Väliaikakuulumisia

Nimenomaan väliaikaa tunnen eläväni juuri nyt. Tiistaina on lähtö kohti aurinkoa, ja se on se, mikä minulla on nyt tiukasti mielessä. Tämä yhtäkkinen luminen aika sitä ennen on vain tilapäinen häiriö, joka pitää käyttää a) työlistan lyhentämiseen, b) matkalaukun pakkaamiseen ja c) postilla työskentelyyn.

Työlistallani on liikaa kaikkea, ja yritän selvitä niistä tärkeimmistä, eli graafisista hommista, joista saan laskuttaa asiakasta. Omaan rättibisnekseen liittyvät asiat jäävät nyt auttamatta muiden hommien jalkoihin ja vaikka varastosta ovat jotkut riepumallit loppuneet, niin uusia ei ole tulossa. Toivon, että Sulo myy poissaollessani loputkin olemassaolevat rievut. Kangasmyynnin laitan nyt tauolle, koska en halua rasittaa Suloa kankaiden mittailemisella ja pakettien postittamisella ja koska en enää kerkiä painaa Sussu-tunikoiden printtikankaita. Jouluksi on tulossa uutuusjuttuja rättirintamalla, mutta ne paljastuvat vasta, kun palaan kotiin.

Minulla on ollut vähän sellainen olo, että onkos vähän tyhmää lähteä lomalle, kun on niin kaunis syksy ja kaikki on hyvin ja mielikin pysynyt valoisana. Mutta hah! Luonto teki minulle palveluksen mättämällä märkää lunta maahan kymmenisen senttiä! Nyt minusta tuntuu ihan todella hyvältä ajatukselta kadota täältä! Olen ihan täpinöissäni! Jännittää myös, sillä niin moni asia on mennyt jo vähän pieleen tähän reissuun liittyen. Piirrän ristin hotellihuoneeni seinään, jos minulla todella on paikka niille lennoille, joille lippuni viimeisimmän tiedon mukaan ovat ja jos minua todellakin odottaa pieni huoneisto keittiöineen Fuerteventuralla.

Kolme ja puoli viikkoa postissa on takana, ja se on ollut varsin valaisevaa aikaa. Olen taas muistanut, miksi aikoinani totesin, että en halua työkavereita ja miksi yksinyrittäminen oli minulle helpotus. Minun ei ole lainkaan helppoa keskittyä ja olla oma itseni, jos ympärillä on tarkkailijoita tai hälinää. Varsinkin naisten seurassa olen todella vaivaantunut, enkä oikein tiedä, mistä se johtuu. Olen huomannut, että virheiden tekeminen on minulle ihan hirveän häpeän aihe ja sisäänrakennetun kelvottomuuteni takia muutun helposti ahdistuneeksi ja avuttomaksi virheitä tehtyäni. Se, että minun virheeni vaikeuttaa jonkun toisen työtä, on minulle sietämätön taakka. Olen kuitenkin huomannut, että muutkin tekevät virheitä ja jos joku on huonolla tuulella, se ei johdu välttämättä siitä, että hän vihaisi minua! Olen välillä joutunut pakottamaan itseni hymyilemään reippaasti ja huomannut, että se ihan oikeasti toimii: tekoreippaus jalostuu oikeasti hyväksi fiilikseksi.

Neljän tunnin työpäivät aikaisin aamulla tuntuvat yhä varsin kelvolliselta vaihtoehdolta ja hyvin pieneltä uhraukselta. En kuitenkaan usko, että jaksaisin tehdä postin lajittelua kokopäivätoimisesti. Enkä tiedä, huolitaanko minua töihin enää sen jälkeen, kun joudun nyt omasta pyynnöstäni olemaan poissa kokonaisen kuukauden, vaikka töitä olisi tarjolla.

Tärkeintä ei ole perillepääsy

Vaan matka. Niin Soja sanoo kansallispukujen valmistamisesta. Minun 39 tuntia kestänyt matkani hamekankaan kutojana on nyt kuitenkin tullut päätökseen ja olen tosi iloinen siitä! Kutominen eli se matka oli itsessäänkin kiva ja minä tykkäsin kutomisesta oikein kovasti, mutta olipa vaan ihanaa saada kangas irti puista.

Viime talvenahan minä stressaannuin ja rasituin työväenopiston harrastuksistani. Venäjänkielen opiskelu ja kansallispuvun paidan väkertäminen olivat kumpikin pelkkää vastoinkäymistä, ylämäkeen raahustamista ja epäonnistumisen tunnetta. Paskoja reissuja kumpikin, minun mielestäni. Kumpikaan matka ei edes tullut päätökseen keväällä, joten päätin vaihtaa reittiä.

Jätin venäjänopiskelut sikseen, enkä ilmoittautunut edes kansallispukukurssille. Sen sijaan Soja ehdottikin, että voisin itse kutoa hamekankaan hänen kangaspuillaan. Se osoittautui ihan mahtavaksi ajatukseksi. Ensinnäkin, jos olisin tilannut kankaan Taito Uusimaalta, olisi Taito Uusimaa tilannut sen Sojalta, joka olisi laittanut tilauksen jonnekin vuosien mittaisen työlistansa jatkoksi. Toiseksi säästin viitisensataa euroa kutomalla itse. Ja kolmanneksi Soja tuumi, että masentavan paitaprojektin jälkeen minun piti saada tehdä jotain, jonka tekeminen palkitsee. Niin ajattelee hyvä opettaja, kiitos Soja!

Ja kutominen palkitsi, vaikka aluksi se jännitti minua. Oli niin paljon osattavaa. Piti osata laskea yhtäaikaa jaloilla neljään ja käsillä mihin sattuu kolmen ja yhdentoista välillä. Piti ottaa koppi lentelevästä sukkulasta ennenkuin se ehti lattialle saakka. Piti seurata mallitilkusta, mikä väri tulee seuraavaksi. Piti muistaa siirtää hassua haravaa ja vääntää hammasratasta oikealle kireydelle. Ja jos loimilanka katkesi, piti osata laittaa siihen jatkoa ja pujotella se paikoilleen. Ja piti puolata villalankaa, puolata puolaamasta päästyäänkin.

Ei homma oikeasti niin vaikeaa sitten ollutkaan, kuin miltä ensi alkuun tuntui. Väriraitojen järjestyksen minä opin lopulta kahden metrin paikkeilla ulkoa, jalkojen liikkeisiin ei tarvinnut enää kolmannella kerralla laskupäätä ja se haravakin alkoi siirtyä ilman, että sitä piti koko ajan vahdata. Rytmi löytyi, tahti kiihtyi. Päätin saada valmista ennen lomareissuani, mutta sainkin valmista nopeammin kuin arvasinkaan.

Kun hamekankaan jokaisen sentin on kutonut ihan omin käsin, voi todella hyvillä mielin sanoa, että se on MINUN hameeni. Siinä on minun polkemisvirheeni (jotka onneksi näkyvät vain nurjalle) ja siinä on minun värivirheeni. Siinä on myös minun onnistumiseni, minun urakkani, minun henkilökohtainen suhteeni jokaiseen raitaan. Minulla on huono suhde lapsenkakan värisiin raitoihin ja melko huono suhde vihreisiin raitoihin, mutta erityisen rakastava suhde punaisiin ja keltaisiin raitoihin sekä kahden sinisen symbioosiin. Hassua, miten eriväriset langat olivat luonteenpiirteineen kuin ihmisiä, joiden kanssa joko tulin toimeen tai en tullut toimeen.