sunnuntai 3. marraskuuta 2013

... ja sitten kasvoin onnelliseksi


Olen kirjoittanut usein täällä blogissa siitä, miten minua kismittää se, kun harrastelijat myyvät käsitöitään polkuhintaan tai miten tärkeää minulle itselleni on se, että merkkaan jokaikisen sukulaisillekin myydyn tiskirätin kirjanpitoon ja ilmoitan verottajalle tunnollisesti kaiken, mitä firmassani tapahtuu. Haluaisin nyt kuitenkin kertoa teille siitä, että en minä aina ole näin esimerkillinen sankari ollut.

(Huom! Siskoni Miiku: lopeta lukeminen nyt. Tulossa kyseenalaista avautumista.)

Ei siitä ole kuin muutama vuosi, kun olin aivan päinvastainen ihminen. Pelkäsin sosiaalista elämää, pelkäsin ihmisiä. Minulla oli toinen toistaan karmeampia parisuhteita, enkä kuvitellut muuta ansaitsevanikaan. Mielialani kulkivat raivoisaa vuoristorataa huikeista korkeuksista mustimpiin luoliin. Kammoksuin työtekoa enemmän kuin mitään muuta. Olin vakaasti sitä mieltä, että jos joku ei halua tehdä työtä, häntä ei pitäisi siihen pakottaa.


Olin työttömänä monta vuotta ja itkin monta itkua, kun työvoimatoimisto osoitti minut kursseille tai harjoittelupaikkoihin. Se oli minulle hirvittävän vaikeaa. Elämä kaikkineen taisi olla minulle aika vaikeaa. En mitään muuta toivonut tulevaisuudelta, kuin päästä jotenkin työkyvyttömyyseläkkeelle, jotta saisin olla rauhassa. Jotta minun ei koskaan tarvitsisi mennä töihin, eikä olla pakosti tekemisissä vieraiden ihmisten kanssa.


Monen vuoden työttömyys vaikutti minuun kuten se vaikuttaa keneen tahansa: sitä hyvin äkkiä joutuu toteamaan, että työnteko ei kannata. Jos tein jonkun työn, kuten vaikkapa kuvituksia, en tienannut yhtään mitään. Ensin siitä rahasta vei puolet kela ja sitten loput sossu. Tulot eivät kohentuneet satunnaisilla työkeikoilla. Vain paperityöt tuplaantuivat. Saman verran rahaa napsahti tilille olin sitten tekemättä töitä tai tehden niitä. Siksi minä en ihmettele, miksi harrastajat myyvät pimeästi villasukkiaan ja helmikorujaan. Rehellisyydessähän ei ole järkeä. Vain pimeällä työllä saisi metukkaa leivälle.


 En pitänyt itseäni laiskana ihmisenä, enkä vieläkään ajattele niin. Minähän nousin sängystä aamulla aikaisin ja täytin päiväni itselleni tärkeillä ja mieluisilla aktiviteeteilla. En kokenut itseäni syrjäytyneeksi ressukaksi, vaan oman tieni kulkijaksi, joka ei sopinut tämän yhteiskunnan ihanteisiin. Halusin elää vapaasti, eikä työssäkäynti kuulunut suunnitelmiini.


Nyt jälkeenpäin ymmärrän, että olin masentunut. Olen todennäköisesti ollut jonkin verran masentunut parinkymmenen vuoden ajan, mutta sitä en silloin tajunnut. Minulle ne sykät päivät tarkoittivat sitä, että olin vain luonteeltani vähän ailahtelevainen. En tykännyt elää, mutta siedin sitä.

Vasta Sulon saapuminen elämääni pani muutoksen liikkeelle. Ihmettelen vieläkin, miten Sulon rakkaus riitti kestämään sen, millainen minä olin kun tapasimme. Ahdistunut, itkuherkkä, pelokas ihminen, joka mielummin pakeni omiin syövereihinsä, kuin kohtasi pelkonsa.

Ilmeisesti Sulo näki syvemmälle ja pysyi rinnallani. Lopulta hän sai minut mielenterveystoimistoon, jossa suureksi onnekseni sattui silloin olemaan asiansaosaava lääkäri. (Se on ilmeisesti aika harvinaista pienillä paikkakunnilla.) Hän ohjasi minut psykoterapiaan.


Uskomattoman hyvä tuurini jatkui. Psykologi, jolle satuin soittamaan, oli vanhempi mies, ja aluksi minusta tuntui, ettemme ole lainkaan samalla aaltopituudella ja tästä ei tule yhtään mitään. Mutta koska tuo psykologi aivan ehdottomasti oli vankka ammattilainen, terapiasta tulikin hieno kokemus. Olen pohjattoman kiitollinen hänelle. Opin lukemaan itseäni, ymmärtämään, mistä asiat johtuvat ja miksi toimin kuten toimin. Parin vuoden ajan kävin läpi itseäni ja elämääni ja muutuin paljon.

Aloin kävellä ryhdikkäämmin, lakkasin itkeskelemästä, sain luottamusta siihen, että minusta sittenkin on ihmiseksi. Aloin jopa tykätä elämisestä, ja haaveilla tulevaisuudesta, joka jatkuisi pitkään. Kun jouduin työharjoitteluun, selvisinkin siitä hienosti. Pystyin olemaan osa työyhteisöä ja totesin, että minulla on yhä kykyjä. Aloin nähdä laajemmin ja ymmärtää, että pystyn luomaan elämästäni itseni näköisen ilman, että joudun hankkiutumaan eläkkeelle kolmikymppisenä.


Vaikka olen täällä blogissa joskus kirjoittanut aika kovaan sävyyn siitä, miten työttömiä hyväksikäytetään työharjoitteluissa, näen nyt jälkeenpäin senkin, että ilman sitä viimeisintä, varsin ristiriitaista työharjoittelukokemustani minulla ei olisi nyt omaa yritystä. Sain sieltä arvokkaita eväitä matkaani, vaikkakin myös ison säkillisen ikäviä muistoja.


On ihmeellistä katsoa taaksepäin tässä vaiheessa. Nyt minulla on yritys, joka elättää minut. Minulla on oma talo. Minä pystyn käymään ihmisten parissa ja jopa nauttimaan niistä tilanteista. Minulla on Sulo, jonka ei tarvitse enää venyä epäinhimillisiin suorituksiin minun takiani, sillä minustakin tuli toimiva ihminen. Minusta tuli onnellinen.

Se, etten ole unohtanut tätä taustaani, vaikuttaa siihen, miksi minusta on niin tärkeää olla rehellinen pienyrittäjä. Eli maksaa mukisematta alvit, verot ja yelit ja muistaa pistää kirjanpitoon jokainen tienaamani euro. Minä sain yhteiskunnalta valtavan paljon. Nyt minä yritän antaa takaisin.

Edes vähän.

152 kommenttia:

  1. Onpa ihanaa, että olet löytänyt sen oman juttusi <3 Minä olen vieläkin tuossa välitilassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Välitila on onneksi tila, joka aina loppuu joskus. Toivottavasti sinunkin juttusi kirkastuu.

      Poista
  2. Ihana selviytymistarina! Voit olla ylpeä itsestäsi, sillä kyllähän se on vaatinut sinulta paljonkin, niiden vaikeiden asioiden läpikäymistä ja tiettyä valmiutta tarttua uudelleen elämän syrjästä kiinni. Puhumattakaan siitä, että kerrot avoimesti kaikesta, ja laitat siten itsesi likoon.
    Mukavaa loppusyksyä!:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sulokin aina sanoo, että itse minä sen suurimman työn tein, vaikka minusta kyllä tuntuu, että minulle on vaan osunut oikeat ihmiset, joiden ansiota kaikki on.

      Poista
  3. Vastaukset
    1. Aika paljon on sinun "vikasi", että päädyin taas avautumaan täällä. Olen tätä aina silloin tällöin miettinyt, että tohtisinko avata taustojani, mutta se meidän sähköpostittelu nyt sitten vähän sysäsi minut julkikirjoittamiseen. :)

      Poista
    2. Tämä on oikein hyvä aihe. Meitä kotona piilottelijoita on paljon, oli syy sitten mikä tahansa. Sun ansiosta olen alkanut miettimään yrittäjyyttä enemmän ja enemmän, vaikka vieläkin uskallusta puuttuu, niin kaikki on eteenpäin. :)

      ps. luovutan Pyhän perheen eteenpäin ensi torstaina :) :)

      Poista
  4. Pelkäsin tämän tekstin julkaisemista niin paljon, että olen aivan hikinen. On mentävä suihkuun.

    Mutta kirjoitin tämän siksi, että haluaisin kannustaa niitä, jotka ehkä ovat samassa jamassa kuin minä aiemmin. Kertoa, että kaikki on mahdollista.

    VastaaPoista
  5. Olipa hieno juttu ja hienoa että uskalsit kirjoittaa!
    Minullakin oli keskivaikea masennus, josta olen päässyt kuiville jo muutama vuosi sitten, tosin eihän paraneminen päivässä tapahdu. Sinun laillasi olenkin yrittänyt sittemmin toitottaa kaikille joita asia saattaisi koskea, että hakekaa apua; lääkärit ovat olemassa siksi, että apua tarvitaan, eikä kukaan ole avuntarpeen ulkopuolella, vaikka olisi kuinka näennäisesti hyvin asiat. Itseänikin onnisti suunnattomasti, kun heti ensimmäisellä soitolla mielenterveyspoliklinikalle minut otettiin erittäin vakavasti - jälkeenpäin ihmettelen, miksi en soittanut jo vuosia aiemmin. Ehkä siksi nyt toitotan asiasta, kun toivon, että joku muu tajuaisi tai rohkaistuisi hakemaan apua aiemmin, sitä aiemmin myös toipuminen alkaa eikä tarvitsisi vaipua niin alas syövereihin.
    Toisaalta vaikean ajan läpikäyneenä ihminen osaa tosiaan nauttia jokaisesta hetkestä, joka on ihan tavallinenkin, mutta jossa ei ole pahaa oloa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta on oikeasti niin, että nämä ovat asioita, joita ei saa hävetä hiljaiseksi. Se, että on ollut vaikka terapiassa, tai mielisairaalassa tai tarvitsee lääkkeitä, ei ole noloa. Aika usein ihmiset sanovat, että "en mä mikään hullu ole", jos uskaltaa ehdottaa, että kävisi juttelemassa jossain.

      Olin aiemminkin vieraillut mielenterveystoimistossa erään karmean parisuhteen seurauksena, mutta silloin ei käynyt näin hyvä tuuri henkilökunnan suhteen. Ainakin sen paikkakunnan MTT:ssä lääkärit vaihtuivat jatkuvasti ja loput "ammattilaiset" olivatkin sitten kauheita lässyttäjiä. Tiedän siis, että se, että lopulta uskaltaa hakea apua, ei välttämättä johda mihinkään hyvään.

      Olen iloinen, että sinäkin olet "kuivilla". Toivottavasti paluuta sinne vanhaan ei tapahtu koskaan. Ainakin minua joskus pelottaa, että entä jos tämä kaikki jotenkin vain hapertuu ja minä muutun taas siksi Sussuksi, joka olin ennen.

      Poista
    2. Nyt sinulla on tietoa ja taitoa sekä havaita oireet että hoitaa tseäsi / hakea apua <3

      Poista
    3. Niinpä kyllä. Ja sen verran pessimistiä minussa yhä on jäljellä, etten takuulla usko saavani yhtä hyviä lääkäreitä ja psykologeja, jos joskus vielä heitä tarvitsen. ;)

      Poista
  6. Kunnioitukseni rehelliseen kirjoitukseen!

    Olen pohtinut joskus kovastikin tuota masentuneisuutta ja myös fyysistä terveyttä, miettinyt mistä pieni ihminen voi tietää millaista on olla terve, onko terve! Ehkä oma olotila tuntuu hankalalta, mutta mistä tietää onko muilla sen kummempaa tai jotkut ovat vaan onnekkaampia elämässään. Yleensä tähän tarvitaan toinen ihminen, joka näkee pintaa syvemmälle, onneksi heitä on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No aivan! Vasta nykyisin minä tajuan, että en ole ollut terve teini-iän ja tämän päivän välillä juuri lainkaan. Mutta enhän minä sitä niiden parinkymmenen vuoden aikana koskaan tajunnut. Sellaista se elämä vaan oli. Pidin niitä asioita luonteenpiirteinäni, en sairautena.

      Poista
  7. Hienoa, että uskalsit kirjoittaa ja ihana asia, että olet selvinnyt masennuksestasi. Varmasti on apua saman asian kanssa kamppaileville. Itsekkin olen tukenut vakavaan masennukseen sairastunutta läheistäni ja hän on myös selvinnyt siitä. Teemppiä sinulle <3

    VastaaPoista
  8. Vastaukset
    1. Kiitos Mari. Ja kiitos siitä, että olet läheisesi apuna. Tukeminen on aika raskas asia kestää, ja itse ainakaan en voisi vaatia keneltäkään sellaista jaksamista.

      Poista
  9. Olet rohkea, kun kerroit tarinasi. Toivottavasti tarinasi saa jonkun muun tajuamaan oman tilansa, masennus on ilkeä vaiva. Sen jatkuttua vuosia, ihminen ei tajua olevansa edes sairas <3 Katsoin myös aijempia postauksiasi, Upea hame ja ne hienot laatikot. En nykyään oikein kerkeä lukea blogeja, kun minun neljän kuukauden ikäinen pikku pomo pitää vireessä.
    Taru

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No et varmasti kerkiä. Taitaa olla sinulla tärkeämpääkin tekemistä, kuin blogien lukeminen. :)

      Kiitos kovasti!

      Poista
  10. <3 <3 <3
    Susanna, sä oot kyllä huipputyyppi! Ja teet rievuistasi entistä kiinnostavampia :)
    Ps. Vinkkaa nyt vähän onko jouluksi tulossa yhtään punaista riepua, (vai onko joululahjani tänä vuonna ruskeita ;))

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hih, jos tämä lisää kiinnostusta riepujani kohtaan, niin sehän on vain hyvä. :D

      Vinkkaan: on tulossa. Tosi vähän. Sitä punaista kangasta oli minulle jemmassa muutama metri ja teen siitä nyt riepuja punaisten keittiuöpyyhkeiden kaveriksi. Pääsevät kauppaan sitten Käsityöyrittäjien Jouluviikonloppuna, se on marras-joulukuun vaihteessa.

      Mutta eivät ne ruskeatkaan lahjat huonoja olisi. ;)

      Poista
  11. Olet rohkea ja urhea, en muuta osaa sanoa! On hirmuisen mukavaa, että uskalsit kertoa, ihan kyynel nousi silmiini.. Itsekin aikamoisen synkistä vesistä nousseena liputan elämän ilolle ja onnellisuudelle joka päivä :)

    Mukavaa, että olet onnellinen <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja mukavaa, että sinäkin olet! Toivotaan, ettemme unohda koskaan niitä kurjuuden päiviä, koska ainakin minua kantaa tosi paljon kiitollisuus siitä, mitä tämä elämä nyt on.

      Poista
    2. Harmittelen välillä vain sitä, miksi en aikaisemmin uskaltanut olla se mikä olen nyt - niin paljon jäi sen takia tekemättä. Mutta, ilman niitä hetkiä (niitä vaikeitakin, joista sain maksaa oman hintansa) minusta ei olisi tullut tämä ihminen. Ja kyllä, olen superonnellinen!

      Poista
  12. Kirjoituksesi alkutaipale muistutti kovasti omia tuntemuksiani. Itsekin huomaan hiljalleen ajattelevani, ehkeivät ihmiset tai elämä sittenkään niin kamalia ole. Mukava lukea että asiat ihan oikeasti järjestyvät, siitä saa voimaa. Mukavaa talvenodotusta sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvää syksynjatkoa sinullekin ja halaus. Olen tosi iloinen, jos joku tästä vähäisenkään voimaantuisi.

      Poista
  13. Kiitos sinulle avoimesta rehellisyydestäsi. Avun hakeminen asiaan jos toiseenkin voi olla suunnattoman vaikeaa ja varmasti tämäkin kirjoituksesi rohkaisi monia. Ihminen on taitava käpertymään itseensä ja silloin tarvitaan toista ihmistä, useimmiten.
    Onnen on herkempi näkemään, kun ymmärtää, ettei elämässä kaikki ole itsestäänselvää.
    Sinulla on valtavan suuri lahja, osata kirjoittaa hyvin. Sinulla on kaikki ovet avoinna kirjoittamisenkin saralla, kaiken muun lahjakkuutesi lisäksi!
    Tämä ei ole imartelua, halusin vain sanoa sen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi että... kiitos! Et arvaakaan, miten tuo kirjoittaminen on minulle ongelmallista. Kirjoitan kyllä blogiani, mutta jos joku pyytää kirjoittamaan jotain muuta, menen ihan kipsiin ja muutun entiseksi minäksi: en kelpaa mihinkään, en osaa, en pysty. Tässä on minulla seuraava kehittymisen paikka.

      Poista
  14. Kiitos tästä kirjoituksesta! Arvokas tarina, ja sen arvoa lisää että uskalsit jakaa sen. Olet idolini, hih :)

    VastaaPoista
  15. Kiitos tästä postauksesta! Se antaa toivoa ja rohkeutta monelle meistä!

    VastaaPoista
  16. Susanna, olet mahtava! ♥ Mahtavan hieno kirjoitus!!

    VastaaPoista
  17. Oijoi. Onpa tänne tullut hirmuisesti kommentteja. Kiitoskiitos, nyt ei minun tarvitse enää hikoilla.

    VastaaPoista
  18. Kiitos avoimuudestasi ja tarinasi jakamisesta, siitä on varmasti apua monelle.

    Löysin blogisi äskettäin enkä voi kuin ihailla aitouttasi, idearikkauttasi ja taitavuuttasi niin käsityöläisenä, kirjoittajana kuin kuvaajanakin. Voisin loputtomiin ihastella näitä valokuviasi, aivan huikeita! Tsemppiä ja iloa syksyysi!

    Sanna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos! Mukavaa, että löysit tänne ja olet tykännyt.

      Minun täytyy vielä sanoa, kun nyt avoimuuden tiellä kuljetaan, että tämä bloggaaminenkin on yksi sellainen asia, joka on vaikuttanut tosi paljon vahvistavasti minun itsetuntooni. Hyvä palaute, jota tätä kautta niin paljon saan, tekee hirmuisen hyvää. Vastaavasti taas se ilkeily, mitä täällä myös valitettavasti välillä syydetään, vetää maton altani aika tehokkaasti. Onneksi se on kuitenkin harvinaista. :)

      Poista
  19. Hakeuduin itse apua saamaan vuosi sitten, kun säännöllisin väliajoin ahdisti. Mulle kynnys oli valtavan korkealla, kun en tajunnut, ettei minun tarvitse hävetä itseäni eikä pelätä olevani hullu. Nyt auttaa jo se, että tajuan uskovani pelkojani ja se aiheuttaa ahdistusta. Olet Rohkea Susanna! Jäin alunperin joskus lukemaan sun blogiasi, kun siinä postauksessa sanoit Sulon pelastaneen sinut masennuksesta. Ajattelin, että noin rohkean naisen blogi ei voi olla muuta kuin hyvä. Nyt odottelen eniten tämän blogin uusia postauksia kaikista seuraamistani :)
    Kiitos sinulle, onnellinen nainen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Teette minut vielä onnellisemmaksi näillä kommenteillanne!

      Varmaan tosi monia ihmisiä pelottaa se avun hakeminen. Ainakin minä olin ekalla kerralla täysin paniikissa. Ajattelin vain, että minut suljetaan jonnekin ja pumpataan täyteen lääkkeitä ja minusta tulee elävä kuollut. Tai sitten että kukaan ei ota vakavasti, vaan sanotaan vain, että kyllä se ohi menee. En ollut koskaan kuullut keneltäkään mitään kokemuksia mielenterveyspuolelta - enkä varsinkaan hyviä sellaisia.

      Paljon tsemppiä sinullekin elon tielle! Toivottavasti osaan jatkossakin pitää blogin sellaisena, että käyt täällä mielelläsi kurkkimassa. :)

      Poista
  20. Ihana! ♥ Ja tuo sinun ja Sulon rakkaustarina kuulostaa niin mahtavalta. Mielenkiinto herää, että missä te olette tavanneet! :) Minulla on myös maailman ihanin mies, joka on mun paras ystävä ja jostain kumman syystä jaksanut tukea ja pysyä rinnalla, kun on ollut vähän samankaltaista erakoitumista niinkuin sulla. Ne ajat on onneksi kymmenen vuoden päässä takanapäin, ja nyt elämä on ihanaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tapasimme netissä, eräässä chatissä. Rakastuimme siis toisissamme siihen, mitä kirjoitimme, emmekä siihen, mitä näimme. Olikin ihan silmittömän pelottavaa kohdata kasvotusten ekan kerran. :D

      Ihanaa, että sinullakin on oma Maailman Ihanin mies. Minusta jokaisen pitäisi löytää puolisokseen ihminen, jonka kanssa itsen hyvän piirteet kasvavat ja huonot kuihtuvat.

      Poista
    2. Kyllä, ihanasti sanottu! Mä oonkin sitä monta kertaa kiitellyt ääneen ja myös hiljaa mielessä, että miten itestäkin on kasvanut ehkä vähän parempi ihminen tuon toisen puoliskon kanssa. Se on sitä käsittämätöntä yhteen kasvamista, että ilman toista ei osaisi enää olla.

      Ihan mahtava juttu, että nettituttavuus on johtanut tuommoiseen rakkaustarinaan :) Se on siis mahdollista!

      Poista
    3. On se mahdollista. Kuulemma jopa deittisivustoilta voi löytää tosi rakkauden, vaikka itse epäilen vahvasti.

      Poista
    4. Siis, yks juttu: Macgyvermies ja minä. Netissä myös.

      Poista
  21. Tämä teksti piti ihan ajatuksen kanssa lukea. Itse olen ollut työtön jo monen monta vuotta ja olen vielä alle 30 vuotias. Ei ole helppoa elämä mutta minut niin sanotusti pelasti rakkaus jolloin sain elämään uutta suuntaa ja sisältöä. Vaikka työttömyys jatkuu niin luulen että nyt asiat alkaa menemään parempaan päin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, toivottavasti saat muutenkin elämäsi onnelliseen jamaan. Mutta vaikka jokin olisikin pielessä, niin kyllä se hyvä rakkaus kummasti auttaa. Tsemppiä sinullekin!

      Nykyisin taitaa olla onneksi työttömillä edes sen verran helpompaa kuin ennen, ettei ole pakko enää erota puolisostaan ja muuttaa erilleen asumaan saadakseen työttömyyskorvausta. Se se vasta oli julmaa lainsäädäntöä. :(

      Poista
    2. se työttömyyskorvaus juttu muuttui viime vuoden puolella että puolison tulot ei siihen vaikuta . Ja en ollut saanut työttömyyskorvausta ennen kuin kävin pakkopullana työtoiminnassa tietyn ajan ja ennen tätä olin puolisoni tulojen varassa. kyllä nyt on vähän helpompaa , vaikka saan olla edelleen tiukkana työkkärin ja kelan kanssa.ja sekin tähän vaikuttaa että mulla ei ole ammattia . mutta luulen että ensi vuoden puolella elämä muuttuu.

      Poista
    3. Työstä käy joskus se kaikkien papereiden kanssa vellominenkin. En ole kauhean hyvin perillä perustulomallista, mutta minusta tuntuu, että siinä voisi olla parempi suunta kuin tämä nykyinen.

      Hyvä, että uskot parempaan!

      Poista
  22. Minulle tuli itku kun luin tarinaasi. Olet rohkea nainen kertoessasi näinkin henkilökohtaisia asioita. Ja olen vilpittömän iloinen puolestasi, että elämäsi on nyt hyvällä mallilla ja olet onnellinen. Ja se kyllä huokuu vahvasti tästä blogista. Vaikka en sinua oikeasti tunne, on hienoa päästä tutustumaan näin blogin kautta. Kiitos ihanasta blogistasi, tätä on suuri ilo lukea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle taas meinaa tulla itku teidän kommenteistanne. Pelkäsin tämän kirjoittamista ihan tosissani. Olen yhä ihmeissäni, ettei yksikään ilkeä anonyymi ole ehtinyt paikalle.

      Kiitos sinulle. ❤

      Poista
  23. Upea kirjoitus ja onnellinen loppu ♥ Tässä ei nyt kuule voi olla mitään muuta kuin onnellinen sinun puolestasi! Ja Sulon puolesta tietysti, että on saanut rinnalleen noin upean naisen ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kääk, en meinaa päästä pois tästä koneelta, kun näitä ihania kommentteja tupsahtelee koko ajan!

      Kiitos Taru!

      Poista
  24. Ihana lukea aina välillä tällaisia onnellisia tarinoita! Kiitos avautumisesta!

    ps. Minkäs takia erosit Indidaysista?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos itsellesi. :)

      Indiedaysistä lähtöön ei liity mitään kummempaa draamaa. Syitä on tuolla Kekrikolttu-tekstin kommenteissa. :)

      Poista
  25. Siun kertomus sai miut päättämään, että pitää oikeasti hoitaa eräs vaikea asia kuntoon. Mie oon vaan lykänny ja lykänny, mutta eipä tuo liene parane vitkuttelemalla. En tiä onko miusta "suloksi", mutta oman osani mie voin kai hoitaa.. Kiitos!

    VastaaPoista
  26. Olet kyllä ihan mahdottoman valloittava persoona! Monta kertaa lukiessani blogiasi olen täällä hiljaa ihaillut rohkeuttasi kirjoittaa asioita auki. Tällä kertaa tunnen sisäistä pakkoa jo kommentoidakin muutamalla rivillä. Luen blogiasi pitkälti siksi, että kirjoitat pienyrittämisestä mutta tuskin lukisin, jos olisit ihmisenä toisenlainen. Olen itsekin yrittäjä ja samoilla linjoilla kanssasi, mitä tulee vaikkapa rehellisyyteen. Olet mielestäni itse parasta mainosta yrityksellesi olemalla rehellisesti oma itsesi, me ihmiset emme loppujen lopuksi taida mitään muuta kaivata niin paljon kuin toista tunnistettavaa ihmistä.

    Kaikkea hyvää edelleen!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jäin ihan upoksiin blogiisi. Jos et olisi tuntenut tätä pakottavaa tarvetta kommentoida, en olisi varmaankaan koskaan sinne päätynyt. Hiljaista ja kaunista, surullistakin.

      Hyvää sinullekin, paljon!

      Poista
    2. Kiitos, monesti yllätyn itsekin miten surullisia kirjoitan, koska en tunne olevani ollenkaan niin surullinen ihminen kuin mitä tekstit antavat ymmärtää. Joku viisas kirjoitti, että kun kirjoittaa, alkaa ymmärtää mitä tuntee. Siksi minusta asioista pitää kirjoittaa avoimesti. Ei kai siis ole yllättävää, että ihailen sinun rohkeuttasi!

      Poista
    3. Se viisas saattoi hyvinkin olla ihan oikeassa. :)

      Poista
  27. Kiitos rohkeasta postauksesta! Olen aivan koukussa blogiisi. Kirjoitat sitten mistä aiheesta tahansa, teksti on aina yhtä mielenkiintoista:)
    Minäkin olen joskus hakenut ammattilaisen apua, kun elämä antoi muutaman vuoden sisällä surua niin paljon, että tuntui, että sieltä surun syövereistä en päässyt omin voimin nousemaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen tosi otettu siitä, että joku voi olla koukussa minun blogiini. Lupaan, etten lopeta yllättäen ja jätä sinua vierotusoireiden armoille. :)

      Hyvä, että hait apua. Ja toivon mukaan myös sait sitä.

      Poista
  28. Kertakaikkisen hieno kirjoitus! Ihailen rohkeuttasi!

    VastaaPoista
  29. WAU!!! Mahtava kirjoitus! Upeaa kun uskalsit avautua - varmasti siitä on apua monelle! Hienoa, kun olet nyt onnellinen :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivottavasti on apua edes yhdelle. Sehän jo on paljon. :)

      Poista
  30. Minusta on oikein hyvä että jaoit tämän, sillä blogit pursuaa (ja herneitä kenenkään nokkaan vetämättä, saa pursuta) ideaalielämää, sellaista kiiltokuva-arkea. On hyvä joskus muistuttaa, että moni on käynyt pitkän matkan nähdäkseen palasen kauneutta ihmeellisissä hetkissä. On hyvä että ihmiset näkevät myös matkan eikä pelkkää päämäärää. Koska usein kuitenkin pelkkää päämäärää tärkeämpi on se matka, miten meistä jokaisesta on muodostunut osa tätä nykyisyyttä :) Huh! Ja toisaalta on ihanaa huomata, että aurinko paistaa risukasaan! Vaikka, ihan rehellisesti, oon miekin jo omat säteeni kasaani saanut, vaikka tarinassa jotain tuttua piirrettä onkin ;) Kaikkea ihanaa ja hyvää siulle, pidä itsestäsi huolta! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi olla, että jopa tästä blogista voisi saada kuvan, että olen menestyjä ja elän helppoa elämää. Niin elänkin, nykyisin. Uskoisin, että olen se jo ansainnut. :)

      Enkä tarkoita, että ne, joilla niitä säteitä on piisannut aina, eivät olisi ansainneet niitä!

      Pidä sinäkin itsestäsi huolta.

      Poista
  31. Hienoja hienoja ajatuksia, ja aivan upeasti noustu sieltä elämän mutkan pohjalta ylöspäin. Vaikka apuna on ollut terapiaa ja Sulo, niin kyllä sinä itse olet sen suurimman työn tehnyt, itsenäsi ja suunnattomalla rohkeudella, ja sinnikkyydellä.
    Blogisi parasta antia on rehelliset ajatukset, jatka samaan malliin, me kannustamme!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Katja! ❤

      Ehkä minä tein työn, mutta ilman Suloa ja terapiaa en olisi varmasti koskaan ryhtynyt siihen hommaan.

      Poista
  32. Valtavan rehellinen ja lämmittävä kirjoitus! Hienoa, että olet nyt sitä, mitä olet! :) Hirveän helposti sitä pelkää tätä kovaa maailmaa, on vaikea olla oma itsensä ja luottaa siihen, että osaa ja pystyy. Mutta sä oot rautainen nainen, teet nyt sitä, mitä haluatkin! (siitäkin huolimatta, ettei sillä rikastumaan pääse). Onni on puoliso, joka oikeasti ymmärtää!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Maria!

      Jos minä vielä rikastuisin, niin se olisi kyllä jo liikaa onnellisuutta yhden ihmisen kestettäväksi. :)

      Poista
  33. <3 Huh, sie olet rohkea <3 Ja Sulo ansaitsee sen, mitä on siusta kaivanut!

    VastaaPoista
  34. Tiedän sen tunteen, kun kohdalle sattuu ammattilaisia/ihmisiä, jotka ymmärtää ja asiat alkaa mennä hyvin!
    Itsellä edessä meno miespsykologille ja jännittää kauheasti... Mutta ehkä se siitä, kun alkuun pääsee...?
    Ainakin sun positiivinen kokemus miespsykologista kannusti ja tuli just tarpeeseen. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, toivottavasti menee hyvin ja saat sinäkin siitä postiivisen kokemuksen. Sinnikkyyttä matkallesi! ❤

      Minulle naispsykologi olisi ollut vaikeampi. Minulla on ollut kamalia alemmuuskomplekseja naisten suhteen, ja olisi ollut tosi vaikeaa tilittää omia juttuja naiselle. On niitä komplekseja vieläkin, mutta ei niin pahoja enää.

      Poista
  35. Vastaukset
    1. No, kiitos. Ihan tässä jo alkaa iltaa myöten hämmentyä.

      Poista
  36. Hieno elämäntarina!!!

    Ja todella hienoa, että maksat veroja mielelläsi. Yhteiskunta olemme me itse ja veroja kannattaa maksaa koska ei voi koskaan tietää milloin itse tarvitsee apua. Ja mitä vähemmän saa verorahoja takaisin sen terveempi todennäköisesti on.

    Hieno kirjoitus kaikenkaikkiaan.

    Vakkari

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä se menee. Ja vaikka minä en varmasti kerkiä elämäni aikana tällä bisneksellä maksaa "takaisin" kaikkea sitä, mitä yhteiskunta on minulle antanut, niin ainakin osaan arvostaa niitä yrittäjiä ja palkansaajia, jotka verojaan ovat vuosikymmeniä makselleet.

      Oikeasti Suomi on aika hieno maa, kun täällä pidetään huolta kaikista. Tai ainakin teoriassa.

      Poista
  37. En voi muuta kun nostaa hattua ja kumartaa syvään siulle! Oot sie vaan rohkea likka! <3 Kokemuksesta tiedän ettei ole ollut helppo tie. Onneksi sie löysit Sulon ja mie löysin miun oman rakkaan puukiipijäni. t. eläinhattu Anne

    VastaaPoista
  38. Hyvä sinä! Ja ajatelepa sitä, että olisit voinut toisenlaiseksikin tulla. Tuot iloa muille. Ihan tällä blogillakin. Aina se ei mene niin jos ei löydä itseään tai paikkaansa. Sulla kesti hetki löytää itsesi. Et ole ainoa ;)

    Mutta poikkeuksellisen ilahduttava olet!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kylläpä alkaa aamu ihanasti teidän kommenttienne siivittämänä. Kiitos!

      Hetkihän minulla kesti, mutta onhan tässä vielä toivottavasti ainakin yhtä monta vuotta vielä jäljellä.

      Poista
  39. ♥ Minä seilaan välillä edestakaisin ajatuksista toiseen, onneksi sinä olet löytänyt itsesi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Etkö sinä ole? Mutta ei sekään paha asia ole. ❤

      Poista
    2. En minä aina oikein tiedä olenko lintu vai kala ja mitä minä oikeasti teen isona, mutta näinkin on kivaa, yleensä. :)

      Poista
  40. Tuli aivan tippa linssiin kirjoitustasi lukiessa. Kiitos että olet olemassa, ilahdutat meitä blogillasi, kuoseillasi ja rehellisyydelläsi. Nykyaikana kukaan liian harvoin puhuu avoimesti. Mutta silloin kun joku sinunlaisesi puhuu, se käy sydämeen. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Laura, pitkästä, pitkästä aikaa! Onpa ihanaa, että olet yhä lukijana.

      Ja uusi blogikin on ilmaantunut. Kävin jo pikavisiitillä, ja ilokseni totesin, että kultaseppäyrityksesi on pysynyt hengissä. Mahtavuutta! Toivotaan pitkää ja ihanaa uraa meille molemmille!

      Ja kiitos sanoistasi. Ne kävivät sydämeen.

      Poista
    2. Pitkästä aikaapa tosiaan! Enhän minä koskaan ole pois lähtenyt, hiljaa täällä vain ollut. Hauska ajatella, että vaikka vuosien aikana, sieltä lähtien kun vielä opiskelin, blogien lukeminen on muuttunut ja mieltymykset sen mukana, mutta sinun blogisi se vaan on se, jonka lukemista olen jatkanut aina vaan. :) Koska tykkään!
      Kivaa kun vierailit meidän blogissa! :)

      Poista
    3. Teillä oli tosi kiva blogintynkä siellä.

      Aika harva oikeasti pysyy vuosikausia kyydissä lukijana. Muutama sellainen vakituinen kommentoija on, joilta niitä kommentteja alkoi tulla jo kauan sitten: Se on mukavaa. Ja istekin seuraan suosikkiblogejani tiiviisti - mihinkäs sitä hyvää tahtoisi hukata.

      Poista
  41. Mahtava Sulo! Ihana rakkaus! Upea selviytyminen! Olet voimakas, älykäs ja lahjakas, kun olet päässyt aallonpohjista näin pitkälle.

    VastaaPoista
  42. Kiitos kun kerroit! Ihanaa oli kuulla! Kaikkea hyvää sinulle ja Sulolle (ja Kertulle).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos!

      Ah, Kerttu... se poloinen selvästi kuvittelee, ettei siitä huolehdita talven aikana... alan taas olla siitä huolissani.

      Poista
  43. <3 Ihana avautuminen! Ette oo eka nettissä tutustunu pariskunta, yhet kaverini tutustui Facebookin parisuhdechatissä ja ollu nyt yhessä neljä vuotta. :) Oot Susanna ihanan höpsö kirjottajana ja silti sata prosenttisen rehellinen, livenäkin yhtä hauskaa seuraa! Pitänee rohjeta tilaamaan tiskirättejä pukinkonttiin, muuta joululahjoja en osta omien tekeleiden lisäksi. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En edes tiennyt, että facebookissa on parisuhdechatteja. :)

      Ei se netistä rakkauden löytäminen taioda enää niin harvinaista tai outoa olla. Minunkin elintavoillani oikeaan puolisoon törmääminen olisi ollut kyllä ihme. Kun olin (ja olen yhä) kaiken aikaa vain kotona, niin seurustelin sitten vähän jokaisen naapuriin muuttavan rupikonnan kanssa. Ei hyvä. Vasta kun aloin jutella Sulon kanssa chatissä, aloin tajuta, että mies voi olla ymmärtävä, kunnioittava, kuunteleva ja hyväsydäminen.

      Poista
  44. Kiitos todella paljon tästä tekstistä!

    Itse olen sairastanut kaksisuntaista mielialalhäiriötä koko elämäni, enkä vieläkään ole löytänyt omaa paikkaani työelämässä ja yhteiskunnan mankelissa.
    Sairaudestani johtuen olen vähän väliä hyvässä kunnossa, reipas, raikas ja oma itseni sekä valmis mihin vain mutta välillä on kuukausienkin kausia kun pelkästään ihan perus asiat kuten syöminen, kaupassa käyminen siivoaminen, puhelimen käyttö ym. ihan tavalliset asiat suoranaisesti pelottaa, ei oikein työskntely ole 100%.
    Hyvin harva työnantaja katselee työntekijää joka on 2-3 kertaa vuodessa kuukauden sairaslomalla, koska ei uskalla tulla töihin, mutta kuitenkin muun aikaa on pirteä ja sosiaalinen.
    Minulla ei kuitenkaan ole itsetunto ongelmia tai muitakaan normaalisti ja nautin työn teosta ja minussa on vähäisen työnarkomaanin vikaa, mutta sairauteni ajaa minut välillä todella vaarallisiin tilanteisiin. Välillä olen niin pettynyt itseeni koska en kykene muiden tavoin töihin, että minulla on muutama itsemurhayrityskin takana.

    Olen kahden vaiheilla, jatkanko tämänhetkisessä työssäni jota teen puhtaasti siksi että siitä saa rahaa, en siksi että siitä nauttisin vai uskaltautuisinko irtisanoutua, elää hetken sosiali/kuntoutus tuilla ja hakeutua pitkään ja raskaaseen kuntoutus ja psykologi jaksoon jossa mietittäisiin että onko se kokopäivätyö lopujen lopuksi se mullsopivin juttu. Minua pelottaa suunnattomasti se että jos saankin työkyvyttömyyseläke tuomion, miten paljon silloi sitten petynkään itseeni ja vielä sekin että mitä minusta ja sairaudestani todellisuudessa paljastuu...

    Oli todella huojentavaa lukea että olet käynyt saman läpi, ja olet ollut ihan uskomattoman vahva ja rohkea ja huomata miten saat tehdä työtä josta nautit!
    Iso kiitos vielä! <3

    - Ann-Nina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, AurinkoKaakao. Arvostan kommenttiasi. Voin uskoa, että elämä on hankalaa kaksisuuntaisen mielialahäiriön kanssa. Tunnistan itsessäni tuon saman vuoristoradan, vaikkakaan en niin voimakkaana. Niin että minun taipaleeni on ollut hyvin helppo verrattuna siihen, mikä sinulla on matkattavana.

      Jos saat eläketuomion, niin älä anna sen muokata identiteettiäsi. Ei se tee sinusta luuseria tai jotenkin kelvotonta yksilöä. Ajattele se sitten niin päin, että vika ei ole sinussa ja voit tehdä muuten kuin palkkatyön kautta itsellesi sellaisen elämän, josta saat voimia ja onnistumisen tunteita. Niinkuin tuo lemmikkien ensikotitoimintahan on ihan huikean hieno asia. Varmasti sinulla on sellaisia intohimoja, joista voit saada ihan mahtavaa sisältöä elämääsi.

      Kauhean paljon voimia ja tsemppiä sinulle! Kiitos kun kirjoitit tämän kommentin - se vasta oli rohkeaa. ❤

      Poista
  45. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  46. Upea kirjoitus! Olet niin rohkea ja vahva. Jospa minäkin jonain päivänä kasvan samanlaiseksi kuin sinä. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En tunne itseäni rohkeaksi ja vahvaksi, mutta te alatte pikkuhiljaa saada minut ajattelemaan, että ehkä vähän olenkin. :)

      Haleja! ❤

      Poista
  47. Tosi avartava kirjoitus! Jo otsikko on koukuttava...Ei lisättävää muihin kommentteihin.

    VastaaPoista
  48. Hieno kirjoitus tämän ankean marraskuun keskelle kun joka tuutista tuntuu tulevan asiaa syrjäytyneistä nuorista ja masennuksesta. Kunpa masentunut ihminen tajuaisi, että on olemassa myös onnellisia loppuja eikä pelkkää ikuista pimeydessä vaeltamista. Aurinko voi tulla elämään yllättäen , toisesta ihmisestä, asiasta jossa huomaa olevansakin hyvä tai ihan mistä tahansa. Siihen saakka, että sen auringon löytää pitäisi jaksaa sinnitellä ja siihen sinnittelyyn tarvitaan meitä muita ihmisiä tueksi. Tuntuu, että yhteiskunta on nykyään kylmä ja neuvotonkin niin monen ihmisen ahdistuksen edessä. Onneksi meillä on sinunlaisesi blogit. Luulen tämänkin kirjoituksesi avanneen monen ihmisen silmät :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos!

      Mutta tarvitaan siihen selviytymiseen tuuriakin. Ainakin minä luulen niin. Ja se on minusta aika surullista. Että vaikka kuinka taistelee, niin elämä ei tarjoa kuitenkaan parempaa. Minulla oli tuuria.

      Poista
  49. Kiitos rohkeasta/rohkaisevasta kirjoituksestasi, moni meistä varmaankin tunnistaa noita tunteita ja ajatuksia omasta elämästänsä. Toivottavasti tämän voisivat lukea kaikki ne jotka kokevat, että elämällä ei ole enää muuta tarjottavaa, kuin se mitä nyt on. Ihanaa, että Sulo löysi sinut tai sinä hänet, ilmeisesti täydennätte toisenne niiksi ihmisiksi mitä juuri nyt olette. Kaikkea ihanaa ja valoisaa myös teidän tulevaisuudellenne, voimia yrittäjyyteen ja onnellisia hetkiä Kertun seurassa! :)
    T: Marja Mikkelistä, kahden kissan "emo".

    VastaaPoista
  50. Kiitos, Mikkelin Marja ja Kaikkiainakesken. ❤

    VastaaPoista
  51. Hiano kirjotus, kiitos! Yhteiskunta on vähän semmonen, ettei ihmiset kehtaa sanoo ääneen sitä, ettei halua mennä töihin. Vaikka siihen on ihmisellä syynsä, helposti leimataan vaan laiskaks. Ihanaa, että löysit Sulon! Ootko sää jo kirjottanu teijän tarinan tänne?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan totta puhut. Ja se kuitenkin on jokaisen oma asia, jos työnteko ei tunnu mahdolliselta. Sitä ei pitäisi joutua selittelemäänkään.

      Kun minä päätin kadota työelämästä ja olla mielummin työtön, se vielä onnistui. Monta vuotta työvoimatoimiston ihana täti vaan hymyili minulle ja sanoi, että jos olen tyytyväinen näin, ei heillä ole mitään intressejä laittaa minua töihin. Sitten tuli lakimuutos ja heidän oli pakko osoittaa jokaiselle työttömälle joko opiskelu- tai harjoittelupaikka. Plussia ja miinuksia on molemmissa käytännöissä.

      Poista
  52. Tämä teksti pysäytti. Olen tässä viikon sisään murehtinut paljon ystävääni, joka voi huonosti. Apua on kuitenkin huonosti saatavilla, kun lähetteen kanssa saa odotella jonossa kolme kuukautta psykiatriaikaa, vaikka ahdistuneisuus on päivittäinen riesa ja haittaa työntekoa, nukkumista ja olemista.

    On lohdullista kuulla, että pitkänkin masentuneisuusjakson jälkeen voi nousta ja selvitä, tulla onnelliseksi, tehdä työkseen sellaista, josta nauttii ja oppia selättämään omia pelkojaan.

    Mäkin tunnustan myös olevani onnellinen veronmaksaja, tosin tässä nykyisessä tilanteessa tulojeni takia kehno sellainen. Minusta ei olisi auttamaan kaikkia muita, joten mielelläni maksan osuuteni, että sellaisia ihmisiä saadaan palkattua. Tosin verovaroilla ylläpidetään toki muitakin juttuja joista pidän, erityisesti rakastan kirjastoja ja tulen käsittämättömän onnelliseksi aina niissä käydessäni (miten joku niin mahtava juttu on oikeasti ilmainen ja kaikille avoin!).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei. Tuo on niin kamlaa, että apua ei saa, vaikka sitä yrittää hakea. Tässä on tosi isoja eroja eri paikkakuntien välillä. Mutta hyvä puoli on se, että kun kerran saa jalkansa oven väliin, sitten ei enää tarvitse lähetteitä hakea vaan reitti on tarvittaessa suoraan auki MTT:oon. Toivottavasti ystäväsi saa apua pian.

      Haa, kirjastot todella ovat aika uskomaton palvelu! Kun kaikkea koko ajan supistetaan ja vähennetään, varsinkin juuri niitä terveyspalveluja, mikä on suurta järjettömyyttä, niin on aika ihme, että kirjastot ovat saaneet olla rauhassa.

      Poista
  53. Olipa upea ja rohkea kirjoitus. Kiitos kun jaoit sen.
    Toivottavasti joku, vastaavassa tilanteessa oleva nuori (tai minkä ikäinen nyt hyvänsä) saa käsiinsä tämän postauksen. Tästä kirjoituksestasi saisi varmasti moni toivoa ja uskoa omaan itseensä.

    VastaaPoista
  54. Ihan mielettömän hieno postaus.

    VastaaPoista
  55. Ihana teksti. On ihana lukea rehellisiä selviytymistarinoita. Kaikkea hyvää sinulle!

    VastaaPoista
  56. Hieno ja rohkea kirjoitus. Todella hienoa, että sinulla on työ ja paikka jossa luovuutesi saa virrata vapaana ja muidenkin iloksi.
    On aina sääli kun luova ihminen joutuu torppaamaan luovuuttaan ja ideoitaan työssä jota voi tehdä kuka tahansa. Kokemusta on.

    Anna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin on sääli. Rutiinihomma tappaa luovuuden. Tosin toisille rutiinityö, jossa ei joudu aivojaan rasittamaan, sopii hyvin ja minä kyllä heitäkin kunnioitan. Jos kaikki haluaisivat vaan luoda ja temmeltää miten sattuu, niin maailma voisi olla aika toimimaton paikka. :)

      Poista
    2. Mutta hauskempi. Onko mitään jouluista riepua tulossa? En ole niin kauaa seurannut tätä, että tietäisin onko sulla mitään sesonkituotteita.

      Anna

      Poista
    3. Ei ole sesonkituotteita, mutta jotain punaista saan marras-joulukuun vaihteen viikonloppuna kauppaan. :)

      Poista
  57. hienoa että löysit elämänilosi ja ihmisen/ihmisiä jotka sinua auttoivat!

    ps. Lempiriepuni saapuivat tänään ja iih ja aah!! kun ovatkin upeita! Hyvä jos raaskii käyttääkään, nää on niin piste iin päälle!
    vielä kun sais pari pyyhettä pinkillä pöllökuosilla... :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa, että tykkäät! Nyt vaan käyttöön ne hetimiten. :)

      Ihan hyvin voisin painaa seuraavaksi pyyhkeisiin pöllöjä. Sovittu.

      Poista
  58. Hyvä teksti! Ja hienoa, että olet nyt siinä pisteessä missä olet!

    Matka on meillä jokaisella enemmän ja vähemmän kivinen. Niin henkilökohtaisessa elämässä kuin yrittäjänäkin.

    Kiitos rehellisyydestä ja intoa jatkoon!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Taakkaansa kaikilla ja kullakin omat voimansa niistä selviämiseen. :)

      Poista
  59. Voi Sussu, mitä oletkaan kokenut. Hienoa, että olet saanut hyvää apua ja löytänyt onnellisuuden!

    Jännästi tuo kertomasi asettuu siihen väliin, jolloin emme olleet yhteydessä. Muistan elävästi sen superhersyvän ja ihanan tytön Isle of Wightiltä ja se sama tunnut olevan juuri nytkin :)

    Tsemppiä jatkoon, uskon vakasti, että kaikki menee edelleen hyvin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiedätkö mitä. Se Sussu siellä Wightilla oli hyvin erilainen kuin se Sussu, joka siihen aikaan oli kotisuomessa vähän koulukiusattu reppana. Se kesä ja se reissu ovat minun teini-ikäni ainoa hyvä ja onnellinen muisto. Oli ihanaa saada olla sellaisessa joukossa, jolla ei ollut minusta mitään ennakkokäsitystä. :)

      Poista
    2. Ei, ei sittenkään ainoa. Pikkuveljeni on toinen ihana asia noilta vuosilta. :)

      Poista
    3. Ja kyllä ikioman huoneen saaminenkin oli aika iso helpotus. (Että isille vaan terveiset, jos sattuu näitä kommentteja lukemaan. Sekä kielikurssi että oma huone olivat ihan parasta, mitä voi olla.)

      Se huono aika minulla taisi alkaa, kun olin 12-vuotias, ja muutimme eri paikkakunnalle. Ja jatkui tänne kolmikymppisille saakka.

      Mutta joka tapauksessa, kiva, että on ohi. :)

      Poista
    4. Voi että... Ihana kuulla, että tuo kesäsi oli kuitenkin onnellinen ja kohokohtia löytyi.

      Oli muuten aika rohkeaa tuon ikäisiltä lähteä ulkomaille itsekseen ja toisaalta rohkeaa vanhemmilta päästää meidät! Siellä Lontoossakin oltiin ihan rämäpäitä. Kasvatti se varmaan hurjasti sekä meitä että vanhempiamme. Enkö koskaan unohda sitä bussireissua ja hassuja ilmeitä valokuvissa : ))

      Poista
    5. Niin oli reipasta! Ihmettelen yhä, miksi vanhempani kustansivat minulle sen matkan. Tai lähinnä että miten. Olimme ihan tajuttoman köyhiä siihen aikaan. Minun reissuni on varmasti ollut tolkuton rahareikä.

      Mutta oli se hienoa. Katseltiin Sulon kanssa tuossa kesällä Wightin saaren nettisivuja ja tuli hirmuinen hinku päästä takaisin. Meidän koulustamme on tullut hotelli!

      Poista
    6. http://www.isleofwight.co.uk/accommodation/hotels/-/appley-manor-hotel

      Piha on muuttunut tunnistamattomaksi ja se meidän vihreä siipi tuhottu. Mutta ihanaa, että hieno pikkulinna on käytössä!

      Poista
  60. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  61. Suurkiitos mahtavasta, avoimesta kirjoituksesta. Olen seurannut blogiasi muutaman vuoden, ja rehelliset tarinasi olivat osasyy siihen, että uskalsin vihdoin aloittaa oman yrityksen. Ihana, että joku uskaltaa puhua suoraan valtavirrasta poikkeavista valinnoistaan ja kulkea rohkeasti omia polkujaan. Isona minustakin tulee Susanna! -Eppu-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos, Eppu! Onpa hienoa, että nämä jupinani ovat olleet kannustimena. Toivon sinulle hyvää ja onnellista yritystaivalta!

      Poista
  62. Hienoa ja kiitos, että uskalsit jakaa tarinasi! Ehkä minustakin on joskus johonkin...

    VastaaPoista
  63. Minä olen nykyään kaikkialla myöhässä ja kommentoinpa siksi tätäkin näin jälkijunassa että hienoa kun kerroit tämän. Google löytää mitä vain ja joskus joku apua etsivä voi päätyä pitkänkin ajan päästä tätä tarinaa lukemaan jos on onni myötä ja laittaa hakusanaksi jonkun joka osuu. Verkkovertaistukea parhaimmillaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on ihan totta. Muutaman vuoden takainen vinkkini jäätyneiden putkien sulatuksesta on joka talvi kaikkein luetuin postaus, joten google kyllä osaa ohjata tänne tarvittaessa. :)

      Poista
  64. Olipa rohkeasti kerrottu! Kirjoituksesi jäi kyllä mietityttämään omaakin jaksamistani aika ajoin, mutta onneksi minullakin on oma Suloni, joka jaksaa vierelläni.. Eksyin vasta nyt blogiisi ja tämän postauksen ansiosta taidan tutustua siihen syvemmin. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä, että sinullakin on oma Sulo. Kaikilla pitäisi olla.

      Toivottavasti tykkäät blogin muustakin annista. Tällaiset tilitykset ovat aika harvinaisia täällä. :)

      Poista
  65. Kiitos tästä tekstistä, itse painin samojen ajatusten kanssa... Mutta ensi kuussa aloitan yrittäjyysopinnot. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onnea matkaan, kurssille ja elämään! :)

      Poista