Soja on jo monena vuonna kirjoittanut blogiinsa aikataulutetun raportin siitä, miten hänen yrittäjänpäivänsä kuluu. Minusta on ollut kiva lukea noita postauksia, ja alkoi tehdä mieli itsekin kirjoittaa sellainen. Tässä siis minun päiväni murmelina. Eikun yrittäjänä. Tai ihmisenä, oikeastaan.
Klo 7
Kello ei herätä, koska Sulolla on vapaapäivä. Minä alan virkoilla ennen seitsemää. Makaan sängyssä ja mietiskelen eilen illalla katsottua Kätilö-elokuvaa. Hyviin leffoihin jää kiinni, ne eivät päästä otteestaan. Sitten avaan Instagramin ja selailen nukkemaailman postaukset. Niitä tulee aina yön aikana paljon, sillä Amerikka on silloin hereillä.
Aloitan työpäivän jo sängyssä lukemalla kännykästä käsityöyrittäjien foorumin ja sähköpostit. Kello lähestyy kahdeksaa, nousen sängystä, soitan Konnunsuon vastaanottokeskukseen ja saan luvan tuoda lahjoitustavaraa, vaikka sitä on tullut jo paljon.
Käsittelen verkkokauppojen tilaukset, pakkailen ne kirjekuoriin. Keitän meille puuroa ja munia. Sulo heräilee aamupalalle. Kerron, että ohjelmassa on käynti Konnunsuolla. Juttelen Sojan kanssa Facebookin välityksellä. Syödessäni luen päivän lehden. Viimeistelen eilen aloittamani blogipostauksen ja julkaisen sen.
Pesen hampaat ja puen päälleni univormuni eli vanhan kulahtaneen neulemekon, jota käytän kankaanpainohommissa. Painan pinkillä värillä tiskirättejä.
Klo 11
Kun olen saanut rätit valmiiksi, kannamme viikonlopun aikana keräämämme liinavaatteet, talvivaatteet ja lelut autoon. Ajelemme Sojan kodin kautta Joutsenoon. Meitä vähän jännittää mennä pakolaiskeskukseen. Olen käynyt siellä silloin, kun se oli vielä vankila. Lukiossa lakitiedon tunnilla meidät vietiin opintoretkelle oikeustalolle ja vankilaan. Muistan, miten pöyristynyt olin siitä, miten hyvät oltavat vangeilla oli. Oli kuntosalia, kirjastoa, vaikka mitä.
Konnunsuo on maaseutua. Vastaanottokeskus kohoaa keskellä peltoja ja näyttää yhä juuri siltä, miltä sen on ollut tarkoituskin näyttää: vankilalta. Meitä vastaan pyöräilee ja kävelee perheitä. Nauravia lapsia. Hymyileviä naisia. Minuakin hymyilyttää. Eihän tämä paha paikka olekaan.
Mieleni muuttuu pian. Meidät ohjataan sisäpihalle, josta pääsee vastaanottokeskuksen kirpputorille. Opastamaan lähtenyt mies sanoo, että jos poistumme hetkeksikään auton luota, se pitää lukita. Vitsailee jotakin. Minua ei naurata. Me olemme tuomassa tavaraa näille ihmisille. Jos auton kyydistä häviäisi jotain, kun silmä välttää, se olisi mennyt juuri oikeaan osoitteeseen.
Kannamme laatikoitamme sisälle ankeaan rappuun ja ankeaan kellariin, jossa vastaanottokeskuksen kirppari sijaitsee lukittujen ovien takana. Se on täynnä lajittelematonta tavaraa. Ihmisillä on halu auttaa ja tuoda vaatteita, mutta ymmärrettävästi henkilökunnalla ei ole aikaa niitä käydä läpi. Kysyn toistamiseen, miten voisin päästä auttamaan tavaroiden lajittelussa tai missä vaan muussa hommassa. En oikein saa vastausta.
Minulle on yllätys, että pakolaiset joutuvat maksamaan vaatteista ja tavaroista, joita sinne lahjoituksena menee. Ei paljoa, sillä kyse on pikkukolikoista, mutta silti se tuntuu minusta aivan älyttömältä. Eikö olisi helpompaa vain pitää ovia auki ja jokainen saisi hakea, mitä haluaa? Meitä opastava mies puhuu, että toimittajia on käynyt melkein riesaksi asti ja lahjoituksia tulee liikaa.
Lähdemme pois ja minulla on tosi kurja olo. Käynti paikan päällä oli lannistava. Kaikesta tuli se tunne, että näin tätä ei pitäisi hoitaa. Miten sitten, en tokikaan tiedä. Vaan miten olisi vaikkapa pienempiä yksiköitä lähempänä asutusta? Toivon kovasti, että Imatralta tarjottu hotelli Vuoksenhovi päätetään ottaa vastaanottokeskuksen käyttöön. Voisin kuvitella, että kohtuullisen kokoinen hotelli kaupungin laidalla olisi aika paljon inhimillisempi paikka yrittää totutella elämään vieraassa maassa, kuin megalomaaninen vanha vankila keskellä ei-mitään. Talvikin on tulossa. Voi vain kuvitella, miten ankea se ympäristö on loskasäällä ja pimeällä heille, jotka tulevat auringosta ja lämmöstä.
Klo 13
Kevennämme tunnelmaa pysähtymällä helpolla geokätköllä Joutsenon keskustassa. Palaamme Imatralle ennen kahta, tipautamme verkkokaupan tilaukset postilaatikkoon ja käymme uudessa Prismassa hakemassa salaattilounaat ja muuta ruokaa. Jättimäinen kauppa tympii minua. Raejuustoa ei meinaa löytyä, kaikkea on liikaa. Ihanko oikeasti Imatralle tarvittiin tämän kokoluokan hypermarketti? Ja ihanko oikeasti kannatti jättää Prisman vanha halli tyhjilleen kaikkien muiden tyhjien liikekiinteistöjen lisäksi ja rakentaa mokoma laitos?
Alkaa sataa. Posti on tuonut veropäätökset. Saan palautusta yli neljäsataa euroa, mikä helpotus. Myös uusi Taito-lehti on ilmestynyt. Siinä on artikkeli Artun Koiratarvikkeesta. Minä kirjoitin sen keväällä. Ottamani valokuvat eivät näytä lehden sivuilla aivan niin törkeän luokattomilta, kuin minusta tuntui silloin, kun lähetin kuvat toimitukseen. Keitän kupin teetä ja selaan lehden läpi. Taas monta mielenkiintoista juttua.
Käyn napsauttamassa prässin päälle työhuoneella ja alan kirjoittaa tätä postausta. Samalla, kun prässään rättejä, voin tehdä tietokoneella hommia. Prässiin mahtuu kerrallaan kaksi tiskirättiä. Ne käryävät siellä kolme minuuttia. Minulla on siis aina kolme minuuttia aikaa kirjoittaa, käydä sitten vaihtamassa rätit ja taas kolmeksi minuutiksi koneelle. Koska tästä työpäivästä katosi pari tuntia Konnunsuolle, työaikani kestää poikkeuksellisesti neljään saakka.
Klo 15
Vaihdan tulostimeen uuden värikasetin ja tulostan Tomppa-kalentereita. Tulostan myös hintalappuja, tuotelappuja ja muuta sellaista pientä, jota tarvitaan messuilla parin viikon kuluttua. Harjoitusmessuosastoni on vallannut puolet työhuoneesta ja kaaos käy hermoilleni. Kun eilen painetut rievut on prässätty, prässäilen vielä pipoja. Nekin ovat uusi juttu Tomppa-tuoteperheeseen. Lopuksi prässään messuosastolle lähtevät pöytäliinat ja kieputan ne rullalle, jotta pysyvät sileinä seuraavat kaksi viikkoa.
Vastailen sähköposteihin, maksan laskuja. Ruoka tuoksuu, kun Sulo kokkailee keittiössä. Sitten hän lähtee harrastuksiinsa.
Kello tulee neljä ja työpäiväni päättyy. Minulla olisi vähän flow päällä, mutta pakotan itseni lopettamaan, koska tiedän, että liiallinen flow vie minulta yöunet. Avaan läppäriltä to do -listani ja huomaan, että olin aikatauluttanut itselleni vapaapäivän täksi päiväksi. Vedän monta kohtaa yli huomisen päivän listasta. Voinhan pitää vapaapäivän loppuviikolla, jolloin luvattiin kesäistä ilmaa.
Klo 16
Katson vielä Työhuoneen Facebookin ja kirjoitan lisää tätä postausta. Jalkojani särkee. Olen istunut liikaa viime päivinä. Koska juuri nyt ei sada, lähden ulos. Ravistan omppupuuta, joka armollisesti suo minulle yhden omenan. Otan sen mukaani ja polkupyöräilen rannalle. Yritän kuvata Kenistä kesäisiä kuvia ja saada sen mahtumaan samaan ruutuun sateenkaaren kanssa.
Alkaa hiukan sataa ja menen uimaan. Päivän paras hetki. Vesikin taitaa olla lämpimämpää kuin heinäkuussa. Mitenkään tolkuttoman pitkään en tarkene pulikoida, vaikka tuntuu kurjalta nousta poiskaan. Pukeudun ja lähden polkemaan kotia kohti.
Ovella huomaan hukanneeni avaimeni. Arvelen niiden lopsahtaneen kassista siinä vaiheessa, kun fillari kaatui rannalla. Särkevien jalkojen vuoksi olisi fiksuinta kävellä takaisin rantaan, mutta tiedän nälkäkiukun jo vaanivan lähettyvillä. Siksi valitsen mopon. Se nikottelee, ei ole syksyihminen. Avaimet sentään löytyvät juuri sieltä, mistä arvelinkin.
Klo 18
Syön Sulon laittamaa ruokaa ja soitan samalla äidille. Vaikka ei pitäisi istuskella, istun silti tietokoneelle ja lataan sille kuvat kamerasta ja lisään ne tähän postaukseen. Kirjoitan päivän tapahtumakoyhää tarinaa ja tajuan, ettei minulla tietenkään ole kuvitusta aamupäivään. Epätasapainoinen kuvien asettelu blogitekstissä häiritsee minua. Niinpä otan kameran ja painun takaisin pihalle nappaamaan pari symbolista kuvaa Konnunsuo-episodia varten.
Kello on seitsemän illalla. Sulo ei ole palannut kotiin. Minua paleltaa vieläkin mopoilun jälkeen, joten vedän kumpparit jalkaani ja lähden leikkaamaan nurmikkoa. Ruohonleikkurikin nikottelee. Eikö sekään ole syksyihminen?
Kehoni lämpenee leikkuria työnnellessä ja jalatkin alkavat tuntua paremmilta. Yhtäkkiä kone sammahtaa eikä suostu enää käynnistymään. Mielessä käy, ettei tämä taida olla mikään suurten menestysten päivä. Koska ilta on lempeä, puuhailen pieniä pihahommia ja yritän välillä vetää leikkuria käyntiin. Lopulta se sitten pärähtääkin ja saan loput nurmikosta ajettua.
Tulee hämärä ja minua alkaa väsyttää. Meinaan huolestua, missä Sulo viipyy, vaikka ihan hyvin tiedän, että niin kauan, kuin yksikin kauppa on auki, ei pidä ihmetellä, mihin Lintunen on jäänyt.
Klo 20.30
Pimeä tulee jo kovin aikaisin. Menen sisälle, surautan iltapalasmoothien ja asetun taas tämän postauksen pariin. Onpa työlästä. Silti oudon koukuttavaa. Arvelen, että kukaan ei lue tätä loppuun asti. Tämä on tylsin postaus, jonka olen koskaan kirjoittanut. Sulo palaa kotiin. Hän on ostanut meille toisen venäjänkielenkirjan, koska yhteisestä kirjasta lukeminen ei ole ollut kaikkein kätevintä, vaikka paripulpetissa istutaankin.
Minä saan postauksen melkein loppuun. Kun julkaisen tämän, on aika pujahtaa peittojen alle. Ensin katson nukkejutut ja postaan Kenin uimarantakuvan, sitten luen Taitoa. Olemme luultavasti unessa kymmenen maissa.
33 kommenttia:
Luin loppuun. Yhtä jännittäviä ne omatkin päivät tuntuvat olevan :)
No eikä ollu yhtään tylsä postaus!! Ihan hyvä päivä, sitä paitsi sulla oli tapahtumia paljon enemmän kuin mun päivissä koskaan on. Mä oon kyllä aika kade, kun sä voit puuhata päivän asiat just siinä järjestyksessä ja ajassa kuin sua huvittaa. Ite kun juoksee kellon kanssa aamusta asti, kun käy vieraalla töissä.
Tuo Konnunsuo-juttu kyllä pisti mietityttämään. Luin tänään aiemmatkin postauksesi ja tuo pakolais-juttu oli kyllä erittäin hyvä. Mä sain eilen kauheat kilarit kotona, kun en vaan enää jaksa kuunnella sitä mussutusta ja vikinää siitä, miten "voi kauhee sentään" niitä pakolaisia tänne tunkee... aaaargh, ihan raivohullu fiilis tuli, kun aloin paasata aiheesta. Miusta on niin saakelin typeriä ne ihmiset, jotka ei tajua yhtään, miten vaikeessa tilanteessa ne ihmiset on. Esimerkiksi tuo Konnunsuo... kuka ihan oikeesti vaihtaa hymyssä suin ikioman kodin ja kotimaan tuollaseen paikkaan muuten kuin pakon edessä??? Ja nää täällä vaan v*ttu valittaa, miten ne tulee tänne ja sitä ja tätä. Meillä on katto pään päällä ja vaatteita ja ruokaa liiankin kanssa läskeistämme päätellen ainakin, vaikkei nyt sit rahaa olekaan ihan hirveesti mihinkään turhuuksiin (hei siis nimenomaan turhuuksiin...!!) laittaa. Että en jaksa sitä valitusta enää täällä kotona kuulla yhtään keltään (oli vieras, joka eilen siitä puhui... sai varmaan ihan loistavan kuvan minusta, kun aloin raivoomaan... hälläpä väliä). Olen miettiny miten vois ite auttaa, just kun raivasin äitini muuttokuorman ja tavaraa olis monenlaista... taidankin hetken tuumata, etten vaan suin päin kanna kaikkea kierrätyskeskukseen, jos vaikka täällä meilläkin päin olis paikka minne vois jotain viedä, tänne kun on tulossa myös joku vataanottokeskus käsittääkseni piakkoin.
Että siis paljon kiitoksia erittäin hyvistä postauksista, tämä etana-päivä mukaan lukien!! ♥
Hip! Luin loppuun asti eikä ollut tylsää. Mutta kanssamasennuin tuosta vastaanottokeskuksen asiasta. Outoa toimintaa, toki sen ymmärtää 100 %:sti, ettei henkilökunnalla ole riittävästi aikaa varmaan yhtään mihinkään.
Oli kivaa luettavaa, tykkäsin siitä, että kerroit ajatuksiasi, etkä ainoastaan sitä, mitä teit milloinkin. Kirjoita toistekin!
Ei tämä ollut ollenkaan tylsä postaus, muiden päivänkulusta on mukava lukea. Luulen että kirpputorin kautta asukkaita yritetään opettaa rahan käyttöön, ja tietynlaiseen vastuuseen. Vankila asuinpaikkana voi kuulostaa karulta, mutta siellä on lämpö, turva ja ruokaa.
Sait huikean omanasadon, meidän neljässä puussa oli yhteensä muutama syötävä omena.
Yksi asiakas muuten kysäisi, voiko lempirievun antaa lapselle, kestääkö väri mutustelua?
Suloista ja mielenkiintoista luettavaa! Ymmärrän toki, että joskus rutiini iskee. Olisi kyllä ihanaa pystyä katsomaan kaikkea arjemme ympärillä kuin alussa, heti muuton jälkeen.
Voi rähmäle sitä vastaanottokeskusta :( Tietty jaksoin lukea! Oisin jaksanut enemmänkin! Mutta kuten sanoit, ihan älyttömästi vie aikaa tuollainen kirjoittaminen ja ainakin minuu se alkaa aina jossain kohtaa päivästä tympimään. Onneks ei tarvitse raportoida näitä tekemisiään muille ihan jatkuvasti. Tai ehkä se olis hyvä, niin havahtuis...
kiitos, kun jaksoit lukea!
Onneksi ei. Mutta kerran vuodessa on ihan hyvä tahti!
Muuton jälkeinen aika on aina kivaa. Taitaisi olla mahdotonta saada sitä tunnetta säilymään. :)
Äh... No värit ovat myrkyttömiä ja ei niiden pitäisi siitä imemällä irrota, mutta en minä voi kenellekään varsinaisesti lupaa antaa syödä tiskirättiä.
Tuo on yksi hyvä syy siihen, miksi en tee tuotteita lapsille.
Noin minäkin sen kirpparin maksullisuuden ajattelin, mutta sitten ihmetytti se, että eiväthän ne ihmiset mitään tynnyrissä kasvaneita ole. Rahaa ovat käyttäneet koko ikänsä.
No, ammattilaiset sitä systeemiä pyörittävät, joten kyllä he paremmin ymmärtävät, kuin minä.
Minäkin ymmärrän sen, ettei henkilökunnalla riitä aika. Sitä minä en ymmärrä, miksei meillä panna lisää rahaa siihen, että ihmisiä palkattaisiin noihin paikkoihin, sairaaloihin, päiväkoteihin ja vanhusten hoitoon. Tuntuu, että joka paikassa työntekijät musertuvat liiallisen työmäärän alle ja hoidettavia on liikaa. :(
Voisi jonkun Guggenheimin rahatkin käyttää tärkeämpiin asioihin.
Voi ei. Onneksi en joudu omassa kodissani sentään kuuntelemaan moista!
Paitsi juuri nyt Sulo lukee ääneen Etelä-Saimaan tekstaripalstalta, miten joku superidiootti on katkera siitä, että pakolaisille annetaan telttoja!!!!! Voi helvetti sentään.
Ihan vaivatta luin siihenkin asti, jossa yllättäen epäilit lukuinnostustamme.
Olen kerännyt omasta huushollistani oikein isolla kädellä omia varmuusvarastojani pakolaisille toimitettavaksi.
Kokemuksesi siitä, ettei riitä lajittelijoita (niitäkin voisi tietysti palkata, kuten jo joku kirjoittikin) saa minut nyt vielä käymään pakkauslaatikot ja pussit läpi; mä lajittelen valmiiksi ja kirjaan päälle sisällön. Ihan hullua, että vedotaan kanssaihmisiin auttamaan hädänalaisia ja sitten lahjoituserät jää jumiin jakelun puutteellisuuden vuoksi. Mä en voi työttömyyteni vuoksi rahaa lahjoittaa; hyväkuntoisia tarvikkeita sitäkin reilummalla kädellä. Ehkä voisin lajitteluavusi tarjoutua.
Ihan mahtava, että jaksatte lukea. Ajattelin tylsistyttäväni kaikki kuoliaiksi!
Mekin veimme tavarat lajiteltuna niin, että liinavaatteet yhdessä laatikossa, vaatteet toisessa, lelut kolmannessa. Sinne ne sitten pinottiin kaiken muun päälle. Yritän vielä selvittää, onko vapaaehtoislajittelijoille jotain mahdollisuutta päästä sinne avuksi.
Luin loppuun asti; koukuttavaa kurkistaa toisen arkeen ;) Ja kylläpä tuntui, että sinulla oli tapahtumarikas päivä, kun oli niin paljon erilaista tekemistä pitkin päivää. Kotona lasten kanssa elämä on aika lapsipainotteista, ja siitä jos mistä saisi omasta mielestä kuivaa luettavaa ;D Mutta niin se varmaan on, että oma arki tuntuu tylsälle omasta mielestä.
Tuli mieleen tuo Turun Kakola tätä lukiessa; ihan keskustassa oleva vanha vankilarakennus. Aivan kaameahan se on, mutta ihan keskustan kupeessa. Toisaalta hyvä, että pakolaisille löytyy edes jokin majoituspaikka, mutta onhan se totta, että kotouttamista parantaisi huomattavasti, jos ihmiset saisivat olla asutuksen läheisyydessä eikä keskellä ei mitään. Voimattomuuden tunnehan tämän tapahtumasarjan keskellä tulee, mutta kyllä ne pienet teotkin auttavat, vaikkei sille välttämättä heti tunnu. Hienoa, että näitte vaivaa ja veitte vaatteita apua tarvitseville <3
Minä myös luin! On oikeastaan aika mukavaa lukea ihan erilaisesta päivästä kuin oma päivä on ollut.
Ja piti kysymäni, että jäikö niitä valkoisia vanhojen talojen riepuja enää yhtään? Olisin kiinnostunut.
Kyllä,loppuun asti on luettu....kivasti kirjoitit...saisinkohan itse aikaan moista...tuskin...
Joensuussa pakolaiskeskus sijoitetaan entiseen Paiholan mielisairaalaan,oten ei sekään ole mikään
inhimillinen paikka ihmisille,jotka ovat tulleet täältä turvapaikkaa hakemaan...
Joensuun keskustaa reilu 25km.
Loppuun asti luettu (ja edellinen postaus myös, joka oli jäänyt välistä). Kiva lukea mitä sinun päivääsii kuuluu. Itsellä arkipäivät menevät aina samaa rataa: ylös, koirien kanssa lenkille, aamupala, töihin (opettaja yläasteella), kotiin ja koirien kanssa ulos, seuraavan päivän suunnittelua, ehkä jokin harrastus, telkkarin katsomista, koirat ulos, iltapala ja nukkumaan :)
Paljon ainaki Facebookissa on, että tavarat olisi hyvä toimittaa hyväntekijäjärjestöille (SPR yms), jotka ne lajittelevat ja vievät eteenpäin, vastaanottokeskusten henkilökunta on ilmeisen ylikuormittuneita tällähetkellä
Jäi niitä, tosin nyt niitä on vain jokunen varastossa. Löytyvät samasta paikasta kuin ruskeapohjaiset rievut, vaikka en ole kerinnyt niitä valkoisia edes kuvata:
http://puoti.susannantyohuone.net/product/193/
Vähän työntekijöitä, satoja pakolaisia, sen takia kaiketi noihin valtaisiin tyhjentyneisiin laitoksiin noita keskuksia perustetaan. :(
Taitaa tio olla aika tyypillinen oikeassa työssä käyvän ihmisen päivä. :)
Loppuun asti luettu, helposti!
Kivasti kirjoitit päivästäsi,
lukisin toistekin - vaikka siitä vapaapäivästä!
Iloa sinne!
Iloa sinnekin! :)
Luin loppuuna asti minäkin! Niinkuin aina.
Ja useamman kerran. Niinkuin aina.
Ensin hätäseen, että saa pikatiedon kuulumisista.
Sitten rauhassa, ajankanssa ja ajatuksella.
Ja sitten uuden kirjoituksen tullessa palaan vielä edelliseen ja joskus sitä edelliseenkin...
Hyvin kirjoitettuja teksteja on ilo lukea! Ja kauniita kuvia on ilo katsella!
Olen joiltain osin eri mieltä turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten suhteen. Mielestäni on ensisijaista, että he saavat petipaikan jostain lämpimästä ja heille tarjotaan ruokaa. Toissijaista on se, onko majoituspaikka kaupungin menevimmällä paikalla kaiken väen keskellä. Itse asun Joensuussa ja eipä näin äkkiseltään tule edes mieleen ISOJA toimitiloja lähellä keskustaa, jonne pakolaisia voisi majoittaa. Onhan esim. kouluilla isoja saleja ja paljon luokkahuoneita, mutta tosiasia on, että ne keskustakoulut ovat niitä käytössä olevia ja syrjäseudun koulut lakkautettuja ja tyhjillään.
Ja eihän tämä majoittaminen tule missään nimessä olemaan ainoa ongelma, sillä jos hiukan eteenpäin katsotaan, niin pakolaisten integroimiseksi yhteiskuntaan on järjestettävä mm. kielenopetusta ja perusopetusta eri kielillä, tulkkipalveluita, koulutusta ammattia varten, vuokra-asuntoja yms. perus juttua. Niiden toteuttaminen vaikkapa Imatralla tullee vaatimaan suhteellisen suuria ponnisteluja.
Minua liikuttaa, että joku pitää näitä kirjoituksiani noin suuressa arvossa. Kiitos, ihana!
Olet ihan oikeassa. Majoitus ensimmäisen puolen vuoden aikana on varmasti yksi mitättömimmistä kohdista pakolaispaletissa.
Mutta se, mistä tässä nyt on kyse, on se, että Konnunsuo on jo nyt ylitäynnä ja lisätiloja etsitään muualta ympäristöstä. Sen sijaan, että pakolaisia tungetaan ankeaan vankilaan yhä tiiviimmin ja majoitetaan sen pihalle telttoihin, voitaisiin tarttua miellyttävämpiin vaihtoehtoihin. Esimerkiksi Imatra on aivan täynnä tyhjillään olevia rakennuksia.
Kiva postaus ja hyvin jaksoin lukea :D Meillä eletään jännittäviä hetkiä kun vielä ei tiedetä tuleeko meidän nurkille uusi vastaanottokeskus vai ei. Kidutin itseäni tänään lukemalla Ei vastaanottokeskusta Äänekoskelle -kansalaisadressin toimeenpanijan fb-sivuja ja ei voi muuta sanoa kuin että huhhuh... No mutta, onneksi täällä on myös vastakkainen ryhmittymä olemassa :)
Minä kidutin tänään itseäni lukemalla "estareita". Se on helvetillinen palsta Etelä-Saimaassa, jonne ihmiset lähettävät idioottikommentteja tekstareilla. Mitäs masokisteja me oikein ollaan?
Lähetä kommentti