Olen niin onnellinen siitä, että päätin lähteä Sojan kurssille kansallispukua ompelemaan! No, toki se on ihan hirveän kallis harrastus ja tässä kurimuksessa varmasti taloudellisesti tyhmintä, mitä saatoin keksiä. Mutta luulenpa, että henkiseltä kannalta se on kuitenkin ihan parasta.
Joka keskiviikko minua kiukuttaa, kun kaikki hommat jäävät kotona kesken, ja ruokailut menevät ihan pieleen, kun kansallispukukurssi alkaa jo kello 15. Sen jälkeen juoksen lennossa suoraan venäjäntunnille, joka loppuu vasta seitsemältä. Keskiviikot stressaavat minua, kun yhteen vapaaseen aamupäivään pitäisi saada mahtumaan kaikki se, mihin normaalisti käytän kokonaisen päivän.
Mutta joka kerta, kun pääsen kansalaisopiston luokkahuoneeseen ja otan kansallispukuni alkutekeleet esille, harmistus muttuu mahdottoman isoksi tyytyväisyydeksi.
On ollut hassua huomata, että kaikki se, miten tavallisesti ompelen vaatteita, on syytä nyt unohtaa täydellisesti. Niin erilailla kansallispuku valmistuu kuin "tavalliset" vaatteet. Ompelujärjestyskin on toinen, enkä meinaa tajuta ohjeista mitään. Kaavoja ei suinkaan piirretä kankaaseen kuulakärkikynällä, kuten minä monesti teen, vaan ompelulinjat harsitaan langalla. Kappaleita ei noin vaan voi myöskään leikata irti, sillä käsinkudottu villakangas rispaantuu sekunneissa ihan kelvottomaan kuntoon. Niinpä minä tänäänkin leikkasin aina pari senttiä kerrallaan ja huolittelin reunaa pellavalangalla sitä mukaa. Aivan kuin saumurointia, mutta ilman saumuria!
Minun työtapani tässä on se, että teen pukua vain keskiviikkoisin kello 15-17. Sitten panen kamppeet koriin ja vasta viikon päästä otan ne taas esille. En halua tehdä liiviäni kotona eteenpäin, koska tiedän, että se pilaisi sen rauhan, joka minulla tätä tehdessäni nyt on. Kotona minä alkaisin hutiloida. Tai sitten en malttaisi lopettaa, vaan tekisin tuntitolkulla yhtä kyytiä, kunnes koko touhu rupeaisi tympimään. Pidän tämän keskiviikkomeditaationani. Saapa nähdä, onko minulla keväällä liivi valmis vai ei.
16 kommenttia:
Onpa kiva kirjoitus ja muutenkin taas kiva lukea kuulumisiasi pitkästä aikaa! Ei siksi, ettetkö sinä olisi kirjoittanut, minä vaan en ole käynyt lukemassa, oma syy. Varsinkin, kun kuulumisesi ovat näin kivoja!
Juuri tänään, kun olen saanut ikkunoiden vuorilautoja paikoilleen tahtia yksi per päivä, mietin, että vanhan talon kunnostus ei ole sellaiselle, joka haluaa heti näkyvää tulosta tai jonka mielestä keskeneräiset asiat ovat stressaavia. Enkä tarkoita, että olisin itse tällainen esimerkillisen hyveellinen ihminen, mutta tässä oppii. Minusta vanhan talon kunnostus on meditatiivista, vaikka se aikamoista bodaustakin joskus on.
Neulomisessakin on muuten tuota rauhoittavaa tuntua, varsinkin jos neuloo jotakin suurta jostakin aika ohuesta langasta ja vieläpä vain yhdellä värillä, ilman kuvioita. Juuri se, että ei ole väliä, näkyykö edistystä siinä mitä päivän aikana saa aikaan, tekee vain ja ajattelee niitä näitä siinä samalla.
Vielä kun olisi tuollaista ihanaa seuraa mitä tuolla kurssilla kuulostaa olevan! Ihana harrastus. Ihan voi ajatella, että saattaisit joskus tulevaisuudessa sanoa, että ennen tätä kurssia olit erilainen ihminen.
Ja taas mie itken. Kiitos <3
Voi kun kuulosti niin ihanalta! Kevääseen mennessä varmaan leijut jo, niin henkistynyt olet! :)
Tuo juuri sitä mitä koen entisöinnissä! Puit kaikki ne tunteet loistavasti kirjalliseen muotoon. Ei jaksaisi lähteä, saa ihan pakottaa itsensä, mutta kun pääsee puutyöluokkaan ja huikkaa hein kaikille, on kuin alkaisi toinen elämä. Ja kun kurssi illalla loppuu, jää sinne kaikki ja palaa siihen toiseen elämään. Meditatiivista, juuri sitä!
Olen vasta alkanut blogiasi lukemaan ja nyt ihastuin tuon tekstisi perusteella haaveilemaan että kunhan tässä ompelussa kehityn niin haluan myös "meditoimaan". Kenin puku on ihana ja katselin kovasti jo aiakisempia kuviasi siitä. Itse keräilen Barbeja ja toivon joskus työllistäväni itseni käsitöillä (tosin miulla enemmän metallipainotteisena) niin blogiasi on todella mukava lueksia. Miulla on ollut vähän mielimaassa viimeiset viisi vuotta niin samaistun osaan kirjoituksistasi ja ne ovat auttaneet minuakin järjestämään ajatuksia.
Sinä olet ollut paljon mielessä. Ken on ollut aika pääosassa kaikissa kuulumisissa. kivaa kuulla myös sinusta! Kansallispukuompelun meditatiivisuus kuulostaa ihanalta. Minä, joka olen varsin suurpiirteinen ja nopealiikkeinen, kävin vuosia sitten ikoninmaalauskurssilla. Maali sekoitettiin kananmunan keltuaisesta ja väripigmentistä. Jokaista väriä maalattiin kärsivällisesti noin 50 kerrosta. Mitään ei saanut alkaa varjostamaan tai kaunistamaan. Se oli myös meditatiivista. Halauksia sinne. (Ja vierashuone on kohta oikeasti valmis, jos keikkaa pukkaa meille päin. Siellä saa ihan oikeasti punkata meidän elosta välittämättä,)
Kuulostaa oikein tutulta! Kansallispukukurssikerralla ajatukset siirtyvät pois, pistojen pistely rauhoittaa, työ etenee hitaasti, mutta etenee. Kurssilla käyvät ovat tulleet tietyltä nurkaltaan tutuksi, koska ommellessa kuullaan ajatuksia laidasta laitaan.
oot ihan oman kokemuksesi kautta löytänyt sen hiljaisen tilan sisältäsi,jossa rauhoittuu ja kaikki muu katoaa...mulla on ollut etuoikeus viettää aikaa itseäni paremmassa seurassa(etsivä löytää)ja juuri noin se menee...meditaatio sanaan on liitetty niin paljon mystiikkaa ja hömpötystä,että se kuullostaa joltain keskiaikaiselta alkemialta,mutta se on kaikki vaan ihmisen mielen analyysiä,totuus löytyy just tommosesta hiljaisuuden tilasta,jossa ei oo mielen kommentoinnille sijaa...käyppä kurkkaamassa Lauri Siiralan sivut ja artikkelit,elämä on niin yksinkertaista,mutta ihmisen mieli niinkuin hullu apina,joka hyppii puusta puuhun...enkä aio selitellä yhtään,vaikka tää kommentti kuulostaa ihan sekopäiseltä mun mielestäni...
Enpä minä oikein ole krijoitellutkaan. Kun ennen kirjoittelin vähintään kaksi postausta viikossa, niin nyt tuntuu syntyvän kaksi kuukaudessa.
Oh, en osaa ollenkaan suhtautua talon kunnostamiseen tuolla lailla! Osaisinpa! Minulla on ihan hirveä tuska siitä, ettei koskaan tule valmista. :D
Älä sie Soja aina pillitä. ;)
Niin saattaa käydä. :D
Mahtavaa, että tiedät mistä puhun! Tätä oli jotenkin vaikea muotoilla sanoiksi, nimittäin.
Voi, olipa kaunis kommentti. Kiitos! Ja lähetän reippaasti virtuaalikannustusta ompelussakehittymiseen ja myös siihen metallikäsityöläisen uraankin!
Huh, kuulostaapa todella hitaalta. Ikoninmaalaus on sellaista, että minua varmasti häiritsisi siinä, ettei voi itse keksiä, mitä maalaa, vaan kaikki menee toukasti niinkuin pitää. (Itse asiassa ihan niinkuin kansallispuvuissakin!). Kun olen niin paljon elämässäni piirtämistä ja maalaamista harrastanut, olisi todella vaikeaa ottaa siinä sellainen asenne, että nyt teen vain sääntöjen mukaan.
Mutta ihanaa, että sinä löysit siitä oman meditatiiviharrastuksen. <3
Varsinkin jos ne samat kurssilaiset ovat siellä vuosi toisensa jälkeen, niin varmaan alkaa siinä pistelyn ohessa jo oppia kaikista vaikka mitä?
Minäpä käyn kurkkaamassa. Ja hullu apina on just hyvä sana kuvaamaan minun mieltäni, erityisesti näiden viimeisten kuukausien aikana.
Lähetä kommentti