torstai 9. huhtikuuta 2015

Hyvästi Kerttu

Kerttu kuoli meiltä eilen.

Kun se täytti kaksi vuotta ja oli yhä niin elinvoimainen ja innokas, touhukas ja leikkisä, lakkasin vihdoin pelkäämästä, että se kuolee. Kun se kerran selvisi kaksivuotiaaksi, niin tokihan se selviää vielä ainakin puoli vuotta eteenpäin! Ei selvinnyt. Yhtäkkiä eilen aamupäivällä se vaan oli tosi huonossa kunnossa. Vaikka sen kuolemaan on yritetty henkisesti valmistautua viimeiset kaksi vuotta, niin ihan helvettiähän ne viimeiset tunnit olivat ja itku ei ole loppunut vieläkään.

Niin pieni olento, mutta niin valtavan merkittävä. Koti on nyt suunnattoman tyhjä. Kertun poissaolo tuntuu arjen pienissä asioissa. Emme enää suljekaan olohuoneen ovea, kun menemme katsomaan telkkaria. Nyt ei tarvitse enää jarruttaa, kun kurvaamme Kertun kopin ohi, koska siinä ei ole enää ketään säikähtämässä yllättävää ohijuoksijaa. Nyt Sulo voi soittaa musiikkia ja minä voin kiljua. Nyt ei haittaa, vaikka jonain päivänä jäisi talon lämmittäminen väliin ja lämpötila laskisi viiteentoista asteeseen. Nyt ei enää ruokaa laittaessa oteta syrjään palaa kukkakaalia tai hitusta kanaa. Kukaan ei enää rapise vieressä, kun minä istun tässä tietokoneella.

Nyt meillä on sitten se kaipaamamme vapaus lähteä matkustelemaan. Juuri nyt se vaan ei tunnukaan ilon aiheelta. On ikävä Kerttua. Sitä, miten se tarttui käpälillään sormeen ja nuoli raejuustoa sormen päästä. Sitä, miten se silmät ristissä pisti päänsä esiin kuullessaan tai haistaessaan jotain mielenkiintoista. Sitä, miten se kipaisi teleporttiinsa, kun oli aika lähteä omaan koppiin. Sitä, miten rohkeasti se hyppäsi polvelta lattialle ja sitä, miltä sen peppu näytti, kun takajalat jarruttivat alamäessä. Sitä, miltä se tuntui sylissä ja miten se kaivautui kainaloon. Sen luottavaisuutta.

Olisipa se saanut elää voikukkiin asti.

57 kommenttia:

  1. Osanotto <3
    Ovat ne vain niin rakkaita ja tärkeitä, kaikkein pienimmätkin.

    VastaaPoista
  2. Voi pientä Kerttua : ( Lepää rauhassa!

    Voimia teille toipumiseen, onneksi on roppakaupalla ihania muistoja.

    VastaaPoista
  3. Osanottoni. Jokainen lemmikin omistanut tietää miten syvältä sen lähtö kirpaisee.Onneksi Kertulla oli hyvä ja virikkeellinen elämä perheenne jäsenenä.

    VastaaPoista
  4. Voi ei :( Osanottoni! <3 Mieki oon joka päivä ihmetelly tuon oman kääpiöhamsuni kohalla, et mite ihmees noi pien olento voi saaha mius aikaa nii leveen hymyn ja nii ilosen fiiliksen. Mut se on iha sama et onks oma lemmikki kultakala vai koira, niih sitä rakastaa silti. Sitä hoivaa ja yrittää saaha sen olon mahollisimman mukavaks ja hyväks koko sen elämän ajan. Tottakai semmosee otuksee sit kiintyy. Ai kamala, nyt mie en ees haluu miettii et mitäs sit ku miun pikku Lili jättää miut :( Tää on kyl yks huonoimmist puolist näis kääpiöhamsuissa, ku ne on raukat nii lyhytikäsiä... Noh mut toisaalt sen on hankitavaiheessa tienny ja osannu ehkä jotenki varautuu siihe.

    Oho, tulipas nyt purkaus. Mutku itelläni on samanlaine täs tietokoneen vieres rapisemans, niih pystyn samaistuu aika hyvi. Voimii teille <3

    VastaaPoista
  5. Osaanottomme, pieni ja niin suuri suru

    VastaaPoista
  6. Voi surku!<3 Kiitos ihanista Kerttu-postauksista! <3 Kertulla oli varmasti hyvä olla teidän perheessä.:)

    VastaaPoista
  7. Voi ei, osanottoja!
    Muistan itekin hyvin miltä tuntui luopua niistä pienen pienistäkin lemmkikeistä, joita minulla matkan varrella on ollut, hiiriä, rottia, gerbiileitä, marsu ja kaneja. Aina se tuntuu yhtä pahalta, oli se lemmikki sitten pieni tai suuri. Jokatapauksessa kuitenkin sielukas nappisilmä, jokainen oma persoonansa.

    Nyt itse sydän kylmänä ootan, milloin saan äitiltäni soiton, että Takkuherran on menehtynyt. Melkoisen vanhaksi tuo vanha suuri sekarotuinen collie on saanutkin elää. Takulla ikää jo kunnioitettavat 13 ja puoli vuotta. Onneks oma kymmenvuotiaani ei vielä ole osoittanut vanhenemisen merkkejä, ainakaan paljoa.

    VastaaPoista
  8. Voi pientä ja rakasta Kerttua, vasta pari päivää sitten luin hänen kaksivuotispostauksesi. Otan osaa suureen suruunne. Elämä ilman lemmikkiä on ihan helvettiä, tyhjää ja ikävää. Ihan pieni Kerttunen oli mahdottoman tärkeä henkilö, joka teki kodista kodin. Hän oli varmasti maailman onnellisin pieni silakkapihvi ♥

    VastaaPoista
  9. Miten surullisille uutisille saavuinkaan tänne. Olen pahoillani menetyksestänne :( Kerttu tuli meille lukijoillekin tutuksi, pieni nappisilmä jännittävässä maailmassaan. Ja miten ihana maailma Kertulla olikaan siellä teidän kanssanne! Ei parempaa pieni lemmikkihamsu olisi voinut toivoa. Tyhjältä sen on tunnuttava hetken nyt, kun eläinystävä on poissa :(

    VastaaPoista
  10. Voi kuinka surullista. Kerttu tuli todellakin meillekin tutuksi ja oli hauskaa nähdä, miten huikaisevan kodin loitte pienelle ystävälle. Olen pahoillani <3

    VastaaPoista
  11. Kyyneleet tulivat silmiin kun luin tekstisi. Ymmärrän surun ja tyhjyyden, kaipauksen ja kivun; olen menettänyt rakkaita kissoja elämäni aikana muutaman. Halaus! Ehkä Kerttu rapistelee siellä vierellänne yhä, mutta ette vain näe häntä enää...

    VastaaPoista
  12. Eläimen kuolema on aina vaikea paikka....oli koko mikä hyvänsä. :(

    VastaaPoista
  13. Voi ei, voimia. Enpä ole ennen edes moista ajatellut, mutta tuo hamsteritouhuhan on ihan ittensä kiduttamista! Kiinnyt ja rakastut pieneen otukseen, joka elää naurettavat pari vuotta. En tykkää... :(

    VastaaPoista
  14. Kiitos isosti teille kaikille. Olette ihania, kun tajuatte.

    Itsensä kiduttamista, ihan niinkuin Voikukkapelto sanoo. Siksi en ikinä enää suostu yhdenkään lemmikin ottamiseen. Minä en pääse yli näistä.

    VastaaPoista
  15. Voi miten surullista. Suru ei katso kaverin kokoa :(

    VastaaPoista
  16. Otan osaa suruun ja ymmärrän täysin ahdistavan olotilan. Miten noin pieni olento voikin täyttää niin suuren osan elämää. Onneksi Kerttu sai elää omassa hamsteri-mittakaavassa pitkän ja onnelisen elämän.

    VastaaPoista
  17. Otan osaa suruunne, tsemppiä teille!

    VastaaPoista
  18. Voi surku.
    Kerttu kuitenkin lyhyen elonsa aikana muutti sinua merkittävästi.

    VastaaPoista
  19. Voi Kerttu! Niisk. Hän oli kyllä ihana. Mainio! Ja oli ilo lukea hänestä, kiitos Susanna! Lemmikkieläimen menetys on suru, mutta ihanaa että Kertulla oli elämä juuri teidän kanssanne, hän oli onnekas!

    VastaaPoista
  20. Voi Kerttu <3 Osanottoni.

    Minä jouduin luopumaan vanhemmasta koirastani viikko sitten. Hirveä ikävä, vaikka toisaalta olen onnellinen, että se sai elää 16-vuotiaaksi ja ilman kipuja, päästin pois ennenkuin ne olisivat tulleet. Onneksi on vielä toinen koira, ja chinchillat. Mutta uuteen arkeen tosiaan täytyy tottua, kuten yrittää muistaa ruokkia tuo jäljellä oleva, nirsompi tapaus, kun ahmatti isoveli ei ole enää muistuttamassa ruoka-ajoista. :)

    (Enpäs olekaan aikoihin saanut kommentoitua, vaikka blogiasi edelleen päivittäin seuraankin, samoin kuin Kenin ja kumppaneiden seikkailuja Facessa. :)

    VastaaPoista
  21. Luulenpa, että Kerttua jäädän kaipaamaan ruudun täälläkin puolella. Voimia ja osanotto, pienikin otus voi kasvaa sydämessä melkoiseksi ystäväksi. Ja kun teette ekan reissun, teette sen Kertun muistolle.

    VastaaPoista
  22. Voi, olipa eläin iso tai pieni niin tunne on aina varmaan sama.

    VastaaPoista
  23. Minullekin tuli itku, sillä tuo eka kuva on niin kaunis ja symbolinen juuri tässä postauksessa.

    Tiedän, ettet halua kuulla tätä, mutta sanon kuitenkin: Kun olen lukenut kaikkia postauksiasi alusta saakka Kertun elämästä ja siitä, miten rakastuit siihen ja miten aloit panostaa sen mukavaan elämään, miten innostuit sen edistymisestä, miten rakastuit sen luottavaisuuteen ja miten sen lyhyt elinikä alkoi ahdistaa sinua...Mietin aina, että olisit täydellinen pienen koiran omistaja! Siltä saa niin paljon rakkautta, paljon enemmän kuin hamsterilta! Mikä luottamus koiralla onkaan! Sen kanssa voisit lenkkeillä ja ottaa sen mukaan skootterin koppaan. Ei haittaa, vaikka talon lämpötila laskisi alle 15 asteeseen. Toki koirasta on enemmän "vaivaa" kuin hamsterista ja sille täytyy löytää hoitaja, kun matkustelee, mutta se myös antaa NIIN PALJON!

    Eläimen kuolema on kyllä aina niin hirveää, ettei siitä tunne pääsevänsä yli. Minua henkilökohtaisesti on kuitenkin aina auttanut uuden lemmikin hankkiminen, vaikkei uusi korvaakaan vanhaa, Se kuitenkin tuo uutta iloa elämään, pehmentää surua!

    Vanhin chihuni on jo melkein 16-vuotias,sydän kylmänä odotan väistämätöntä tulevaa :( Chiquitita-raukka on jo ihan kuuro, onneksi muuten hyvässä kunnossa. Rakastan sitä niin mielettömästi, että itku tulee tätäkin kirjoittaessa. Ei siihen luopumiseen pysty valmistautumaan.

    Menetin pari vuotta sitten suosikkichihuni, enkä pysty vieläkään kirjoittamaan siitä tai puhumaan siitä sen tarkemmin. Suru on iso möykky vieläkin. Olen menettänyt myös pentuja, niistä olen kirjoittanut blogiinkin. Jotkut menetykset on hieman helpompi kestää kuin toiset. Riippuu siitä, minkälainen suhde eläimeen on ollut ja miten pitkä.

    Kyllä siitä kuitenkin jotenkin pääsee ainakin jollakin tavalla yli ja huomaa vilkuilevansa uusia karva- tai höyhenkavereita sillä silmällä. Voimia suruusi! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä olen halunnut koiran jo vuosia. Siitä saakka kun sydämeni särki entisen heilan pitbull. Kertussa oli niin paljon helppoa ja ihanaa, mutta monesti aina ajattelimme, että jospa vaan Kerttu olisi koira, sen kanssa pääsisi lenkille! Tai sen voisi ottaa automatkoille mukaan. Se nukkuisi teltassa kanssamme ja se pakottaisi meidät liikkumaan. Sillä olisi Kertun hyvät puolet, mutta ei sen huonoja puolia.

      Onneksi Sulo on tosi allerginen koirille. Muuten minulla olisi jo sellainen sopivankokoinen staffi ja jonain päivänä sekin kuolisi.

      Poista
    2. Koiria saa allergisillekin sopivia! Me olemme koko porukka allergisissa koirille, mutta Bischon Frice ei allergisoi. Ja Espanjan vesikoira, ja Australian labradooodle... Monia löytyy! Ja koira on ihanan kaveri. Kerttulle 💐

      Poista
  24. Tahdon vielä tarkentaa äskeistä kommenttiani: en siis mitenkään tahdo aliarvioida hamstreita! Tiedäthän, että minullakin oli Hillevi-hamsteri. Olet rakastanut sitä valtavasti, eikä rakkauden määrää voi mitata. Tarkoitin vain, että koira luonnostaan rakastaa ihmistä toisella tavalla kuin hamsteri.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä tiedän, mitä tarkoitit. :) Minä olen saanut kokea koiran rakkauden ja hamsterin rakkauden ja tiedän, että niissä on eroa, mutta kumpikin on juuri erityisen tärkeä.

      Poista
    2. Koiraan verrattuna jyrsijöiden (ja kanien) osoittamassa kiintymyksessä on minusta jotain erityisen hienoa siksi, että se pitää niin vahvasti itse ansaita. Ne eivät saaliseläiminä ja vähemmän domestikoituneina ole luonnostaan samalla tavalla luottavaisia. Koiraihmiset eivät välttämättä ymmärrä, mitä ihmeellistä on siinä, jos Piisku kellahtaa kyljelleen ja nukahtaa minun silittäessäni sen mahaa - minulle se on kuitenkin tärkeää.

      Otan osaa.

      Poista
    3. Tuo on niin totta. Kun koira tulee luokse, se ei ole ihmeellinen asia, vaan pelkästään itsestäänselvyys. Mutta kun makasin lattialla ja hamsteri kiisi huoneen poikki MINUN KAINALOONI, se oli joka ikinen kerta jotain ihan käsittämättömän upeaa ja joka kerta sitä vaan jaksoi hämmästellä. Melkein joka kerta se vähän itkettikin.

      Poista
  25. Voi kurjuus! En mitenkään pysty edes ajattelemaan ja valmistautumaan siihen kun kissoistamme joskus aika koittaa.
    Jaksamisia. <3

    VastaaPoista
  26. Voi Kerttu! Surku!! Arvasin heti mitä on tapahtunut, kun näin Kenin Instassa Kertun kuvan... <3

    VastaaPoista
  27. Te olette ihania, kun kommentoitte. Anteksi, etten kirjoita nyt 30 kertaa kiitos jokaiselle erikseen, vaan sanon taas yhteisesti kaikille! ♥ Kiitos. ♥

    Ja lämpimiä ajatuksia kaikille teille, joilla on nyt se rakas lemmikki olemassa ja josta jonain päivänä joudutte luopumaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Susanna, mullekin tuli itku. Kertulle maukkaita voikukkia siellä hamsterien taivaassa.

      Ja teille jaksamista <3

      Poista
    2. Ou nou :( Luopuminen on hanurista. Jaksuja surun keskellä!

      Poista
  28. Voi surku. Kerttu oli iso ilo meille lukijoillekin, ei ihme jos sen paikka on nyt teillä siellä kovin tyhjä.

    VastaaPoista
  29. No voi harmi Susanna, jos Sulo on allerginen! Onko ihan varmasti? (toiveajattelua minun puoleltani....) Minäkään en koskaan saanut koiraa, kun asuin vanhempieni luona, sillä isäpuoleni on allerginen. No, kun kaikki me lapset lensimme pesästä, äitini hankki koiran, eikä se ole haitannut millään tavalla isäpuoltani! Siedätyshoitoako?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On varmasti. Henki ei kulje, jos koiravieras tulee taloon. Ja Sulohan siis rakastaa koiria.

      Poista
  30. Tai voisitko ajatella kiinanharjakoiraa, tai amerikankarvatonterrieriä? Niitä voi pestä vaikka joka viikko ja rasvata iho, jolloin hilseen määrä vähenee. Minulla on Michilandiassa asiakkaita, jotka ovat ottaneet amerikankarvattomia perheen allergian takia. Ovat pärjännee t hyvin. Olisi niin hauskaa seurata sitä, miten sinä pukisit sellaisen! :D Aivan taatusti suunnittelisit oman bambuvaatemalliston karvattomalle koiralle ;) Ja anteeksi nyt, en mitenkään tahdo painostaa sinua mihinkään, mutta on pakko vähän ehdotella, kun tiedän, että sinä olisit niin ihana pikkukoiran omistaja!

    VastaaPoista
  31. Kertulla oli mahtava elämä ja ihana isäntäväki. Muut hamsterit olisivat kateellisia jos tietäisivät. RIP Kerttu. Voimia teille!

    VastaaPoista
  32. Oi, voimia! Tiedän miltä tuntuu. Itse olen joutunut luopumaan marsusta, kanista ja gerbiileistä :(

    VastaaPoista
  33. Otan osaa suruunne. Kyyneleet tulivat minullekin, Kertun elämästä on ollut ihana lukea täältä. Itselläni on ollut aina kissoja ja koiria, ja joskushan niistä joutuu luopumaan ja kyllä se on aina kova paikka. Kertulla oli varmasti todella hyvä elämä ja hauskat muistot eivät katoa minnekään.

    VastaaPoista
  34. Vielä koira-asiasta. Koirat kun ovat niin ihania! Pyytäkää kylään joku tuollainen allergiavapaana pidetty koira (kasvattajilta usein saa kokeiluun) ja kokeilkaa. Nimittäin allergeenejä eli hilsettähän yleensä jyrsijöistä erittyy jopa enemmän kuin tuollaisista koirista, joilta puuttuu hilsettä tuottava ihokerros. Karvaakaan noista koirista ei lähde. Toki ne eivät voi ehkä allergisen sängyssä nukkua. Meillä pentuaikana otin kolmena ekapäivänä allergialääkkeen ja sitten siedätyin. Mieheni otti lääkettä viikon verran ja nykyään ei tarvitse. Myös harvemmin kylässä käyvä allerginen äitini sietää Bichoniamme nykyään hyvin. Naapuriin jos itse menen, niin saan oireita heidän paimenkoiristaan niin, että henki menee tukkoon!!! Ja aikuinen koira allergisoi vähemmän, jos jostain sais sellaisen, kuin pentu jonka pissassa on paljon allergisoivaa valkuaista. Eli koirahaavetta ei kannata vielä ihan kokonaan haudata! Kannattaa koittaa🐩

    VastaaPoista
  35. Te ette nyt varmaan ymmärtänyt, mutta se, että Sulo on allerginen, on pelastus. Me emme todellakaan ala etsiä allergisoimatonta koirarotua tai yrittää siedättää Suloa. Minä EN HALUA mitään lemmikkiä. Enää koskaan. En kestä niiden kuolemia. En halua jatkuvasti kiintyä ja rakastaa ja sitten menettää. Toivoisin, ettette enää jatkaisi koirasuosituksianne.

    Iso kiitos osanotoista kaikille. ♥

    VastaaPoista
  36. Voih, se tyhjyys lemmikin kuoleman jälkeen. Minä niin itkin viime keväänä pakkasilla polttopuista olkkariin lehahtanutta perhostakin, jota viikon verran juotin hunajavedellä ja vannotin lapsia olemaan astumatta päälle. Ja sitten, sitten itse pölyjä pyyhkiessäni sen tallasin liiskaksi.
    Paljon voimia! Suru ottaa aikansa. Olitte Kertulle aivan uskomattoman ihana koti, ei paremmasta väliä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän ahdistuksesi, kun tallasit perhosen päälle. Meillä oli yhtenä kesänä täällä pihapiirissä punarinta. Se seuraili meidän touhuja aina tosi läheltä. Katseli pää kallellaan, kun tehtiin polttopuoita ja istui tuolin selkänojalla, kun söimme pihalla. Ja sitten syksyllä se vaan katosi. Arvelimme sen lähteneen muuttomatkalle. Mutta myöhemmin löysin sen kuolleena pyörävarastosta. Se oli tietysti lentänyt mukanamme sinne, mutta jäänyt nalkkiin, kun ovi suljettiin. Syyllisyys ei helpota varmasti koskaan.

      Poista
  37. Otan osaa. Lemmikin menetys on aina kova paikka, niistä karvakavereista tulee vaan niin tärkeitä.

    Olin myös samaa mieltä, kun vanha koirani kuoli, ettei seuraavaa enää tule. Olin ihan romuna sen jälkeen, mut kuitenkin vuosi sen jälkeen hain koiranpennun. Ahdistaa jo valmiiksi tuleva menetys, mutta eläimistä on niin paljon iloa niiden eläessä, että on se sen tuskan arvoista. Joku sanoi mulle joskus viisaasti, että eläimet ovat meillä vaan lainassa.

    Koittakaa jaksaa.

    VastaaPoista