torstai 5. maaliskuuta 2015

Se oikea syy


Kun kirjoitin tuota aiempaa tavaranvähentämispostaustani, poistin siitä ennen julkaisemista pari kokonaista kappaletta, koska ajattelin, että sopiiko tällaista taas puhuakaan. Nyt, kun huomaan, että tämän päivän Hesari on katsonut sopivaksi sanoa sen ääneen, niin kirjoitan uudelleen sen, minkä jo eilen poistin.

Tämän tavaranvähentämisprojektini syyt ovat ihan muualla kuin siinä, että tuntisin hukkuvani omaisuuteeni, tai ettemme mahtuisi kotiimme tai etteikö tänne kehtaisi päästää ihmisiä sisään. Se ei liity nykyiseen muoti-ilmiöön, ekologiseen ajatteluun, eikä pyrkimykseen kohti yksinkertaisempaa elämää. Perimmäinen syy on nimittäin kuolema.


Isin yllättävä kuolema viime kesänä pani niin paljon erilaisia tunteita ja ajatuksia liikkeelle, että niistä riittäisi kirjaksi. Yksi niistä ajatuksista oli se, mitä kaikkea materiaa me jätämmekään jälkeemme kuollessamme. Toisten ihmisten selvitettäväksi. Aloin ajatella sitä, miten kävisi, jos minä ja Sulo yhtäkkiä kuolisimme. Kuolema ei varoittele tullessaan. Ja on typerää tuudittautua siihen uskoon, ettei kuolema vielä olisi aikeissa vierailla omassa kodissa. Fakta on, että mehän saatamme kuolla vaikka tänään kauppareissulla.

Jos niin kävisi, meiltä jäisi täyteen tupattu 200 neliön vintti jälkeemme. Meiltä jäisi 7 täyteen tupattua huonetta. Meiltä jäisi kolme täyteentupattua ulkorakennusta. Mieltä jäisi komeroita ja kaappeja, joista vyöryy tavaraa niskaan, kun niiden oven avaa. Kuka sen kaiken joutuisi käymään läpi? Meillä ei ole lapsia nyt eikä koskaan, joille tuo taakka automaattisesti lankeaisi. Perimysjärjestyksen mukaan seuraavana taitavat olla sisarukset. Kuinka voisin vaatia heiltä tämän kaiken hoitamista? En mitenkään. Minulla ei ole sellaista ihmistä, jolta voisin pyytää elämäni raivaamista.


Siksi minä ryhdyin tähän tavaranpoisto-operaatiooni. Haluan, ettei meiltä jää yhtään ainoata kaatopaikkakassillista tänne. Haluan, etteivät nolot päiväkirjani tai kirjeet entiseltä poikaystävältä jää kenenkään luettavaksi.

Koska kuitenkin tarvitsemme monia tavaroita ihan arjesta selviytymiseen, minun yritykseni pyörimiseen, elämästä nauttimiseen ja iloitsemiseen, en aio luopua koko omaisuudestani ja ryhtyä askeetiksi. Mutta sen voin tehdä, että kodissani olisi vain ehjää, käyttökelpoista tavaraa. Kuka poloinen minun pesäni joskus joutuukaan käymään läpi, voi vaikka pitää täällä avoimien ovien päivän ja lahjoittaa kaiken pois.

Toivottavasti me kuitenkaan emme kuole tänään kauppareissulla. Emmekä lähivuosikymmeninä edes. Toivottavasti me saamme kuolla vasta sitten, kun olemme jo joutuneet luopumaan tästä tavaraa sisäänsä imevästä kartanostamme ja muuttaneet johonkin aivan pieneen mökkiin, jossa on vain olennaisimmat tavarat ja niitäkin vain vähän.


57 kommenttia:

  1. Tämä pisti kyllä miettimään...
    Raaka, mutta niin realistinen ajattelumalli, että taisi tulla vihdoin itsellekin sellainen potku persauksille, että tavaranraivausoperaatio todellakin vihdoin ja viimein lähtee käyntiin.
    Kiitos tästä Susanna. Tuli tarpeeseen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos itsellesi! Hermostutti julkaista. Mutta kannatti siis!

      Poista
  2. Minäkin toivon löytäneeni kultaisen keskitien. Ja mekin olemme suunnitelleet, että sitten joskus kun emme jaksa pitää unelmiemme maatilaa, ehkä lapsemme haluaa jatkaa (tai sitten ei), ja me rakennamme ensimmäistä kertaa oman talon. Juuri sopivan kokoisen, yksikerroksisen hirsimökin, järven rannalle. Mahtaakohan kukaan enää silloin kirjoitella blogeja?

    Sukulaisemme kuoli joitakin vuosia sitten onnettomuudessa, täysin ilman omaa syytään ja yllättäen. Hän oli aina tiennyt siitä etukäteen. Hänellä oli kaikki omaisuus valmiina pakattuina sitä päivää varten... Jopa nimettyinä, että mikä kuuluu kenellekin. Se oli hämmentävää. Kukaan ei tiennyt, että hän oli tosissaan. Kyseessä oli vielä nuori ihminen. En minä sitenkään tahdo elää. Vaikka tuhosinkin jo kirjeitä ja päiväkirjoja, ja jätin jäljelle vain koulukokeet, joista olen saanut kymppejä :) Ja muutakin hauskaa olen jemmannut jälkipolven ihmeteltäväksi. Naureskelen sitten toiselta puolelta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjoitellaan blogeja sitten me, jos eivät muut. Niistä pienistä mökeistämme! :) Hirsinen, pari huonetta yhdessä kerroksessa. Järvi olisi huippujuttu.

      Hui... ei ihan pelkkää kuolemaa varten kuitenkaan kannattane tätä elämää elää. Erikoinen tapaus.

      Poista
  3. Hienosti oivallettu ja pohdittu Susanna!

    VastaaPoista
  4. Minä mietein, mitä tapahtuu kymmenille päiväkirjoilleni, kun kuolen. Lapsia ei ole, ei tule, siskon lapsetko tyhjäävät kämpän ja lukevat tädin nuoruudenpäiväkirjat? En raaski hävittää niitä, mutta ajatus siitä, että joku ne joskus lukee, on hiukan kylmäävä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä olen jo tuhonnut ne kaikki. Polttanut isolla roihulla pihalla. Jäljellä ovat enää piirretyt kirjat Sulon kanssa vietetystä ajasta. Niitä en halua tuhota. Niitä me luemme sitten vanhoina keinutuolissa.

      Poista
  5. Jännä miten samoja juttuja me ison talon asukkaat mietimme! Meillä on myös suunnitelmissa muuttaa pieneen taloon tai luultavasti osakkeeseen vanhoina ja huutokaupata siinä kohtaa suurin osa omaisuutta. Olen käynyt juuri tällaisessa maatalon tyhjentämis huutokaupassa ja sehän on hieno tapa päästä tavarasta eroon! Ja aion myös pitää huolta, ettei meille keräänny yhtään enempää joutavaa rojua tässä elämän aikana, joka toivottavasti vielä jatkuu hetken. Tänä keväänä siivoan taas oikein urakalla!

    Sitäpaitsi kuolinpesän tyhjentäminen on omaisille ihan tarpeeksi rankka homma muutenkin, parempi tosiaan pitää tavara vähänä ja laadukkaana!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä en pysty edes kuvittelemaan itseäni missään osakkeessa enää. Pienetkin äänet naapureista saavat minut niin pois tolaltani. Ja se pieni mökki rannalta voi olla a) liian kallis ja b) liian mahdoton vanhalle ihmiselle.

      Poista
  6. Kiitos kirjoituksestasi <3 Jätämme todella jälkeemme paljon romua, joka on monesti muistorikasta vain meille itsellemme. Hesarin artikkeli oli oivaltava: tajusin, että on muitakin, joiden tavaroiden vähennysinto tyssää tai hidastuu siihen, kun jää pohtimaan sitä, kuinka helpoiten, tehoikkaimmin ja hyödyllisimmin kierrättäisi esineen x ja y. Ei aina ollenkaan yksiselitteistä. Siinä pieni pää väsyy helposti ja esine/vaatepaljous tulee tungettua helposti takaisin sivukaisen hämärään...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä juuri. Onneksi aika monelle ryönälle on hyvä kierrätysmahdollisuus, mutta ei kaikelle. Kaatopaikat ovat nykyään hankalien matkojen päässä. Ainakin täällä meillä sinne on matkaa kymmeniä kilometrjä. Siksi niitä kaatopaikkaröykkiöitä vaan kertyy ja kertyy.

      Poista
  7. Joo-o, äitini vieläkin huokailee mummoni jäämistön siivousta. Oli aikamoinen hamsteri...Noh, sanotaanko, että saattaa äitilläni olla hieman samaa verenperintöä, vaikka ei onneksi samaa luokkaa. Aika ajoin ahdistun tavaroiden määrästä, jota nelihenkisessä perheessä riittää. Keittiönkaapit siivosin syksyllä tosi rankalla kädellä, ja nautin siivouksen jäljistä ihan joka päivä. Vaatteita karsin säännöllisesti, mutta riittäähän noita kaappeja ja nurkkia siivottavaksi. Haluaisin, että kaapeista ja hyllyistä näkee vilkaisulla, mitä se on syönyt. Vielä on vähän matkaa!;D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen huomannut, että kun sen karsimisen tekee aika-ajoin, niin seuraavalla kerralla joku aiemmin tärkeäksi koettu onkin muuttunut jo tarpeettomaksi ja siitä onkin helppo luopua.

      Poista
  8. Samoja asioita olen pohtinut minäkin, armoton hamsteri.
    Aluksi ajattelin että onpa sitten aikanaan kiva lastenlasten (minulla on lapsia) penkoa mummolan jäämistöä ja löytää sieltä kaikkea "ihmeellistä mitä joku on viittinyt säästää!" kuten itse innoissani aikanaan mummolani jäämistöä pengoin. (Ja tähän taloon muutettaessa ullakkoa penkoessa ajattelin) Muutamia vuosia sitten työkaveri perheetön ystävätär kuoli yllättäen onnettomuudessa. Koska muita läheisiä ei ollut, ystävätärporukka raivasi kuolleen kodin tyhjäksi. Minua satutti hieman työkaveri kommentti:"kaikenlaista romua jotkut kaappeihinsa säilövät" sekä kommentit säilytystilojen epäjärjestelmällisyydestä. Ajattelin, että minun kyllä pitäisi raivata omaisuuteni; varastot ja kaapit. Heittää turha pois, pyyhkiä pölyt ja järjestellä vaatehuone. Jonkin verran raivasinkin mutta pikkuhiljaa sekasotku ja uudet aarteet täyttivät jälleen komeroni.
    En toki toivo että joku joutuu tekemään hurjan homman jäämistöäni siivotessa mutta en osaa (ainakaan vielä) luopua aarteistani. Toisaalta enpä ole itse näkemässä kun vahojen teinikalentereitteni jutuille nauretaan... Tai ehkä läheiseni ovat niin fiksuja että antavat koko höskän Huutokauppakeisarille huutokaupattavaksi seuraaville aarteenetsijöille :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ottavatko ne huutokauppakeisarit kokonaisia omaisuuksia? Ihan kaikkine ryönineen vastaan? Että joutuvat itse tekemään sen lajittelun ja kaatopaikkahomman?

      Poista
    2. Täällä on lehdessä jatkuvasti ilmoituksia että "ostetaan kuolinpesiä". Ostavat kaiken ja tekevät loppusiivouksen. Toiveena löytää jotain arvokasta ja saada omalle työlle vastinetta.

      Poista
  9. Hyvä ajatus, tuollaisia meidän kaikkien tulisi miettiä eikä hamstrata vaan lisää ja lisää tavaraa...Meilläkin on ollut menossa jo vuosien ajan ylimääräisten tavaroiden myynti/lahjoitus, mutta edelleen rompetta riittää...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minua jo vähän hirvittää, että jos kaikki nyt ajattelevat samalla lailla, niin saan tuoda koko lastin sieltä kirpparilta takaisin kotiin. :D

      Poista
  10. Ihan samat ajatukset on olleet mielessä, kun siskon kanssa äidin koti tyhjennettiin liian pienellä aikataululla heti äidin poismenon jälkeen. Joulu lähestyi ja siinä sitten käytiin äidin elämää läpi tavara tavaralta tuhat kysymysmerkkiä ilmassa vailla vastauksia.

    Meillä on nyt täällä Jovelassa kaikki se, mikä ehti reilussa vuodessa remppa-aikana kertyä, entinen koti irtaimistoineen, möksän irtaimisto, työsälät ja -varasto ja vielä äidinkin jäämistön tänne tullut määrä. Olen niin ahdistunut ja lopen uupunut tavaramäärään, joka ei mahdu minnekään ja josta osaa ei voi edes luovuttaa pois. Kun ei vaan ole sitä säilytystilaa vielä. Joka nurkka ja kaappi on turvoksissa sitä ja tätä, turhaa ja tarpeellista. Jostain tämän purku on aloitettava, joten kiitos, kiitos kun pidät aihetta ilmassa! Se muistuttaa, kannustaa ja innostaa ryhtymään itsekin puuhaan. Ei se ongelma ratkea piilottamalla ja sulla on niin kivat esimerkit kuvina, että toden totta tekee mieli kääriä hihat ylös ja pistää lajittelukeskus pystyyn.

    Miksei tällaiselle puuhalle muka koskaan ole aikaa? Läps, läps vaan omille poskille ;D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eihän sille oikeasti olekaan aikaa. Tähän uppoaa oikeasti päiviä. Se tarkoittaa minullakin sitä, että töitä ei vaan tehdä samaa aikaa. Jotenkin tämä nyt on minulle tärkeä homma hoitaa tässä vaiheessa ja kun töiden suhteenkin on hiljaista, niin voin tehdä tätä nyt hyvällä omallatunnolla.

      Poista
  11. Saman syyn takia minäkin haluan karsia tavaraa pois. Toisaalta taas haluan säästää, jos edes yksi jälkeläisistäni olisi kiinnostunut menneisyydestä. Sitä varten minulla on kaikenlaista hassuakin tallessa, kuten eka tilinauha. Ymmärrän kyllä jos se lentää roskiin ekana.
    Meillä talon sisus ei ole se pahin ongelma, pahin on navetta. Mieheni ei pysty heittämään mitään pois, ei mitään. No, voit kuvitella miltä siellä navetassa näyttää. Osa tavaroista on samoissa pakkauksissa missä ne siirtyi edellisen kodin kellarista. Suorastaan inhoan sitä tavaraa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle valokuvat ovat sellainen asia, jota en pysty heittämään pois. Rakastan omien vanhempieni lapsuuskuvien katselua.

      Mutta kuka katselee minun kuvamuistojani? Niitä on kymmeniä albumeja. Minun jälkeeni niillä ei olekaan kenellekään mitään arvoa.

      Sulolla on myös vaikeuksia poisheittämisessä, mutta olen huomannut hänenkin alakaneen jo muuttua. Pahinta on se, että tuttavat ja sukulaiset kyöräävät meille kaikkea paskaa, vanhoja kelvottomia joustinpatjoja ja sensellaista, jota ei muka voi tuhota, mutta kun eivät itsekään niitä tarvitse. Se, että oppisimme kieltämään tavaran tuomisen, on tosi vaikeaa.

      Poista
    2. Älä hävitä valokuvia, niistä voi olla iso ilo sisarustenne lapsille tai heidän lapsilleen sitten joskus. Oli se Susanna-täti ja hänen tiskirätit. Minulla ei ole lapsettomia tätejä, mutta jos olisi niin kyllä heidän tarinansa olis kiinteä osa suvun tarinoita!
      Vaikka Hesarin juttu oli hyvä, niin en minä kaikkea aio hävittää. Minusta on myös luonnollista, että perikunta tekee osan raivaustyöstä. Se on samalla osa jäähyväisistä minulle.

      Poista
    3. Mä väsyn myös siihen, että ihmiset tuo meille kaikkea (rumaa), kun "onhan teillä tilaa". Minä yritän nyt ensimmäisenä laittaa tarpeettomia lasten tavaroita kiertoon. Sitten joskus muutakin. Samaa ahdistusta kaikilla.

      Poista
  12. Tää oli tosi hyvä kirjoitus!

    Mä olen ihan himoraivaaja ja olen aina aivan liekeissä kaikista raivaus-aiheisista jutuista. Nyt aloin oikein miettiä, miksi mä raivaan... ja olenko ajatellu asiaa tolta kantilta kuin sinä. En oikein tiiä. Ehkä vähän. Ennemminkin olen kuitenkin ajatellu turhien tavaroiden poistamista siltä kantilta, että noh, turha on turhaa. Että niin paljon kaikkee ei vaan tarvii. Vähemmän on enemmän. Tai jotain. Olen ehkä vähän minimalisti.

    Mullakin on tollanen samanlainen haave, että sit vanhana asuttais miehen kanssa kaksin ihan pikkusessa hirsimökissä, ja nimenomaan siihen kuuluu myös se, että tavaraa on vain vähän.

    Tuo sun kattilakuva on kyllä aivan ihana. Kerta kaikkiaan!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kattilat ovat kyllä nätit. Minä olen tuota huonokuntoista emalia hamstrannut kaameat määrät. Nyt viimein tuli aika, että pystyn luopumaan kattiloista. Pannut jäivät vielä olemaan. Tarpeettomia, turhia, mutta niin nättejä!

      Poista
  13. Hyvä kirjoitus!
    Mie oon hamstraaja, mutta niinkun järki käteen - jokaikistä tunnearviosta vaatetta/esinettä/lelua ei voi säästää vain siksi koska satun muistamaan keneltä se on saatu,ollut päällä kun päästiin laitokselta kotiin/syötiin ekan kerran sosetta/ oli päällä silloin kun sattui jotain hirveen hauskaa/jännää/ihmeellistä paikassa X/Y/Z. Noista ruusuista tuli mieleen, että olen samanmoisia sinisiä säästänyt sen takia kun sain ne siskolta rippilahjaksi SIKSI, että kun sinisiä ruusuja ei saanut oikeina niin sitten ikuisuuskukkina. Eikä niille enää edes oikeasti löydy kunnon paikkaa meidän torpassa. Oliskohan aika luopua :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle on olltu vaikeaa panna kiertoon lahjaksi saatuja tavaroita. Jotenkin se vaan on aina tuntunut ihan väärältä. Mutta nyt olen siinäkin jo kehittynyt. Jos joku antaa minulle täysin vääränlaisen lahjan, niin tottakai voin panna sen eteenpäin. Jollekin toiselle se on juuri sopivanlainen esine.

      Yhtälailla toivon, että jos itse annan huonoja lahjoja, niitä ei kukaan säilö vain velvollisuuden vuoksi.

      Poista
  14. Tää on muoti-ilmiö, mutta ei huono sellainen.
    Geeniperimänä itselleni tullut. Isävainaani oikein rahalla vuokrasi ylimääräistä säilytystilaa kerrostalossa asuessaan ; omakotielämän aikana kun sitä mammonaa oli kertynyt. Sisarukseni ymmärsivät kieltäytä sen rippeistä, minä en.
    Työskennellessäni vanhainkodeissa olin yllättynyt siitä, että moni vanhus vastasi kysymykseeni valokuva-albumeitten katselemisesta ”ei niitä menneitä asioita kannata kaivella”. Onhan mullakin laatikkokaupalla nimeämättömiä valokuvia perhe-elämän kulta-ajoilta. Pitäis karsia nekin.
    Ennen kuin mulla oli edes nykyisin aikuiset lapseni, olin kerran mukana pesänselvityksessä, josta kaksi hupaisaa esimerkkiä. Iäkkäät leskiäiti ja hänen vanhapiikatyttärensä jättivät jälkeensä mittavan kokoelman jätesäkkejä, joissa oli kerran käytettyjä alusvaatteita. Ostivat aina uudet, ei niitä kukaan siinä taloudessa pyykännyt. Perikunta mietti aikansa kenelle siirtyy huomattavan koristeellinen puinen ilmapuntari-hirvitys, halukkaita riitti. No siitä vedettiin pitkää tikkua, kun ei muuten ratkennut. Onnellisen voittajan hymy hyytyi, kun löytyi teksti made in Hongkong, muovirihkamaa koko aarre.
    En nyt toista enää itse tavaran arvottamista ja tarpeellisuutta tai tarpeettomuutta, kukin ratkaiskoot sen omalta osaltaan. Sen sijaan muistutan kaikkia siitä, että vaikka ei varautuisi sotaan tai kuolemaan, olisi syytä olla omalle porukalle räätälöity ”kotivara” jonkin ennalta arvaamattoman poikkeustilanteen varalle. http://www.spek.fi/Suomeksi/Varautuminen-ja-vss/Kotivara
    Oli kyllä ihan hyvä näkökulma sulla Susanna tähänkin asiaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :D Pesivätkö ne naiset sitten kuitenkin kaikki muut vaatteensa?

      Meillä ei kotivaraa ole. Sailykkeitä löytyy jonkin verran ylimääräistä ja pakastimessa on aina jotain, mutta ei niillä nyt mistään katastrofista selvitä. Mutta hehekulamppuja meillä on kyllä loppuelämän tarpeiksi. :D

      Poista
  15. Ne luultavasti lähetettiin pesulaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ah, niinpä tietysti! Nimettömiä ei tietenkään kehdannut lähettää toisten pestäväksi. Liikuttavaa.

      Poista
  16. Kuolema saa miettimään. Kävin tätä samaa pohdintaa tavaroista ja viimeisestä tahdosta veljeni kuoltua kaksi vuotta sitten. Veljeni viimeinen tahto ei toteutunut, sillä hän ei pystynyt viimeisen kerran sairaalaan jouduttuaan puhumaan eikä ilmaisemaan tahtoaa kirjoittaenkaan. Kuitenkin hän ymmärsi kaiken mitä oli menossa. No, tämä olisi pitkä tarina, mutta sen vain sanon, että se sai todella miettimään. Lapset eivät tykänneet, kun tein viimeisen tahdon siitä, milloin minua ei enää hoideta ja kerroin heille mistä se aikanaan löytyy. Kuka sen tietää milloin viimeinen päivä koittaa? He ymmärtävät kyllä vanhempina tai saman läheltä kokeneina, miksi niin toimin. Eihän viimeisestä tahdosta ole myöskään mitään hyötyä, jos kukaan ei tiedä, mistä se löytyy kun sitä tarvitaan....
    Ajelkaahan varovasti niitä kauppareissuja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meilläkin on kirjattuna asioita, mitä halutaan kuoleman jälkeen. Se hoitotestamentti pitäisi vielä kirjata. Mutta jos mennään molemmat yhtä aikaa, niin ei kukaan tiedä, mistä ne meidän viimeiset tahdot löytyvät.

      Turvallista kauppareissuilua myös sinulle!

      Poista
  17. Samoja mietteitä. Ahdistaa ajatuskin että lapset tai vaimo tai joku joutuis mun kamat käymään läpi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ahditaisiko sua joutua käymään läpi vaimosi tavarat? Se on hassua, että itse en pitäisi mitenkään hirvittävänä kohtalona olla se, joka selvittelee jonkun oman läheisensä jäämistöä, mutta silti tuntuisi tosi vaikealta jättää oma ryönävuori muiden harteille.

      Poista
  18. Hyvä pointti - en ollut ajatellutkaan asiaa vielä tältä kantilta. Tavarapaljous itseänikin ahdistaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivottavasti en lisännyt ahdistustasi.

      Poista
  19. Minä sain juuri monta sataa euroa silä tavalla, että myin eurolla, kahdella tai 50 sentillä tavaraa kirpputorilla. Osa oli tosi hyviäkin tavaroita, osa ihan hyviä, joten kun hinta on tarpeeksi halpa niin näköjään edelleen menee kaikki kaupaksi...

    Minä olen tyhjentänyt kaksi isovanhempieni kuolinpesää. Homma oli huomattavasti miellyttävämpi siinä mummolassa, jossa ukki ja mummo olivat n. 10 vuotta ennen kuolemaansa tilanneet pihalle roskalavan ja käyneet koko talon, varaston ja vintin läpi...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No varmasti!

      Meillä päästään ensi viikonloppuna viemään kirpparikuorma. Nyt on todella rasittavaa, kun se kaikki on tuossa salongin lattialla yhtenä valtavana vuorena.

      Poista
  20. Kuolema on. Toinen on avioero. Oma isäni kuoli kaks vuotta sitten ja ihmettelin silloin äidin jopa maanista tarvetta päästä kaikesta tavarasta eroon, lähinnä polttamalla. Silloin kannoin aika paljon niistä kamoista kotiin ja nyt joudun käymään ne uudestaan läpi, ajatuksella, että mitä minä oikeasti tarvin. Avioero tuli ja kodista lähtö. Ite oon hirveä hamsteri ja oon asunu tässä talossa sillä ajatukselle, ettei tästä lähetä kuin jalat edellä ja tavaraa onkin sitten siinä määrin. Nyt kaikki pitää käydä läpi ja se asioiden tuhoaminen polttamalla ei tunnu enää lainkaan hullummalta vaihtoehdolta. Kaikkea ei vaan raaski polttaa, joten muutossa mulla tulee todennäköisesti olemaan ihan liian monta laatikkoo :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei, olipa nyt kurja uutinen. Kävin heti katsomassa blogiasi, että mitä olen missannut ja tosiaan, olin missannut sen viimeisimmän postauksen. Olen tosi pahoillani avioerostanne ja siitä, että joudut jättämään Munalan. Toivottavasti jotain paljon parempaa on sinua vielä odottamassa.

      Poista
    2. Kiitos. Tää on prosessi, joka elää joka päivä. Näin kevään korvilla tuntuu yllättävän hyvältä pitkästä aikaa ja uskoakin löytyy, ett jossain on vielä jokin mummonmökki ihan mua varten.

      Poista
    3. Ihan varmasti on! Ihan takuulla! <3

      Poista
  21. Tuttua hommaa täälläkin tuollainen aika ajoin iskevä ahdistus tavaran paljoudesta! Onneksi aina välillä iskee se into myös viedä tavaraa kirppikselle, kierrätykseen tai jäteasemalle. Mulla on ainainen vääntäminen anopin kanssa hänen tavaroistaan, ollaan oltu häntä muuttamassa jo useamman kerran. Mitään ei saa heittää pois, vaan kaikki pitää säästää. Ihan kaikki, sellainen mistä ei edes tykkää tai ole tarvinnut kymmeniin vuosiin. Lahjaksi saatuja juttuja ei voi missään nimessä hävittää, vaikka ois kuinka rumia. Nyt on ehkä tiedossa taas anopin muutto, ja muutenkin tää sun kirjoitus sai mut kihisemään, että mehän ne hänenkin tavarat joudutaan käymään läpi sitten kun anopista aika jättää. Pitää ehkä taas muuton yhteydessä keskustella, että voisiko turhaa taakkaa vähän keventää :)

    Muutakin asiaa oli, mun blogissa on sulle haaste, joka on kai samalla myös jonkinsortin ilahdutus! :)
    http://byheini.blogspot.fi/2015/03/haastan-ilahduttamaan-bloggaajakaveria.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on kiva, mutta tosiaan aika haasteellinen haaste. Kiitos paljon! Otan sen vastaan tottakai!

      Toivotan pitkää pinnaa anopin muuttoon!

      Poista
  22. Heti kun kierrätysvaihteen saa päälle, niin miettii "miksen ole aloittanut tätä aikaisemmin". Nyt olen vihdoin saanut muutamia tavaroita maailmalle mutta hidastahan se on - ja "kun ei viitsisi roskiinkaan heittää", niin yrittää vaikka eurolla myydä, "jos joku vaikka tarvitsisi". Pitäisi aina muistaa, että jos jotain tavaraa tulee sisään, niin jotain pitäisi lähteä myös ulos, niin pysyisi tasapaino.
    nimm. laatikkokaupalla kirjeitä, kortteja ja valokuvia vielä odottaa sitä sadepäivää ja mustaa roskasäkkiä tulevaksi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä on nyt kirppispöytä ollut kaksi päivää. Kä-sit-tä-mä-tön-tä tavaraa sieltä onkin jo läht5enyt! Mikä tahansa tuntuu kelpaavan, jos hinta on 10 senttiä.

      Sitäpaitsi se "jos joskus vaikka tarvitsisi" muuttuu hyvin ajankohtaiseksi siinä vaiheessa, kun jonkun asian heittää pois. Hetken päästä sille keksii takuulla jotain käyttöä!

      Poista
  23. Olen lukenut tätä sun blogia ties kuinka kauan mutta enpä ole juuri kommentoinut. Nyt kommentoin!

    Todella hyvä ajatus sinulla on tässä takana, sitäpaitsi tavaran vähentäminen kuulemma lisää hyvää oloa, tämän olen kuullut todella monelta vähennysurakan tehneeltä. Kun vaan ihmiset muistaisivat olla sitten hankkimatta lisää tavaraa sen vähennysurakan jälkeen:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos että kommentoit, kaima! Ja jouduit odottamaan elonmerkkiä minusta näin kauan. Olen pahoillani, että kommentteihin vastaaminen on minulta vähän jäänyt viime päivinä. En vaan ole oikein viihtynyt tietokoneella. :)

      Tuo on kyllä niin totta, että kunpa sitä vaan osaisi olla hankkimatta lisää ryönää. Sama juttu kuin laihduttamisen kanssa. Hyvät päätökset ja uudet elämäntavat karisevatkin pian pois.

      Poista
  24. Äidilleni tuli samanlainen siivousinto, kun hän sairastui ja joutui useampiin leikkauksiin. Vähän ennen tätä hän oli sisarensa kanssa selvitellyt vanhainkotiin muuttaneen oman äitinsä tavaroita. Siinä onkin vanhainkotiin joutumisen hyvä puoli, kun tavarat on selviteltävä pitkälti jo ennen läheisen kuolemaa, kun sinne ei kauheasti mahdu matkaan ottamaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, vanhainkodin etu. Toivottavatsi ei ainoa. :)

      Poista
  25. Tämä postaus kolahti. Menetin vajaa vuosi sitten äitini ja valtava määrä tavaraa on nyt sekä isäni että meidän autotallissa. Paljon on jo kannettu Fidaan mutta kaikkea ei malta. Jotain niille pitää tehdä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivottavasti löydät niille tavaroille sellaisen ratkaisun, joka tuntuu sinusta hyvältä.

      Poista
  26. En kyllä päiväkirjoja ja kirjeitä hävittäisi, vaikka niitä jälkeenpäin usein hävettääkin lukea... Ne ovat kuitenkin kulttuurihistoriaa, arjen historiaa. Olen säästänyt lähes kaikki elämäni aikana saamani kirjeet ja kortit, ja jos lapseni lukevat niitä kuolemani jälkeen, heille avautuu minusta ihan uudenlaisia asioita. Ehdin nimittäin elää 30 vuotta täyttä elämää jo ennen kahden vanhimman lapsen syntymää, ja kolme nuorinta lastani eivät tiedä mitään esim. kahdesta pitkästä liitostani ennen heitä. Lapsuus- ja nuoruusajasta on tullut puhuttua enemmän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No, vähän riippuu päiväkirjoista ja ihmisestä. Toisten elämä kun on vähemmän "täyttä" kuin toisten.

      Poista