanhemmat jatkoivat samaa työtä kuin aiemminkin. Vain minun kaveripiiri muuttui. Iso juttu toki sekin.

      Tuossa Vantaalta lähdössä olennaista onkin se, miten perheen arvomaailma on muuttunut takuulla ihan hirveästi kaupunkilaisista maalaisiksi muututtaessa. Olen ihan satavarma siitä, että hyvin erilaiset asiat olisivat nyt tärkeitä, jos olisin kasvanut suuressa kaupungissa insinööriperheessä enkä maalla köyhässä yrittäjäperheessä.

      Poista
  4. Maailma on pieni, asuin 8 vuotta tossa ihan vieressä, kaveri noissa taloissa -96-04

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vieläkö se takapihan kioski silloin oli olemassa? Siinä kadun vieressä, parkkipaikan reunalla?

      Poista
    2. me asutiin ton kaupan oikeella puolella vähän matkaa

      Poista
  5. Hauska postaus! Ja miten ihanat kuvat olet saanut taloista, jotka sinällään on varmaan todella perus eikä niistä heti käyttäisi sanaa "ihana".

    Tuoksut on lapsuusmuistojen tärkeitä osia! Emme asuneet kerrostalossa, mutta rakastin yli kaiken kerrostalojen kellarikäytävien tuoksua! Nuuhkin sitä aina keuhkot täyteen, kun joskus pääsin käymään kavereiden talon kellariin. Vieläkin tuo tuoksu jotenkin kolahtaa eli yhtä ihana (ja harvinainen) kokemus edelleen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan ei tosiaan ole se sana. itse asiassa, kun seisoin siinä parkkipaikalla ja katselin niitä parvekkeita lautasantenneineen ja pyykkinaruineen, huomasin, miten samanlainen on Svetogorsk. :D

      Minä muistan sen, miten ihania olivat upouudet tiilikuoriset omakotitalot liukkaine parkettilattioineen ja luisuvine keittiönlaatikostoineen. Kun itse silloin asuimme vanhassa talossa.

      Poista
  6. En ole Vantaalta, enkä asunut edes Vantaalla, mutta työskentelen Vantaan kaupunginmuseossa, jossa pohdiskelemme päivittäin lähiöihin ja vantaalaiseen identiteettiin liittyviä asioita. Tästä näkökulmasta, tätä pohdintaa on mielenkiintoista lukea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Riittääkö niissä pohdittavaa päivätyöksi asti? Mielenkiintoista.

      Poista
  7. Kiva aikamatka! Blogissani on sinulle haaste: http://minnikki.blogspot.fi/2015/10/blogisitarina-blogihaaste.html =)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Muistelen joskus tehneeni jo tuon haasteen, pitää tutkia! :)

      Poista
    2. Ne seitsemän vuotta rintamamieskodissamme teidän pikkuisten ja kaikkien eläinten kanssa olivat elämäni parhaat! Minäkin haluaisin sen aikakoneen, ja mieluiten jarruilla!
      äippä

      Poista
  8. Kiitos tarinastasi! Se vei minut vantaalaisen omalle aikamatkalle. Omakotitalon rankentamiseen (tai siis siinä mukana oloon ;) ) Virasojalle, srk:n kerhossa käymiseen rukoushuoneella, kauppamatkat pyörällä äidin kanssa Vuoksenniskalle, ekaluokan aloittaminen uuden karheassa Virasojan koulussa. Joskus mummolareissulla ollaan pyörähdetty sillä kujalla jossa asuimme 77-80 ja pienempiä talot oli kun muistin =D Pitäisikin käydä joskus siinä koulun pihassa katsomassa, millaista siellä on...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vantaalta tänne on käynyt minun tieni, ja sinulla just toisin päin. :D

      Poista