lauantai 21. kesäkuuta 2014

Muutoskaipuu


Minua on jo kiusallisen pitkään vaivannut outo ja hyvin ärsyttävä tarve saada jotain muutosta elämääni. Oikeasti aina paheksun niitä ihmisiä, joilla kaikki on hyvin ja jotka silti haihattelevat jotain muuta; ihmisiä, jotka eivät ole mihinkään tyytyväisiä. Ja nyt huomaan samaa itsessäni! Inhottavaa! Olen kuin mikäkin poispilattu prinsessa, jolla on kaikki hyvin, mutta mikään ei kelpaa. On yritys, joka elättää puolet perheestämme, on valtava rautatieasema kotina, on maailman paras puoliso, ihana lemmikki ja vielä Vespakin. Ja tiskikone!

Olen saanut ihan kaiken, mitä halusin. 

Miksi hitossa minä nyt kuvittelenkin haluavani kaikkea muuta?


Vanha haave asuntovaunussa asumisesta on taas noussut aika polttavaksi ja luulen, että tällä kurjalla, kylmällä kesällä on siihen iso syy. Olenhan minä siitä teille aiemminkin puhunut. Unelmoin siitä, miten ajaisimme aina sinne, missä ilmasto olisi miellyttävä. Joka päivä olisi erilainen, kun ympäristö vaihtuisi kaiken aikaa. Liikkuvassa kodissamme olisi vain tarpeellinen, emmekä pystyisi edes hankkimaan mitään tarpeetonta, koska meillä ei olisi tilaa, minne tarpeettomuudet laittaisimme.

On sanomattakin selvää, että tuon haaveen tiellä on suuria esteitä. Sulo ei tietenkään ole kiinnostunut edes leikillään kuvittelemaan moisia. Meillä kummallakaan ei ole työtä, jota voisi tehdä mobiilisti. 

Olen lukenut uudehkoa blogia, jossa Heikki-niminen valokuvaaja, ilmeisen nuori herra, on toteuttanut tuon haaveen ja asuu matkailuautossa. Odotan kieli pitkällä hänen tulevia seikkailujaan ja toivon, että blogin lukeminen tuo tuohon utopiaan niin paljon realismia, että saan karistettua haaveen niskastani.

Eikä minulle mikään ruma vaunu edes kelpaisi. Sen pitäisi olla tietysti jotain sellaista kuin Pelle Hermannilla...

Vaan jos en saa asua asuntovaunussa, niin enkö voisi edes ostaa sellaisen liikkuvan myyntivaunun, jossa voisin myös nukkua? Kiertäisin pitkin Suomea myymässä tiskirättejä söpöstä oranssista vaunusta. Tämä haave on minusta itsestänikin aika naurettava, sillä jos en ole tähän päivään mennessä keksinyt kannattavaa myyntitapahtumaa, niin mistä minä niitä sitten taikoisin esiin, kun sen vaunun hankkisin? Ja miten minä voisin olla kotoa poissa viikkokausia? Tulisi ikävä Suloa ja Kerttua ja kotikin tarvitsee lämmittäjää suurimman osan vuodesta.


Tai sitten minä haluaisin ihan uuden työn. Haluan keksiä uuden liikeidean, sillä jostain syystä olen nyt kamalan vakuuttunut siitä, että rätit eivät enää minua kannattelekaan. Mutta ei liikeideoita noin vaan tyhjästä nyhjäistä. 

Tai edes uusi nimi yritykselleni, sekin jo helpottaisi. Susannan Työhuone on nolottanut minua ihan aina, mutta enpä ole parempaakaan keksinyt. Ja eikö nyt ole jo liian myöhäistä vaihtaa nimeä, kun Työhuone alkaa olla edes hitusen tunnettu?

Tai jos työhönkään ei voi muutosta tulla, niin kylläpä tahtoisin taas tehdä remonttia oikein isolla kädellä. En halua hinkata ikkunanpokia, vaan haluan tehdä jotain sellaista, jossa tulokset näkyvät ja tuntuvat. Haluan repiä irti ne viimeisetkin lastulevyt seinistämme, muovimatot lattioistamme ja kaivautua lattioiden alle, antaa kodillemme sen alkuperäiset materiaalit ja hengittävän rakenteen. Tiedän, että sellainen työ tekisi minusta taas energisen ja saisin kunnon suhinan päähäni, joka veisi minua vauhdilla eteenpäin. Mutta Sulo: "Näytä miulle se rahapino, ja kunnon suunnitelma, ja varasuunnitelmat, niin katsotaanpa siinä vaiheessa..."


Samaan aikaan kiertolaiselämäunelman kanssa minä haaveilen rakentavani vinttiin kokonaisen lämpöeristetyn huoneen, jonne saisin laittaa kaikki lelumme ambulansseista Playmobileihin, nukkekodista maatuskoihin. Enhän minä pystyisi leluistani luopumaan! Mikä ristiriita onkaan olla vapaudenkaipuinen ja tavarahamstraaja samaan aikaan. Vinttihuoneeseen loihtisin kokonaisia Playmobil-kaupunkeja ja komean kartanon Kenille.  Mutta niin, se raha. Ja rakennuslupaakaan tänne ei saa.

Kaipaan eläkeelle, mutta sitä joudun odottamaan vielä melko musertavat 25 vuotta. Apua, mikä ikuisuus! Haluan harrastaa taas kaikkea sitä, mitä työttömänä harrastin. Kävin kansalaisopiston kursseilla, tein nukkekotia, ompelin itselleni vaatteita, askartelin kaikenlaista, tein pitkiä kävelylenkkejä, leivoin ja laitoin ruokaa, luin paljon kirjoja.


Jostain syystä olen kamalan jumissa tässä tiskirätit-polttopuut-ikkunanpokat-kolmiyhteydessä ja kuvittelen, etten kerkiä mitään muuta. Olen jäänyt kummalliseen tylsyyssatimeen, josta en saa kammettua itseäni irti, vaikka ihan hyvin tiedän, että kyllä minulla olisi aikaa harrastaa, jos vaan harrastaisin.

Kaikessa muutoshalutuskassani tein sitten pieniä ulkoasumuutoksia tähän blogiin ja päivitin nuo blogin muut sivut. Joskus auttaa jo se, että sanoo ääneen (tai kirjoittaa blogiin) näistä jumeistaan. Minun oloani helpotti nyt sekin, kun valokuvasin näitä leluja. Ehkä se leluhuone vinttiin olisi sitten kuitenkin se kaikkein toteuttamiskelpoisin unelma.

50 kommenttia:

  1. Tiedän niin tuon tunteen, kun haluais jotain ihan muuta, vaikka järjellä ajatellen kaikki on hyvin :)..kaipa me ihmiset vaan ollaan sellaisia.
    Vuosi takaperin halusin kipeästi hyvän työn ja työpaikan, mutta sitten kun sain sellaisen, niin nyt olisi ihanaa, jos ei tarvitsis aamulla lähteä mihinkään - vois vaan jäädä nukkumaan. Kuitenkin haluaisin tästä vakituisen työn :D! Olisi myös ihanaa, kun vois matkustella haluamiini paikkoihin ilman aikatauluja (jaa niin millä rahalla??)..Haluaisin myös oman kodin, pois tästä vuokra-asunnosta (eipä taitaisi pankki tässä elämäntilanteessani lainaa myöntää).. Unelmia pitää olla, vaikka sitten niitä utopistisiakin :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä se vaan kuuluu ihmisen perusominaisuuksiin, että alkaa haluta jotain muuta heti kun saavuttaa edelliset unelmansa. Ja siihen, että meillä nykyihmisillä on kaikki liian helppoa, niin riittää aikaa olla tyytymätön.

      Poista
  2. Kyllä tunnen niin hyvin tuon muutos kaipuu-tunteen...ennen kun asui vuokra-asunnossa voi sentään muuttaa välillä :) Nyt joskus tuntuu, et on ihan jämähtänyt tähän elämään ja kun ei ole rahaa, ei mitään vaihteluakaan saa... Mutta hyvää Juhannusta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja silloin, kun asui vuokralla, halusi omustusasunnon juuri siksi, ettei olisi ollut jatkuvaa pelkoa siitä, että JOUTUISI muuttamaan. :D

      Poista
    2. No mulla ei ollut sitä, vaan musta oli yleensä ottaen kiva muuttaa aina välillä :) Lienenkö perinyt isältäni merimieheltä tämän vaihtelun tarpeen...

      Poista
    3. Sellainen olin minäkin nuorena! :D Silloin ajatus talon omistamisesta tuntui lähinnä vankilalta. Mutta kun sitten pääsin ihanaan veeärräläiseen vuokra-asuntoon, niin kaikki ne vuodet minä pelkäsin, että joudun lähtemään. Silloin minuun tuli unelma omistamisesta.

      Poista
  3. Kerronko omasta arjestani? Olen varma, että se lääke auttaa turhautumiseesi... Aamulla nukun pitkään, puoleen päivään. Sitten siirryn pyörätuolilla toiseen sänkyyn kattomaan telkkaria ja nukahdan siihen. Ulos en pääse paitsi jos on joku tarpeeksi vahva lykkäämääm portaista. Kauaa en pysty istumaan kun alkaa sattua, joten tekemiset on hyvin vähässä. Sitten kiukuttelen kun joku sulattaa jääkaapin ja laittaa jätskit ylähyllylle. Ettei sitten yhtään ajattele minua tuolissani. En pääse uuteen taloomme katsomaan ja suunnittelemaan. En tiedä, koska saan kaupan siellä avattua tai pystynkö siihen enää koskaan. Ainoa toivoni on odottaa joka päivä kutsua isoon leikkaukseen, joka ratkaisee tulevaisuuteni.

    Tahtoisin myös matkustaa asuntoautolla ympäri Eurooppaa, mutta tod.näk. en enää ikinä pysty nousemaan sinne sisälle. Ymmärrän kyllä, että ihminen haluaisi 'jotain muuta', kyllähän haaveita pitää olla...

    Tätähän sää just kysyit?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu. Tunnen itseni yhä pahemmaksi prinsessaksi juuri nyt.

      Mutta tiedäthän sinäkin sen, ettei kenenkään murheisiin auta tieto siitä, että jollain toisella asiat ovat huonommin. Ihan heti en keksi, kenellä voisi olla kurjempaa kuin sinulla juuri nyt, mutta kyllä niitäkin maailmassa piisaa. Eikä se sinua lohduta, eihän?

      Poista
  4. Tuttu tunne, tosin nyt vasta hiljattain olen tajunnut, että muillakin on vastaavia tuntemuksia! Joskus se on kertakaikkisen ahdistavaa, kun se tunne kasvaa riittävän suureksi. Mulla meni kevät siinä pyöriessä ja ihmetellessä ja nyt vasta taas himpun verran rauhoituin. Kun tänä kesänä jäin lomalle koulujen päättyessä, hurahdin ihan täysin! Joopa, joo! Isännän mielestä nämä johtuvat iästä... Mutta kerrompa nyt viimeisen muutosvimmani kohteen! Kun en ole voinut paljonkaan vaikuttaa asuinpaikaan, talon kuntoon jne. valitsin muutoskohteeksi oman itseni! Hurahdin 200% tehot päällä vintage-muotiin, pinup- ja rockabillytyyliin! Nyt on erilainen meikki. Tykkään. Ommeltu uusia vaatteita. Tykkään. Tukkaa kasvattelen pikkuhiljaa. Ja nyt vielä kroppa kuosiin, niin 50-vuotispäivänäni parin vuoden päästä olenkin timmi typykkä! Turhamaista, tiedän kyllä, mutta tässä elämänvaiheessa aika ihanaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :D Kuulostaa ihan mahtavalta! Ihana sinä! Ja kyllä, se varmasti johtuu iästä. Itse olen aika varma, että neljänkympin kriisistä yässä vain on kyse.

      Poista
  5. Susannan työhuone on ihan törkeen hyvä nimi, miksi se nolottaa?

    Pitäähän ihmisen haaveilla. Kun antaa ajatusten lentää, se uusi liikeideakin saattaa sieltä muotoutua. Mistä muut ihmiset haaveilevat? Löytyykö siitä siun liikeidea?

    Vaikka mie olen erittäin onnellinen elämästäni (vaikka ihan just tällä sekunnilla en, ks. blogi...), niin meidän haave on keltainen mansardikattoinen talo Saimaan rannalla ja siinä pihassa vene, jolla voi vaikka hujauttaa Lappeenrannan satamaan kaffelle, jos huvittaa. No itseasiassa miusta vielä hienompaa olisi se sama talo meren rannalla ja laiturin päässä uimahuone, mutta koska avioliitto on kompromisseja, voin rakentaa uimahuoneeni Saimaan rantaan. Sitäpaitsi Saimaalla veneily jännittää vähemmän kuin merellä. Myö ollaan oikein tietoisia, että tämä haave toteutuu aikaisintaan 30 vuoden päästä, mutta onpahan mitä odottaa ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Menkää vaan Saimaan rantaan mielummin kuin merelle. Jos minä käkin tässä Immolassa loppuikäni, niin olisi mukavaa, ettet olisi ihan kamalan kaukana. :)

      Poista
    2. Ok. Mutta siekään et sitten voi kadota reissunaiseksi mobiilimyymälällä ;)

      Poista
  6. Olipas terapeuttista luettavaa :)
    Itsellä kun pyörii ihan samanlaisia ajatuksia päässä. (Paitsi haave asuntovaunusta. Sellaisella kierreltiin kaiket kesät 15 vuotta, mutta sitten iski totaalikyllästyminen yhtenä kauniina aamuna, kun jonotin leirintäalueen veskissä hampaiden pesuvuoroa. Päätin, että tämä oli tässä, enkä aio enää ikinä seistä jonossa hammasharja kädessä kymmenien tuntemattomien ihmisten kanssa :D. Etenkään kun en ole aamulla muutenkaan kovin sosiaalinen).

    Olen ollut samassa työpaikassa 17 vuotta. Ekat 9 vuotta se oli vähän niinkuin hauska harrastus, mutta sitten siitä tuli työtä ja nyt se on lähinnä pakkopullaa.
    Pari vuotta sitten päätin, että nyt teen asialle jotain ja aloin opiskella sisustusalaa töiden ohessa.
    Keväällä suoritin alan ammattitutkinnon, jonka jälkeen oli (on edelleen) tarkoitus alkaa sivutoimisesti yrittäjäksi. Ihan pienesti vaan. Niin että olis joku henkireikä. Mutta nyt huomaan,e ttä koko opiskeluajan elin "sitten kun valmistun"-elämää, mutta nyt kun tosiaan olenkin valmistunut, en meinaa saada mitään aikaiseksi. Jahkaan ja jahkaan, enkä tiedä, mistä aloittaa. Sitä kun ihan hyvin tietää, että itseään pitäis mainostaa, jos aikoo saada töitä, mutta koska olen enempi "Mitäs mää mittään"-ihminen, niin ei olekaan niin helppoa olla yhtäkkiä rinta rottingilla esillä. Vaikkakin tiedän, että osaan paljon.

    Mutta siis juu. Tästä tulee liian pitkä tarina, joten säästän sut siltä :)

    PS. Susannan Työhuone on mun mielestä oikein hyvä nimi. Sitä vaan itse tulee noihinkin valintoihin suhtauduttua niin kriittisesti. Sama vika rahikaisella siinäkin ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Myös teidän kommenttinne toimivat terapiana! Olin ihan varma, ettei tätä kukaan ole lukemassa edes, kun on juhannus. Kiitos!

      Toivottavasti löydät jostain sen potkun, jonka avulla saat yrittämisen käyntiin. Onhan se vaikeaa ja itsensä tyrkyttäminen ihan tuskaa, mutta ajan kanssa siihen tottuu ja oppii.

      Poista
  7. Ja siitä Susannan Tuöhuone -nimestä... Joudun tosi usein lausumaan: "Kyllä, se on yritykseni virallinen nimi."

    VastaaPoista
  8. Mä näin susta viime yönä unta! :D Itse asiassa olin Sailan (Saaripalsta) kanssa sun luona. Olin menossa (ulko)vessaan ja seisoin aseman edustan katetulla kuistilla (siinä unessa ainakin oli sellainen...) Siinä ihan lähellä tien toisella puolella oli järvi, johon yhtäkkiä kaatua palava vanha tuulimylly ja kaks ihmistä juoksi sieltäpäin paniikissa. Ne tarttui mun käteen ja yritin rauhoitella ja sanoin "mennään kysymään Susannalta, se asuu tässä asemalla ja tietää kyllä, mitä pitää tehdä". Sä istuit Sailan kanssa pienessä huoneessa ja virkkasit matonkuteista jotain. Olit lainannut tälle kaksikolle ison summan rahaa aikoinaan eikä ne olleet maksaneet sitä sulle takaisin ja ihmettelit, miten ne kehtaa tulla sun taloon. Että tämmöstä :D Siinä unessa oli tulipalosta huolimatta sellainen hauska tunnelma, sun talossa oli jännittävää kuljeskella, kun ei tiennyt, mitä seuraavan oven takaa löytyy.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi hyvänen aika! Saatiin tästä kyllä kelpo naurut! :D

      Poista
  9. Ihminen on kuule luonnostaan sellainen, että alkaa kaipaa vaihtelua siinä vaiheessa, kun päivät alkavat muistuttaa toisiaan, samoin viikot ja kuukaudet. Sitä haikaillaan, mitä on ennen ollut tai joka on kenties vasta tulevaisuudessa tulossa. Minä olen työtön, mutta haikailen aikaa kun olin hyvinpalkatussa työssä. Vaikka olin töissä, olin jotenkin paljon energisempi kuin työttömänä. Kävin 3-4 kertaa salilla, pyöräilin, kävin kansalaisopistossa jos jonkinlaisilla kursseilla ja ehdin hoitamaan kotiakin ja lapsia siinä samalla. Olen myös luova ihminen ja tavallaan kadehdin sinua kun "olet onnistunut" luomaan toimivan, erilaisen yrityksen joka on sinun näköisesi. Tiedän, että minusta ei olisi yrittäjäksi, mutta silti jokin minussa haluaisi sitä, tai että voisin "tehdä jotain luovaa ja ansaita sillä". Mutta kunnianhimo varmaan puuttuu tms. Työttömänä on liikaa vapaa-aikaa, ja se voi musertaa joskus niin, että kotitöitäkin kasaantuu, kummallinen kompleksi mutta näin se on. Eikä niitä "kivoja omia harrastuksia" tule sen enempää edes tehtyä. Ei ainakaan minun.
    Ihanat kuvat muuten!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vau! Olen aina ihmetellyt niitä ihmisiä, jotka työssäkäynnistä huolimatta saavat aikaan vaikka mitä! Minä taas olin tosi aktiivinen ja toimelias työttömänä, mutta itsetunto oli surkea, sain paniikkikohtauksia ja olin kaikin puolin aika huterassa jamasa henkisesti. Että siihen verrattuna tämä nykyinen tasainen lahnaelämä on varmaan hyvä asia.

      Poista
  10. Kiertävä tiskirättivaunu olis aika cool! Mutta sulla pitäisi olla Sulo ja Kerttu mukana siellä :) Kiertäisitte kesät ja talvet asuisitte kotona.

    Mä taas alan olla lopenkyllästynyt jatkuviin elämänmuutoksiin. Ei jaksais enää itsekään pysyä oman elämänsä perässä :) Mut onneksi on tuo matkakaveri joka ei vaihdu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä mielummin kiertäisin talvet kaukomailla ja palaisin kesäksi kotiin. :D

      Poista
  11. Tiskirättivaunussa pitäisi sitten olla maatuskankuvia kanssa....
    Kyllähän sitä jokainen varmasti uneksii vaikka mistä. Suurin haaveeni olisi pelastaa vanhoja rakennuksia, taloja, entisöidä ne ja laittaa sitten eteenpäin niin, että niissä taas olisi elämää. Toteutukseen ei tarvitsisi kuin lottovoiton, jotta voisin perustaa säätiön, joka ei tavoittelisi voittoa vaan pyörisi sitten kunnostuksen hinnalla myytävinä taloina ja niistä taas seuraavat remonttivarat. Tämä haave on puhtaasti lähtöisin niistä kaikista kauniista taloista, jotka lojuvat ilman asukkaita. Jos joku raharikas tätä lukee, idean saa vapaasti varastaa, kun muistaa, ettei talojen kustannuksella tehdä voittoa vaan tärkeintä on saada niihin taas asukkaita.
    Joskus pelkkä haaveilukin auttaa tylsyyskohtauksiin. Suurin este oman unelmani totutumiselle on se, etten muista koskaan lotota. Työlläni en koskaan tule rikastumaan, niin että voi olla että hyvä idea jää ikuisiksi ajoiksi toteuttamatta...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja lisään vielä; tulin tosi iloiseksi noista kuvistasi!

      Poista
    2. Sinulla on niin hieno haave, että lottovoitto kuuluu ehdottomasti sinulle! <3

      Poista
  12. Mä olen lukenut blogiasi, mutta en ole saanut oikein aikaiseksi kommentoida, koska on ollut noita huolenpoikasia. Se Svetogorsk-juttu oli ihana, mieletöntä asua paikassa, josta pääsee Villiin Itään niin nopeasti. (Ja Villi Itä pääsee tarvittaessa tooosi nopeasti teille, hui!!)

    Ajattelen, että mun on tavallaan onni olla eläkkeellä ahdistuneisuusoireiston takia - jos mulle olis tautiruletissa annettu äärimmäinen jatkuva masennus, elämä olisi vain ja ainoastaan kurjaa. Nyt se on kivaa yleensä, ja pystyn tekemään kaikenlaisia ommii hommii, mutta en oikein sitä palkkatyötä, koska ahdist ja paniik. Eikä ole kipuja, paitsi välillä psyykessä, mutta ne menee ohi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla jäi vastailut kesken, kun lähdimme sinne Villiin Itään. Sulo keksi, että nyt lähdetään juhannusajelulle Käkisalmeen ja niin lähdettiin. Teen siitä erillisen postauksen myöhemmin. :)

      Minäkin ajattelen, että olet tavallaan hyvin onnekas, kun olet eläkkeellä, vaikka kyllä tiedän, ettei se aina varmastikaan siltä tunnu. Eikä edes kaiken aikaa. :)

      Meinasin kysyä, miten Sylvi voi, mutta kävinkin kurkkaamassa blogiasi ja sinnehän se vastaus oli jo kerinnyt ilmestyä. Voi kunpa se toipuisi!

      Poista
  13. Ymmärrän tunteesi oikein hyvin. Minun elämässäni on ollut muutoksia, niin hyviä kuin huonojakin, vaikka muille jakaa. Eikä nyt hetkeen näy loppua. Ja silti haavailen, että voisin joskus elättää itseni käsitöillä, puuttuu vain se kuningasidea, heh.
    Mutta unelmoi sinä vain, äläkä kärsi huonoa omaatuntoa siitä. Unelmat voivat aina joskus toteutuakin, ehkä eivät aivan sellaisina kuin ajattelimme, mutta tavalla tai toisella:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Te olette ihania näine kommentteinenne. Pahin syyllinen olo alkaa pikkuhiljaa haihtua, kun saa lukea, että muutkin haaveilevat muusta, vaikka kaikki olisi hienosti.

      Poista
  14. Vallan bueno postaus! :) Kävit jo niin terapeuttista pohdintaa, että ratkaisu kuiskuttelee taatusti jo korvaasi.

    Ei ole lainkaan itsekästä tavoitella muutosta. Ilman eteenpäin vieviä voimia yrittäisimme edelleen luolaihmisinä iskeä kiviä yhteen. Haaveilu ja muutoshalu ei minun korvaan kuulosta lainkaan itsekkäältä tai kiittämättömältä tai what ever. Nyt toteutat haaveesi, ostat pilkkahintaisen kleinbussin raadon ja opettelet kunnostamaan autoa! Tuunaat volkkarista mieleisesi ja lähdet kiertämään mualimmaa, joko nykyisellä tai uudella bisnesidealla. :) You can do it!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :D Niin, olet oikeassa: kaikki ihan tosiaan on mahdollista, jos vaan ryhtyy toimeen.

      Mutta se oranssi kleinbussi kiertoautona on jo Ahdin Tilan Jasmiinalla, joten taidan toistaiseksi vaan ihailla hänen matkojaan ja toteuttaa jonkun muun omista haaveistani. :)

      Poista
  15. Joskus mielen valtaa kummallinen tyytymättömyys ja tulee vakuuttuneeksi siitä, että jos asuisi muualla ja elämä olisi toisenlainen, kaikki olisi hyvin ikuisesti, aamen. Mulla taas on esimerkiksi haave siitä, että muutan takaisin Ranskaan. Sitten mietin, mitä teen tälle ikuisuusremontille ja Mustille ja Ransulle. Heistä ja siitä en luovu, on lopputulema aina. Ja silti jonkun ajan päästä haave nostaa uudestaan päätään: "entä pohjois-Espanja...?"

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja sitten se arki tulisi vastaan siellä Pohjois-Espanjassakin. :)

      Minäkin haaveilen Espanjasta. Ilmasto olisi täydellinen ja rättiposti Suomeen kulkisi samoilla hinnoilla kuin Suomesta Suomeen...

      Poista
  16. Kuulostaa hyvin tutulta. Minun on aina vaikea keskittyä pysymään siinä elämässä, jota olen päättänyt elää. Opiskeluhistoriani on hyvä esimerkki: opiskelin ensin useamman vuoden biologiaa, sitten päätin vaihtaa sen taidegrafiikan opiskeluun, taidegrafiikkaa opiskellessa tajusin olevani sittenkin kiinnostuneempi valokuvauksesta ja nyt lopulta kuvataiteilijaksi valmistuttuani olen palannut takaisin opiskelemaan biologiaa :D Minusta on kauheaa valita, sillä tahtoisin tehdä kaiken minua kiinnostavan. Haluan asua maalla ja kasvattaa vuohia, alpakoita ja kanoja, mutta toisaalta tahdon matkustella ympäri maailmaa ilman, että mikään sitoo kotiin. Käytännössä en sitten saa kuitenkaan mitään aikaiseksi, vaan nytkin kun pitäisi kirjoittaa kandidaatin tutkielmaa haaveilen reissusta Venäjälle...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No ihan just sama homma täälläkin.Todellisuudessa se kaikki aika kuluu pelkkään "pitäisi sitä ja pitäisi tätä" -jahkailuun, eikä mihinkään muuhun.

      Vaan oletpa sinä kerinnyt kaikenlaista. :)

      Käykää Venäjällä. Se piristää. Mekin kävimme siellä eilen.

      Poista
  17. Huomaan itsessäni samoja piirteitä siinä vaiheessa kun arki on ollut jonkin aikaa samaa tasaista menoa. Alan haastaa puolison kanssa riitaa, alan melkein tehdä remonttia, katselen netistä uutta työpaikkaa, haaveilen uudesta kissasta, koirasta, lampaista kanoista tai mistä tahansa eläimestä, olen ostamassa itselleni autoa jotta en vain jumita kotna, suunnittellen uutta harrastusta tai jopa aloitan sellaisen, teen suuria suunnitelmia puutarhan suhteen ja saatan jopa ehtia aloittaa sellaisen ennen kuin ehdin ajatella riittävästi.

    Mistä saisi lisää arjen sietokykyä? Kun toisaalta pidän siitä, että elämä on tasaista ilman suuria yllätyksia, on rytmi, on työ, ja vain kohtuudella kaikkea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No niinpä! Arjen sietokyky.

      Lueskelin jotain suoli24:n ja vauva-palstan neljänkympin kriisi-juttuja ja aloin ihan pelätä, että miten pahatsi se pää voikaan seota. Ei ollut ihan muutama, jotka olivat jättäneet miehensä ja perheensä muutostuskissaan ja sitten jokusen vuoden päästä nöytränä palanneet, että saisiko äiti tulla takas kotiin. Hui kauhistus. Toivottvasti kukaan ei niin pitkälle menisi... o_O

      Poista
  18. Hei, olipas todella terapeuttisia kirjoituksia kaikilta teiltä. Ehkäpä tämä tietynlainen levottomuus vaan kuuluu elämään. Eikös sanota, että " tyytyväisyys on kehityksen este". Mä olen näiden tympääntymishetkien kanssa vaan yrittänyt järkeistää asioita. Kun haaveilen omakotitalosta, tajuan, että en kuitenkaan jaksaisi laittaa sitä pihaa yhtään. Enkä haluaisi yhtään enempää lainaa, kun tää rivari on melkein maksettu. Matkoihin laittasin nyt rahat mielummin. Työ tökkii välillä tosi paljon - potilaista tykkään aina, mutta se muu sälä :) Mutta sitten taas mietin niitä kaikkia hyviä puolia, mitä mun työssä on. Ja aina ne hyvät puolet peittää ne huonot. Päivätyö olisi kivaa - mut stten mulla ei olis noita ihania arkivapaita. Käsillä haluaisin tehdä paljon enemmän ja maalata tauluja - mutta tekisinkö niitä yhtään enempää, jos mulla olisi aikaa? Tuskin. Välillä mietin, että tätäkö tämä on seuraavat 15 v, ennekuin pääsee eläkkeelle - mut sitten taas tajuan, että en edes tiedä elänkö niin vanhaksi. Tarvin säännöllisen rahan lähteen , jotta voin haaveilla matkustelusta, uusista talvikengistä, vapaapäivistä. Joskun elämä jopa tuntuu täydelliseltä näissä aatoksissa :) Niin tai se kriisi, kun täytin talvella 50v, voi miten tunsin itseni tylsäksi ja vanhaksi. Sitten yhtäkkiä tajusin, että jos elän yhtä vanhaksi kuin äitini, mulla on elämää jäljellä 27 vuotta, jos yhtä vanhaksi kuin mummuni, niin 36 vuotta. Minähän kerkiän vaikka mitä. Tämä on saanut mut rentoumaan ja nauttimaan jokaisesta päivästä paljon enemmän.

    Asuntovaunuista mieleen, että kävimme tänään juhannusajelulla Mobilia-automuseossa ja siellä oli juuri tuo asuntovaunu/vaunu- näyttely. Kyllä ne vanhat vaunut oli ihania - ja huomasin heti - myös - haaveilevani asuntoautosta tai vaunista. Ehkäpä se auto olisi kivempi. Siellä oli ihan uudet mallit mainoksena esillä ja oli ne uudetkin laitteet ihania. Mutta on niillä hintaa!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin olen yrittänyt järkeistää, mutta jotenkin se vaan ei toimi lääkkeenä. Kun on järki, joka kertoo ihan muuta kuin sisäinen tunne, niin eihän siinä mikään etene mihinkään suuntaan.

      Apua, tuleeko viidenkympin kohdallakin kriisi? Minä justiin ajattelin, että kunhan kärvistelen tämän nykyisen pyöreän vuoden yli, niin eikölhän sitten ala helpottaa.

      Ajattele, oikeastaan tässä on vielä kokonainen elämänpuolikas jäljellä! Aikaa on vaikka mihin. Ja jos kuolema tulee, niin eipä sitä sen jälkeen enää voi murehtia, mikä jäi tekemättä.

      Kävitkö kokeilemassa sen uuden näyttelyauton sänkyä? Se oli ihan pygmeille tehty - minulta jäi jalat nilkoista eteenpäin tyhjän päälle. :D Minäkin ottaisin mielummin asuntoauton kuin -vaunun, koska vaunua en osaisi enkä saisi ajaa ja siellä ei saisi matkustaa sisällä.

      Voi, että te olette olleet nyt hienoa vertaistukea. Olin jo ollut huolissani, ettei täällä enää ole lukijoita, kun kommentit ovat vähentyneet, mutta syy taisi olla vaan siinä, etten ole antanut tarpeeksi syytä kommentointiin. Kiitos kun olette siellä!

      Poista
    2. Susanna, joo se näyttelyauton sänky!! Ihmettelin että miten se on niin lyhyt ja ajattelin, että siinä on varmaan joku idea, mitä mun pienet aivot ei ymmärrä :D Että jostakin vedetään jatko-osaa, että jalat mahtuu mukaan.

      Vielä sulle, että joo - ei se järki aina auta. Kun menintorstaina töihin, tunsin itseni virallisesti masentuneeksi (ja mietin, että pitääkö jotku lääkkeet hakea jostakin) - kun en olisi halunnut mennä töihin, mutta yhtä ahdistavalta tuntui jäädä kotiin. Työvuoron aikana tuo olo onneksi hiljalleen hälveni ja taas tuntuu tämä kotonaolokin ihan mukavalta :) Hei, ehkäpä se on paras lääke, että siinä tuskassaan saisi kaivettua esiin ajatuksen, että tämäkin on vaan jokin epämukava tunne, ja tämä menee ohitse?

      Poista
    3. Se on aika iso apu, että tajuaa tunteen olevan ohimenevää. Sulokin taas totesi, että olenkohan minä vähän maanis-depressiivinen. Saatan olla. Olen oppinut jo sen, että silloin, kun alan kriiseillä tähän tapaan, ei kannata tehdä radikaaleja muutoksia, koska se tunne voi hyvinkin mennä ohi muutamassa päivässä tai muutamassa viikossa ja elämä näyttäytyy taas ihan toisenlaisena.

      Toivottavasti jakselet töissäsi, tai jos et, niin toivottavasti tilalle tulee jotain hyvää. :)

      Poista
  19. Ihana postaus. Osaan niin ymmärtää tunteesi. Kamppailin samoissa fiiliksisissä talvella itsekin. Pääsin niistä yli kun muistin , että tämä on minun yksi ja ainut elämäni ja vain minä voin tehdä siitä itselleni mieluisen ja itseni näköisen (ja vain minä itse voin pilata sen jumittumalla niihin tottumuksiin ja pelkoihin, joita olen itse itselleni luonut). Kaikkea hyvää sinulle. Ja hymyjä päiviisi!

    VastaaPoista
  20. Hei! Löysin blogisi sanalla "kuvankäsittelyohjelma" ja sitten muistin, että olen käynyt täällä ennenkin juurikin sillä sivustolla, mistä löysin maininnan PicMonkeystä ja sitähän olen totisesti käyttänyt... Sitten kurkistin etusivulle, että millainen tämä blogi onkaan... ja löysin tämän postauksen!!
    Tulin ja jäin ja palaan uudestaan... Nyt kiire töihin, mutta olipa ihana löytää ihminen, jolla on samanlaisia höyrähtäneitä ajatuksia elämänkurjuudesta ja ja ja... vaikka kaikkea pitäisi olla. :D
    Ihanaa päivää sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sillä hakusanalla tänne tulee aika paljon väkeä. Onpa kivaa, että löysit täältä muutakin kiinnostavaa kuin linkin PicMonkeyn sivulla. :) Tervetuloa aina uudelleen!

      Poista
  21. Tuttu tunne, tosiaan!

    Elämässä tulee näitä ajanjaksoja, kun kaipaa todella muutosta. Mulla usein juuri kevät on sitä aikaa. Ja on ihan luonnollista, että haluaa muutosta. Ei siinä ole mitään pahaa, että kyllästyy elämäänsä ja haluaa uutta, vaikka olisi kaikki niin sanotusti hyvinkin.

    Kaikki eivät tällaista "turhasta valittamista" kykene ymmärtämään. Olen itse joutunut sensuroimaan itseäni elämän vastoinkäymisten (niin sanottujen "todellistenkin") suhteen, koska kaikilta ei sympatiaa heru. Onneksi useimmilta, kuitenkin!

    Se, että joku syyllistää näistä tunteista, on empatiakyvyn puutetta. Jos kuulija aiheuttaa itsessä olon, että tämänkaltaiset ajatukset eivät ole luvallisia, se todellisuudessa vain lisää kelvottomuuden ja alkakulon tunteita kertojassa. Mistä muusta silloin on kyse kuin siitä, että kuulijalla on tarve nostaa itseään toisen huonon olon hustannuksella?

    Kiitos, että jaat avoimesti tunteitasi. Sain tästä, ja samalla myös lukuisista kommeteista, paljon energiaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pelkäsin, että tällainen rutinapostuas saa aikaan niitä vastustuskommentteja, mutta eipä tullutkaan. On kyllä ihanaa, kun ei enää tarvitse jännittää anonyymihyökkäystä, vaan saa kirjoittaa juuri niistä asioista, kuin mitä on mielessä, ja vastaanotto täällä on lempeä ja vertaistuellinen, eikä tuomitseva.

      <3

      Poista