Eilen sinivuokkomätäs pihallamme puhkesi täyteen kukkaan. Tänä aamuna herättiinkin keskelle talvea. Eilen minulla oli vielä kaksi normaalia kättä, tänään toiminnassa on vain yksi. Jos seuraatte minua Instassa tai Facebookissa, tiedättekin jo, että minulla on nyt koko vasen käsivarsi kipsattuna.
Lähdimme rauhalliselle metsäkävelylle Sulon kanssa, joka juuri alkoi toipua monta päivää kestäneestä vatsataudista. Aurinko paistoi, oli lämmintä, metsä kaunis ja vihdoinkin aivan lumeton.
Ja sitten oli kaatunut puunrunko, jonka päälle nousin seisomaan ja hetken päästä olin nurin ja tunsin, miten käsivarteni kävi asennossa, johon sen ei todellakaan kuuluisi taipua. Taisin mennä aika shokkiin siitä kivusta. En pystynyt edes kertomaan Sulolle, sattuuko tai mihin sattuu. En päässyt ylös enkä osannut paikallistaa kipua. Minua oksetti ja pyörrytti, enkä saanut sanaa suustani.
Sulo retuutti minut ylös ja pakotti kävelemään metsätien varteen, jonne jäin odottamaan, että hän ravaa kotiin hakemaan auton. Entä jos olisin ollut yksin siellä metsässä ilman puhelinta? Olen ihan surkea sietämään kipua. Siinä hetkessä halusin kuolla. Jäädä sammalmättäälle kippuraan ja lakata olemasta.
Kun pahin shokki alkoi väistyä, havaitsin istuvani koirankakan vieterssä ja maan olevan kuitenkin aika kylmä. En pystynyt liikuttamaan kättäni lainkaan ja kipu oli pahempi kuin mitä olen koskaan kokenut. Kampesin itseni ylös ja lähdin hiipimään tietä eteenpäin. Sulo tuli autolla vastaan ja vei minut lääkärille. Siellä sain kipulääkepiikin - kiitos Sulon, joka osasi sellaista vaatia. En tajua, miten olisin selvinnyt ilman sitä autuaan turruttavaa kemiallista apua. Saimme lähetteen sairaalaan, jossa odotettiin ja odotettiin. Kävin tuskallisesti röntgenissä, joissa sain kuulla kyynärnivelen irronneen paikaltaan. Sitten odotettiin lisää ja vielä lisää. Kipulääkkeen vaikutus alkoi hellittää ja kipu yltyä. Lopulta monen tunnin jälkeen pääsin leppoisan nuoren kipsimestarin käsittelyyn. Sain taas tujua lääkettä, käsi runnottiin paikoilleen ja poika laittoi siihen komean punaisen kipsin.
Nyt olen vähintään kaksi viikkoa yksikätinen. Olen kuitenkin hyvällä mielellä. Eilinen kipu oli hirveää, ja nyt seuranani on vain aavistuksenomainen särky. Niin hyvä tunne!
Ajattelen koko ajan sitä, mitä olisi voinut käydä. Se olisi voinut olla oikeakin käsi. Tai käsi olisi voinut murtua tai siellä olisi voinut mennä jotain niin pahasti rikki, että olisin joutunut leikkauspöydälle. Olisin voinut kaatua törröttäviin oksiin, jotka olisivat puhkoneet silmäni ja olisin nyt sokea. Minähän pääsin vähällä.
Miten pienestä voivatkaan elmässä asiat olla kiinni. Sitä tekee harmittoman päätöksen seisahtaa puunrungolle, eikä aavistakaan, millaisia seurauksia sillä voi olla.
Sulo aina sanoo, että niin kauan, kun ihminen huutaa, hänellä ei ole pahaa hätää. Hiljaisilla ovat ne pahimmat tuskat. Uskon sen nyt oikein hyvin. Minähän molisen ihan urakalla kun kopsautan varpaani kynnykseen tai saan tikun sormeen. Ja silti olinkin koko eilispäivän hyvin hiljakseen.
Nyt pitää alkaa tutkailla, mitä pystyn yksikätisenä tekemään. Pystyn kirjoittamaan tietokoneella näemmä ihan hyvin. Kuvankäsittelyä en pysty tekemään, enkä muitakaan graafikon toimia, joihin tarvitaan myös vasenta kättä. Nenällä sain painettuaa shift-nappulaa, kun skaalasin kuvia tätä postausta varten. Rättejä en pysty painamaan, mutta uskoisin pystyväni viikkaamaan ja laputtamaan niitä, mikä homma minulta jäi eilen kesken. Ja mikä patrasta: pystyn ottamaan kännykkäkuvia, hiplaamaan älyttömyyspuhelinta ja näin ollen siis pitämään nukkeleikit hyvässä vauhdissa!
Kevään ensimmäinen Käsityökorttelisi olisi minulla ohjelmassa vappuviikoloppuna, mutta sen kohtaloa en vielä uskalla ajatella. Juuri nyt haluan vain olla kiitollinen siitä, että minulla ovat yhä kaikki ruumiinosat tallella.
43 kommenttia:
No voi hyvänen aika! Ensin järkytyin perin juurin lumisateesta, ja sitten vielä käsi päälle. Onneksi tosiaan ei käynyt pahemmin. Minäkin aina kuvotan itseäni kuvittelemalla, mitä kaikkea olisi voinut sattua, ja sitten elelen ylivarovaisena jonkin aikaa, kunnes tapaturma (onneksi) haalistuu taka-alalle.
Pikaista toipumista ja kivutonta elämää! Eläköön särkylääkkeet, muistan miltä tuntui kun oksa työntyi käymmenen ihon läpi poukaisten samalla mukavasti jotakin jännettä. Tai eihän se sillä hetkellä miltään tuntunut, mutta jälkikäteen. No joo, se siitä, yyh, ei näitä halua muistella! Etkä sä kuulla. Kaikesta tuollaisesta toipuu, joten hyvää ja mukavaa toipilasaikaa!
Herttileeri sentään. Pikaista paranemista sekä pärjäilyä yhdellä kädellä nyt jokusen aikaa. Ihmeesti sitä keksii keinot pärjäämiselle.
No voi! Mutta ehkä tämä meinaakin vaan sitä, että nyt pitää Susannan todellakin levätä ja ladata. Siis lepoa kaikesta. Hyvällä omallatunnolla.
<3
Oi jukra! Parane pian ja ole edelleenkin positiivisella mielellä! Koskaan ei voi tosiaan tietää, huh huh!
Ai kauheeta!! Sekä lumipyrylle, että etenkin sun käsiasialle!! Mä kävin katsomassa tuon linkin ja ihan pahaa teköö kattella!! Etenkin se, että käsi vedetään sitten paikalleen... uuuuh, puistattavaa! Kyllä oot urhea ollu, kun olet moisen kestänyt!!
Nyt vaan kaikkea kivaa sitten ohjelmaan ja muuten relax!
Tsemppiä yksikätiselle!!!
Diagnoosikin jo kuulostaa hyvin kivuliaalle. Sitä kuulemma tulee hyvin käteväksi yksikätisenäkin. En paljon muista, kun olen ollut yksikätinen viimeksi 6-vuotiaana:) Mutta sen olen huomannut, että mitä enemmän tulee ikää, sitä tapaturma-alttiimpi olen. Pikaista paranemista!
Auts, olen samaa mieltä tarutikin kanssa, jo pelkkä diagnoosi kuulostaa äärimmäisen kivuliaalta. Paranemista!
Toivon pikaista toipumista. Kurja tuuri...
Se on kyllä jännä, miten terveiden ruumiinosien olemassaoloa osaa arvostaa ihan eri tavalla silloin, kun niistä (hetkellisesti) menettää jonkun. Kävipä kyllä tosi harmillinen tuuri puunrungon kanssa, paljon tsemppiä ja pikaista paranemista!
Hups...aika paha...mut onneksi kipsi on ihan sinun väriä...paranemisiin😯
Ei saisi nauraa tällaista lukiessa, mutta osaan jotenkin kuvitella itsenikin kärsimättömänä runnovan shiftiä pohjaan nenällä - kun mikään muu ei auta ;D Jos ei muuta, osaat varmasti arvostaa tämän jälkeen enemmän, kun on kaksi kättä! Itse osasin noin 10 vuotta sitten arvostaa huomattavasti enemmän kahta jalkaa, kun toinen oli ollut toimintakyvyttömänä aika pitkän aikaa. Mikä ei tapa, se vain vahvistaa; tsemppiä sinne!
Auts! Onneksi Sulo oli (ja on) mukanasi. =)
Pikaista paranemista toivotan!!
KÄÄK! Voi miten kurjaa. Jos tarttet talkooapua Käsityökorttelissa Kampissa, voin auttaa. Oikeasti! Laitat vaan säpoa mulle.
Se lumisateeseen herääminen oli kyllä ihan piste iin päälle! Onneksi ne sulivat pois. Tänään ollaan saatu vuoroteelen räntää, rakeita ja aurinkoa.
Yäk, oksa kämmenen läpi! Se, että ne unohtuvat ja muistot haalistuvat, on varmaan tosi hyvä juttu. Muuten ei koskaan uskaltaisi tehdä yhtään mitään.
Kiitos. Ja onneksi on Sulo. Yksinäni olisin nyt aika ihmeissäni.
Minusta tuntuu, että en muuta teekään kuin lepään nykyisin. Olin vasta alkanut päästä vähän työnteon makuun!
<3
Uutuudenviehötys alkaa jo väistyä. Ketutus saattaa jossain vaiheessa alkaa. :D
Minä pelkäsin sitä paikalleen vetämistä ihan kauheasti! Olin varma, etten vaan selviä siitä mitenkään. Mutta kun ne lääkkeet ovat niin metkoja, niin eihän se ollut juttu eikä mikään. Jotain huumoriakin olin siinä viljellyt päissäni. :D
Yksikätinen kiittää!
Sulo juuri totesi, että siihen nähden miten paljon minä jatkuvasti kikkailen mennessäni, on ihme, ettei minulle koskaan ole käynyt mitään.
Se oli kivuliasta. Suosittelen teitä pitämään nivelenne paikoillaan. :)
Kiitos! Tuuri olisi voinut olla tosi paljopn kujempikin.
Kiitokset!
Sain valita. Oranssia ei ollut vaihtoehdoissa, mutta onhan tämä aika lähellä sitä!
Saa nauraa! :)
Onneksi! Kiitos!
Oi, kiitos! Näillä näkymin arvelen, että Sulo lähtee kaveriksi. Mulle on vielä vähän epäselvää se, kuka ompelee Riepukiskan uudet pöytäliinat ja painaa niihin koristeeksi kukkia. :D
Oi ja voi. Toipumista ja tsemppiä yksikätisyyteen. Onneksi se oli kuitenkin käsi eikä pää tai niska..
Mukavaa viikonloppua enivei..
Mä tiedän sen tunteen, kun polvilumpio menee pois paikoiltaan. Se sattui niin, että en edes pystynyt toivomaan olevani kuollut (tätä olen harrastanut joskus migreenissä). Siinä kivussa ei edes välitä, että ambulanssi-ihminen kiskoo sen paikallee ilman kipulääkettä, koska yritin ryömiä kipulääkepiikkiä pakoon. Se ei tuntunut tapahtuma hetkellä niin pahalta, mutta jälkeen päin tiedän, että se sattui enemmän kuin mikään muu voi sattua. Olisin saanut itseni pyörtymään pelkästään ajattelemalla sitä. Nyt viiden vuoden jälkeen voin melkein katsoa kun muut pelaa sulkapalloa, jota pelatessa polveni satutin.
Mutta pointtini oli, että mikään ei ole taivaallisempaa, kuin se että ei satu. Ja se, että saat täydet sympatiani. Toivottavasti käsi on pian kunnossa.
Pikaista paranemista! Kivut on inhottavia, oli se sitten missä vaan ja oikein kovana. Miulta ei ole murtunut tai vääntynyt mikään paikka, mutta muuten olen kärsinyt todella kovista kivuista, joten täydet sympatiat täältä sulle lähetän.
Voi ei, pikaista paranemista!
No tosiaan! Käsi on aika pieni harmi moneen muuhun ruumiinosaan verrattuna.
APUA, mikä ajatus.
Ajatteles, vaikka minulla oli ensihoiutaja matkassa, me emme kutsuneet ambulanssia. Kun en saanut sanottua Sulolle, missä kipu on ja kun hän kysyi, että onko ambulanssihomma, niin minä vaan hoin, että ei lanssia. Niin syvällä se minussa on, että ambulanssia ei turhaan kutsuta. Jälkeenpäin me molemmat olimme sitä mieltä, että ehdottomasti oli lanssin paikka. Olisin saanut sen kipupiikin heti ja lähetteen suoraan sairaalaan ilman liibalaabaterveyskeskuskäyntiä ja parin tunnin turhaa tuskaa.
<3 Kivutonta jatkoa sinulle!
Kiitos!
Voi ei! Kävipä sulla huono tuuri kerrassaan :( Tuo vamma kuulostaa kovin kivuliaalta, mutta onneksi se pahin ilmeisesti on ohi. Kyllä se niin on, että kun kunnolla itsensä kolhaisee, niin jopa hetken kuluttua (kun tuska hellittää) maailma on kovin ihana paikka. Mulla ei ole koskaan mennyt mikään sijoiltaan, murtunut tai katkennut, joten en osaa kuin arvata miten kovasti sellainen sattuu, mutta olen saanut sappikohtauksen pari kertaa aikuiselämän aikana ja kun se "nytmäkuolentähän" on ohi, sitä melkein halaa tuntemattomatkin silkasta elämänilosta ja siitä kun ei enää satu.
Ja sitten sanon, että toi lumihomma on kakka. Piisaa jo. harmittaa sun puolesta oikeen. Täällä on satanut vaan vettä eilisillasta alkaen ja se on ollut ihan toivottua, jotta saadaan sadevesitönteröt täyteen.
Parane pian ja ota lungnisti siellä :)
Minullakaan ei mikään koskaan ole vaurioitunut, ja sairaalaankaan en koskaan ole joutunut leikkaukseen tms. Hyvä tuuri ollut.
Isin kuoleman jälkeen meillä on mennyt moni asia ihan perseelleen. Vastoinkäymisiä toisensa perään. Vaan johan meillä olikin 7 ihan liian onnellista vuotta tätä ennen.
Ne onnelliset vuodet ovat muistuttamassa siitä, millaista sitten taas on, kun vaikeudet on selätetty. Outoa kyllä, miten niitäkin usein tulee helminauhana. Tulee sellainen fiilis, ettei enää muuta olisikaan.
Toivotaan, että tämä oli nyt tässä ja vastoinkäymiset katoavat kuin lumet pihalta.
Tämä tapahtui koulussa liikuntatunnilla ja opettajani oli aliksi sitä mieltä, että isäni voi viedä minut lääkäriin ja soitti tälle. Onneksi isäni tokaisi puhelimessa melko napakkaan sävyyn, että ambulanssi on kutsuttava. En tosin päässyt ambulanssin kyydillä mihinkään, koska kiskoivat polven paikoilleen jo koululla. Loppu päivän vietinkin terveyskeskuksessa odottamassa, että pääsen lääkärin puheille. Johanna Tukiaisen näköinen lääkäri halusi ottaa röntgenkuvat. Eihän niissä näy mitään vikaa, kun se polvi oli jo paikallaan. Kysyi vielä polvea käännellessään, että sattuuko. Kuvista ei tietenkään käynyt ilmi se, että polvi piti leikata, koska joku sydeemi oli venynyt tai jotain. Joku jalka ongelmiin eroikoistunut lääkäri totesi tämän pelkästään kävelystäni. Olen vieläkin katkera siitä, että jouduin odottamaan tuntikaupalla lääkärissä ilman kipulääkettä ja ruokaa.
Ihmisen mieli on kyllä kummallinen, salin lattialla maatessa ja lanssia odotellessa eräs luokkakaverini piti jääpussia polvellani ja minun suurin huoleni oli, että joutuisin katsomaan sitä polvea. En ole koskaan pystynyt sietämään pois paikoiltaan olevia ruumiin osia.
Voi luoja. En tajua, miksi niitä kipulääkkeitä pantataan. Kun ne kuitenkin ovat olemassa juuri tuota varten! Lanssarien olisi pitänyt heti tuikata se piikki. Olet ollut kyllä todella urhea!
Tuo on kyllä pahinta, että ei hoideta kunnolla heti alkuunsa! Sulon olkapää meni sijoiltaan tässä alkuvuonna ja "kelpo" lääkäri antoi hoito-ohjeeksi vetää leukoja. Viikkoja myöhemmin toinen lääkäri totesi, että olka olisi pitänyt leikata heti. Nyt se on myöhäistä. :(
Minä ymmärrän tuon, että sen polven katsominen oli mahdotonta! Itsekin jotenkin tiesin koko ajan, että se kyynerpää ei ole paikoillaan, mutta en pystynyt koskemaan siihen enkä antamaan Sulonkaan tutkia. Jotenkin siinä vaiheessa se varma tieto olisi ollut ihan liikaa.
Lähetä kommentti