Aikoinaan tämä blogi oli minun päiväkirjani. Kirjoittelin tänne monta kertaa viikossa. Täällä oli lähes koko sosiaalinen elämäni. Menetin sen aika lopullisesti silloin vuonna 2018 ja blogimaailma on muuttunut kovasti sittemmin. Vain harva niistä muinaisista blogikavereista enää kirjoittelee omia kuulumisiaan. Moni muuttui professionaalisemmaksi, kaupallisemmaksi ja moni lopetti. Moni siirtyi Instagramiin. Niinhän minäkin. Yhteys katosi.
Instagramista tuli sitten se minun päiväkirjani, ja se on ollut helpompi kuin blogi. Vaatii paljon vähemmän vaivaa postata tuokiokuvia ja ajatuksenpoikasia sinne, kuin kirjoittaa kokonainen postaus tänne. Nyt kun olen tätä yrittänyt elvyttää, ilokseni muutama ihminen yhä kommentoi täällä. Tiedän, että lukijoita on 100-200 per postaus, joten ihan kokonaan tämä alusta ei ole kuollut. Tai en minä tiedä, lukevatko ne sata ihmistä, vai käyvät vain klikkaamassa, kun Instagramissa mainitsen bloganneeni. Instassa sentään tykkäyksistä näkee, että onko minut nähty.
Tuo ylin kuva on viikonlopun minimessuilta ja yksityiskohta jonkun tekemästä dioraamasta, joka kuvasi loppunpalamista. Minä käytän sitä nyt kuvaamaan suhdettani Instagramiin. Kaipaan todella paljon vanhaa Instagramia sellaisena, kuin se oli aivan aluksi. Siellä postattiin pelkkiä stillikuvia ja tekstin määrä oli rajoitettu. Siellä oli kauneutta ja ystävällisyyttä. Siellä kehuttiin ja oltiin kilttejä. Jokaisessa kuvassa saatoin viivähtää tai jatkaa matkaani, eli määrätä itse oman ajankäyttöni ja syventymiseni tason.
Facebook sen sijaan oli tuolloin taistelukenttä, jossa mesottiin yhteiskunnallisista asioista, vittuiltiin ja auottiin päätä. Minäkin aloin siellä monesti riitelemään ihmisten kanssa. Vihasin itseäni sellaisena, kuin Facebook minut sai näyttäytymään ja onnistuin sieltä sitten vierottautumaankin. Kun ei ollut enää yritystä, ei ollut pakko olla olemassa Facebookissa. Kaverit nakkasin pois, kun en heidän todellisia kuulumisiaan sieltä koskaan saanut lukea, vaan pelkkää kaunisteltua totuutta tai repostattuja meemejä. Nykyisin käyn siellä ainoastaan kurkkaamassa oman kylän ryhmän ja roskalavat.
Mutta vaikka minä pääsin Facebookista voitolle, Instagam hallitsee minua yhä. Alun onnellinen Insta muuttui paskaksi ja muuttuu koko ajan vaan entistäkin paskemmaksi. Se on pelkkää viraalivideota, influenssereita ja ammatillisuutta. Saan silmiini kaupallisuutta, kun minua kiinnostaisi kavereiden arki ja tavallinen elämä. Mutta ei videoina, kiitos. Että minä vihaan videoita. En ole koskaan ollut YouTube-kansalainenkaan. En ole ikinä ymmärtänyt, miksi niitä videoita kukaan jaksaa selata ja seurata. Monet opetusvideotkin olisivat minulle miellyttävämpiä pelkkinä kuvina ja tekstinä. Ja silti minä löydän itseni päivittäin jumittuneena katselemaan videoita.
Instagramin velhot tietävät, että tykkään katsoa standuppia, Graham Nortonia, pätkiä ja bloobereita vanhoista sitcomeista. Se tietää, että haltioidun Brad Pittin kasvoista ja innostun uusista ompelu-, askartelu- ja virkkausvinkeistä. Se ei koskaan tarjoile minulle kissavideoita, naisten perseitä eikä väkivaltaa, kuten joillekin muille. Se tuntee minut ja tietää, miten minut heitetään selälleni sohvalle kadottamaan kaksi tuntia päivästäni. Se tekee tahallaan hankalaksi nähdä niitä postauksia, joita oikeasti haluan nähdä, jotta jäisin selaamaan videoita, joista tulen ensin iloiseksi, sitten levottomaksi ja lopulta ärtyisäksi. Pahimmillaan päädyn itseinhoon ja pilaamaan päiväni.
Mietin jälleen kerran, osaisinko elää ilman somea. Ilman nukkesomea en halua edes harkita eläväni. Siitä minä saan ihan pelkkää iloa ja siellä suurin osa yhä postaa stillikuvia. Sieltä olen saanut ystäviä ja siellä sometus on kannustavaa ja positiivista vuorovaikutusta toisten kanssa. Se tekee hyvää meille.
Mutta arvatkaapa, kuinka monta Instagram-tiliä minulla on?
Yhdeksän. Oikeasti, yhdeksän! Yhdelle niistä en pääse enää kirjautumaan ja yksi on vain tyhjä tili, jonka nimeä en halua menettää. Mutta minulla on siis seitsemän toimivaa tiliä. Niistä yhtä olen lakannut päivittämästä, eli Kenin vanhaa tiliä, mutta se saa siellä pysyä silti.
Minulla on oma yksityinen arkitilini, eli se päiväkirja, jossa kertoilen lyhyitä kuulumisiani ja ajatuksiani.
Minulla on Kenin nykyinen tili, jota päivitän kaikkein aktiivisimmin ja jossa eniten kommunikoin muiden kanssa.
Minulla on Helmutin tili, jota päivitän silloin, kun olen Helmutin kanssa tien päällä. Siellä seurailen muutamia muita pienillä autoilla reissailevia, mutta en mitään sellaisia hästäkvänlaifinfluenssereita, jotka saavat minut kateelliseksi ja raivostumaan.
Minulla on Hertta Hiirosen tili, johon olen kyllästynyt. Muut leikit vievät voiton.
Minulla on huussitili, jonne postaan erilaisia yleisiä vessoja.
Minulla on työtili, josta en jaksa olla yhtään kiinnostunut, mutta jota minun kuuluisi päivittää ja olla siellä aktiivinen ja perehtyä algoritmeihin ja kaikkeen siihen oksettavaan, josta yrittäjän kuuluisi olla kiinnostunut menestyäkseen. Luulin piirtäväni paljon kesän aikana ja saavani sinne sisältöä, mutta enpäs vaan siinä onnistunutkaan.
Voisi aiheellisesti kysyä, mitkä noista oikeasti ovat niin tärkeitä, että niitä kannattaa pitää olemassa. Aion kokeilla nyt sitä, että poistan kännykästäni kaikki muut paitsi työtilin ja Kenin tilin.
Työtilikin mietityttää minua. Enhän minä sen kautta töitä saa. Minun työni tulevat pelkän puskaradion kautta. Somen kautta markkinoiminen on nykyisin niin vaikeaa ja vaatii sellaista opiskelua ja ammattitaitoa, ettei minusta siihen ole.
Kenin tilin olemassaolo yksinään on jo uhka videoihin hukkumiselle, mutta yritän tsekata vain kavereiden nukketarinat ja vastailla kommentteihin ja viesteihin, mutta sitten pysyä sieltä poissa muun ajan päivästä. Se vaatii valtavaa määrää itsekuria. Mutta tiedän, että minulta löytyy sellaista tarvittaessa. Olen käynyt katsomassa Vauvan majisketjua (vai tulikohan siitä kokonaan susannanhaukkumisketju?) viimeksi toukokuussa! Minä olen siis osannut pysyä sieltä erossa, koska se teki minulle niin paljon pahaa. Instagram ei varsinaisesti tee minulle pahaa, mutta minua harmittaa kaikki se, mitä minulta jää nykyisin tekemättä sen takia, että selaan Instagramia.
Tänään paistaa aurinko ja syksy näyttää parhauttaan. Osaisinko käydä ulkoilemassa ilman, että kerron siitä Instassa? Ilman, että postaan ruskakuvia tai kuvia kaakaotermaristani? Ilman, että kerron kaikille, että tänään paistoi aurinko?
4 kommenttia:
Tätä on kyllä jännä lukea, sillä itse en koe tarvetta jakaa mitään - paitsi puutarhakuulumisia blogissani. Olenkin miettinyt, että jos blogi joskus vain häipyisi yhtäkkiä, se olisi ihan hirveä kriisi. Mutta instagramin olemassaoloa en yleensä edes muista, vaikka työn puolesta pitäisi. Toisaalta facebookin bisnes-sviitistä saa hoidettua postaukset ja kommentteihin vastaamiset, niinpä ei itse ig:ia tarvitse edes avata. Kätevää! Omalla tilillä sitten käynkin ehkä kahden viikon välein.
Jaan niin tuon ärtymyksesi videoita kohtaan! Ehkä juuri siksi en siellä somessa paljon käy. Blogeissa ei videoita tai vilkkuvia kuvia onneksi ole lähes ollenkaan. IG:stä katson ylimmän postauksen ja heti sen jälkeen on joku mainos tms. En jaksa kelata siitä alemmas, niinpä se, mitä ig:stä näen on tosiaan vain se ylin kuva. Joskus katson jonkun stoorin.
En nyt tiedä, mitä pillereitä voisit nappailla, jotta sinusta tulisi tällainen, joka sulkee sovelluksen lähes alkuunsa, mutta toivotan sinulle onnistumista ja ihania rauhallisia hetkiä luonnossa ja kotona!
Toki kommentoisi useammin, mutta kirjautuminen vie innon siitä. Mie luen mieluummin blogia kuin muita.Monta hyvää, kivaa blogia on lopettanut (seuraan lähinnä käsityöblogeja) usein syynä on tainnut olla juuri se etteiaika riitä ja se ig on nopeampi.
Tuttu tunne että päivästä katoaa aikaa netissä olessa ja monta muuta järkevämpää hommaa jää tekemättä.
Mutta voin sanoa että täällä on yksi vakilukija joka tosin harvemmin kommentoi.
Olin aikalailla kärkijoukoissa mukana, kun Face rantautui Suomeen. Sitten poltin proppuni, kun päivitykset eivät enää olleet ajantasaisia, mainoksia änkesi jokaiseen väliin ja kaiken huippuna kuvien käyttöoikeudet eivät olleetkaan enää olemassa. Kuvia sai ryöstää käyttöönsä kuka tahansa jossain Hitostaniassa. Päädyin lopulta Instaan. Ensin olin ihan omalla nimelläni ja tuttavien ja sukulaisten löydettävissä. Suljin tilin ihan yhtäkkiä, koska sama caiva iski Instaan, mikä oli ottanut hermooni Facessakin. Kului pitkän aikaa, mutta lopulta avasin uuden instatilin aivan huukkeeronimellä. Ja lopulta suljin senkin 😅. Nyt sitten varmaan olemassa kohta niitä ihmisiä, jotka kuuntelevat radiosta uutiset ja sään, ja sen jälkeen napsauttavat koneen kiinni.
Mä menin faceen joskus 2010-luvun puolimaissa ja häivyin reilut kolme vuotta sitten, kun ärsyynnyin ihan sikana siitä riitelystä - johon itekin ajauduin - ja koska face muuttui visuaalisesti rumemmaksi ja koska se koukutti liikaa. Jäin ensin pitkälle facelomalle, mutta en koskaan palannut. Mitään muita someja mulla ei ole koskaan ollutkaan, jos nyt ei blogia lasketa. Tykkään ihan sikana vanhanaikaisesta blogikulttuurista, jossa tavikset höpöttelee omiaan ja blogikaverit kommentoi. Vihaan kaupallisia yhteistyöjuttuja ja kaikkia ihmeen pönötysjuttuja, jotka on kaukana todellisuudesta. Tai ainakin täältä ruohonjuuritasolta, josta itse piipitän.
En muista kauanko oon sun blogia seurannu, mutta ainakin hyvän aikaa jo silloin kun asuit vielä asemalla. Ja ilahduin todella kun palasit! 🥰 Nykyään mulla on joku väsymys, en jaksa lukea blogeja, paria poikkeusta lukuunottamatta ja se toinen olet sinä. 🧡
En silti sano, ettenkö ole koukussa nettiin ja se on niin ärsyttävää! Että joka päivä menee tunteja selata uutisia, säätä, pelata sudokua, selata sitä ja tätä. Ja mua nauratti vähän tuo sun vessainsta, koska mä oon riivautunu ottamaa vessaselfieitä yleisissä vessoissa 😂 en siis pöntöllä istuessa, vaan ’Tänään olen täällä ja näytän tältä ja onpa hieno vessa’ -ajatuksella. Kaikenlaistn museoitten ym vessoissa siis. Hienoin vessa on Sastamalassa … joko Pukstaavin tai Herra Hakkaraisen talon (nyt en ihan muista kummassa se oli!)
Lähetä kommentti