ADHD ja ystävyys ja Instagram

Nyt on kuulemma menossa ADHD-viikko. Tekisi mieleni kirjoittaa ADHD:sta kaiken, minkä tiedän. Mutta en pysty edes aloittamaan. Se aihehan on kuin jättimäinen lankakerä ilman langanpäätä. Mistä tahansa voi yrittää nyppiä, mutta mistään ei saa kunnolla kiinni. 

Silloin, kun en vielä osannut ajatella, että minulla olisi pienten poikien vaiva nimeltä ADHD, en olisi edes osannut eritellä sen näkymistä minussa. Vasta, kun aloin tietää siitä enemmän, aloin myös tunnistaa niitä ominaisuuksia itsessäni. Oli kummallista törmätä aina uuteen ja uuteen piirteeseen, joka onkin ADHD:ta - eikä sittenkään draamailua, laiskuutta, hulluutta tai tyhmyyttä. Nykyisin tiedän jo vaikka mitä ja silti yhä saan uusia ymmärryksiä aina silloin tällöin. 

Yksi ymmärrys liittyy ystävyyteen. Minua on aina vaivannut se, miten muilla tuntuu olevan elinikäisiä ystävyyssuhteita, ja jopa kaveriporukoita, jotka pysyvät kasassa vuosikymmeniä. Minun elämäni on sarja erilaisia ihmisiä, jotka liittyvät aina johonkin tiettyyn ympäristöön tai teemaan, ja jotka käyvät minulle todella tärkeiksi ja sitten kuitenkin katoavat ja hiipuvat pois. 

Minusta puhutaan humoristisesti "siltojenpolttajana", mutta en oikeasti ole sellainen. En edes tiedä, olenko ihan itse pannut tuon termin alulle kuvitellessani syyllisyydentunnoissani, että olen pilannut kaikki ystävyyssuhteeni.

Kouluaikoina olin melko yksinäinen. Ala-asteella leikimme aikalailla kaikki yhdessä, koska koulu oli pieni. Minulla oli tuolloin kuitenkin paras ystävä. Yläasteella päädyin muutaman muun itseni lailla "alempiarvoisen" kaveriksi lähinnä olosuhteiden pakosta, mutta emme koskaan tavanneet vapaa-ajalla. Sellaiset kaveruudet eivät tietenkään kestä. Lukiossa minulla oli ensimmäinen ihan oikea ystävä. Sellainen, joka ei ollut kaverini olosuhteiden pakosta, ja ystävyytemme kestikin vuosia lukion jälkeen, vaikka opiskelut veivät meidät varsin kauas toisistamme. Opiskeltuaan itselleen ammatin hän teki töitä, osti tiilitalon ja perusti perheen, mutta minä heiluin kriisistä toiseen, enkä sopeutunut mihinkään. Koska olimme toisillemme tärkeät, ja minä halusin päästä pois pohjoisesta, valitsin uudeksi kotiseudukseni Pirkanmaan suurelta osin hänen vuokseen. Oli mukavaa asua lähekkäin ja nähdä usein. Erilaisista elämäntilanteistamme huolimatta meillä oli yhteisiä hauskoja juttuja ja pysyimme läheisinä.

Kuitenkin ystävyytemme loppui kuin seinään 2000-luvun alkupuolella. Hän kirjoitti kerran minulle pitkän, kiivassanaisen sähköpostin, josta mieleeni jäi näiksi kaikiksi vuosiksi kummittelemaan syytös, joka meni jotakuinkin näin: "Minä olen selvästi sinulle liian tavallinen ja tylsä. Sinä vaan puhut uusista jännittävistä ystävistäsi etkä enää välitä minusta." Silloin tuo oli mielestäni ihan älytön ja idioottimainen väite. En ymmärtänyt, mistä moinen idea oli hänen päähänsä iskostunut, kun päinvastoin juuri minä olin alkanut tuntea olevani hänelle liian outo kummajainen, jota hän halveksi. Suutuin verisesti. Emme selvittäneet asiaa ja välimme katkesivat kokonaan.

Minulla oli tosiaan tuolloin uusi kaveripiiri. Olin tutustunut transvestiitteihin ja heidän myötään muihinkin transihmisiin sekä näiden puolisoihin. Ne ihmiset olivat silloin minulle valtavan tärkeitä. Yhteyttä pidettiin chatissä ja saatoin istua aamuun asti tietokoneella juttelemassa heidän kanssaan. Kävin heidän tapahtumissaan, opettelin kävelemään korkokengillä ja ompelemaan korsetteja. Opettelin tyttöjuttuja heidän turvallisessa seurassaan. Olin kotona heidän seassaan.

Mutta sekin ystäväpiiri jäi sittemmin taakse. Tuli Sulo ja Sulon suku. Tulivat Oriveden tytöt. Tuli blogi ja sen myötä virtuaaliset blogikaverit. Sitten tulivat käsityöyrittäjät. Sitten tuli Posti ja työkaverit sieltä. Jokainen vaihe syrjäytti edellisen vaiheen ja sen myötä myös ne edellisen vaiheen ihmiset jäivät vähälle huomiolle. Postin aikana - tämän sain oppia vasta jälkeenpäin - myös Sulo jäi aivan liian vähälle huomiolle. Tehän tiedätte, mihin se lopulta johti.

Sitten tuli eroryhmä ja sen mukana aivan mahtava joukko naisia. Tiivistä yhteydenpitoa jatkui, kunnes jokainen löysin uuden puolison tai muuten vain uuden elämän. Mutta heti eroryhmän perään Majiksella sainkin taas uuden ystäväpiirin; niin tiiviin ja rakkaan, että olin aivan varma sen kestävän loppuelämän. Eipä ole kestänyt, vaan siitäkin porukasta on osa suuttunut kadoksiin. Yllättävän moni on silti yhä jäljellä, mutta heidänkin kanssaan yhteydenpito on todella vaimeaa aiempaan verrattuna. 

Kun pääsin korona-aikaan mielivammaisten etäluovuuskurssille (Tuo on tietenkin oma sanamuotoni. Sillä kurssilla oli ihan joku korrekti nimi.), minä jo tiesin, että vaikka jälleen kerran tunsinkin löytäneeni ikioman porukkani, ei sekään kestäisi. Olin jo oppinut, että elämäni kulkee ihmisklimpistä toiseen, mutta mikään ei ole pysyvää. Kiinnostuisin kuitenkin taas jostain muusta asiasta, joka toisi minulle uusia kavereita. Nykyisin minun klimppini ovat nukkeihmiset. Jäisiköhän siitäkään ryhmästä elämääni ketään, jos mielenkiintoni leikkimiseen loppuisi?

ADHD-asioihin perehtyessäni löysin karua tekstiä siitä, miten me ADHD-tyypit innostumme uusista ihmissuhteista ihan tuhatta ja sataa ja hukutamme uudet tuttavuutemme tai seurustelukumppanimme huomion huumaan. Mutta ajan myötä, ja valitettavasti "normi-ihmisiä" paljon nopeammin me menetämme mielenkiintomme, jolloin nuo ihanaan huomioon tottuneet ystävämme ja kumppanimme tuntevatkin yhtäkkiä olevansa täysin merkityksettömiä. Tämän teorian Sulo tunnisti heti, mutta minulle se tuli totaalisena yllätyksenä. Vaikka minä olin koko liittomme ajan tolkuttoman kiitollinen Sulon olemassaolosta, ja sanoinkin sen ääneen hänelle lähes joka ilta, Sulo ei ollut tuntenut sitä käytännössä. Minulla kun oli aina menossa joku juttu, jolle omistin huomioni. Viimeinen niitti oli se Posti, joka vei koko elämäni. Sulo koki olevansa minulle näkymätön. Aivan samoin kuin se entinen paras ystävänikin oli kokenut.

Se oli karu valaistuminen. Normi-ihmisten silmissähän minä varmaan käytän kavereita kuin nenäliinoja. Tartun innokaana, takerrun vimmalla ja nakkaan sitten menemään. Eikö ole surullista? Samaan aikaan minä kuitenkin saatan ikävöidä niitä vanhoja ystäviä, joihin välit ovat viilenneet tai jopa katkenneet. Ja arvostan suuresti niitä, jotka eivät vaadi minulta mitään, vaan joita voin nähdä vaikka kerran vuodessa tai harvemminkin, ja jatkaa siitä, mihin viimeksi jäätiin. Eihän minulla ole ajantajua. Vuosi tai kolme vuotta menevät ihan hujauksessa, enkä minä edes ymmärrä, että aikaa on vierähtänyt paljon ilman yhteydenpitoa. Toisaalta taas jos en näe Heilaa vuorokauteen, se tuntuu viikolta ja minä otan nokkiini.

Mutta enhän minä ole yksin vastuussa yhteydenpidosta. Nyt minulla ei ole aavistustakaan siitä, ovatko ne kaikki kadotetut kaverit itse liuenneet vai ovatko he olettaneet minun kyllästyneen heihin.

Minun kanssani seurustelukin on varmasti aivan hirveää. Aluksi olen yksi maailman mahtavimmista ilopillereistä. Saan valtavasti energiaa uudesta ihmisestä, ja olen siitä syystä itseni paras versio. Uusi kumppani saa minulta kekseliäitä lahjoja ja jakamatonta huomiota ja minä omistan kaiken aikani hänelle, hänen kiinnostuksen kohteilleen ja harrastuksilleen. Imen hänen identiteettiään itseeni. Erityisen vahvan hylätyksi tulemisen pelkoni vuoksi minä haluan olla ihanista ihanin. Mutta sitten minä kai väsyn siihen ihanana olemiseen ja epävarmuuteni saa vallan. Se tuhoaa minusta kaiken suloisuuden. Minusta tuleekin mustasukkainen, takertuva ja vaativa. 

Jos se toinen ihminen kuitenkin on niin huippu tyyppi, että hän kestää tämän vastenmielisen vaiheen ja saa minut vakuuttumaan siitä, että olen tärkeä ja rakas, minä alankin luottaa siihen, ettei hän ole katoamassa minulta. Luottamuksen johdosta minulla on turvallinen olo olla oma höyrypäinen itseni ja sinkoilla miten sinkoilen. Ajatuksiini mahtuu taas muutakin kuin tämä ihminen. Mutta juuri silloin, kun minä luotan hänen pysyvyyteensä, hän kokeekin muuttuneensa minulle tarpeettomaksi. 

Toisaalta kyllä liian tiiviiksi muuttuvat ystävyysuhteet ovatkin minulle kauhistus. Kun en enää pystykään jakamaan loputonta huomiotani sellaiseen ihmiseen, joka sitä kovasti kaipaa, minä muutun helposti vittupääksi. Olen ilkeä ja kylmäkiskoinen, kun tunnen, että minuun takerrutaan liiaksi. Juuri siksi minä tykkään tästä instagramien ja blogien tarjoamasta somekaveruudesta. Minä voin jakaa omaan tapaani ihan mitä tahansa, ja muut voivat siitä ottaa vastaan sen, mitä katsovat sopivaksi. Minä tykkään pinnallisemmista tuttavuuksista. Minua ei haittaa se, ettei minulla ole Imatralla montakaan ihmistä. Tykkään eniten tyypeistä, jotka ovat pysyneet elämässäni vuosia, vuosikymmeniäkin, mutta sopivan etäisyyden päässä sekä henkisesti että fyysisesti eli eivät vaadi minulta yhtään mitään.

Aloitin instapaussin viikko sitten. Aika monta kertaa on tullut tilanne, jossa ajattelen, että tämän minä postaisin instaan. Tai tätä kysyisin instassa muilta. Mutta koska instaa ei ole ollut, olen joutunut tyytymään siihen, että mietin ja huomaan asioita vain yksinäni. Se on vähän tylsää, rehellisesti sanoen.

Sitten naapuri alkoi kysellä, että milloinkas niitä ensi vuoden kalentereita saa tilata. No hups. Esteponan jälkeenhän minä ajattelin vain minimessuja ja graafisia töitä. Minimessujen jälkeen olen ajatellut leikkimistä. Olen ihan kokonaan unohtanut kalenterit, jotka ovat olleet keskellä lattiaa sievässä pinossa. Siis kaiken aikaa minun jaloissani ja silmissäni, enkä minä silti ole huomannut niitä! Nehän todellakin piti valokuvata ja laittaa verkkokauppaan. Sitten piti kiivaasti markkinoida. 

No, vielä ehtii, minä arvelin. Mutta on todella pimeää, enkä saanut kelvollista kuvamateriaalia kauppaan. Ei haittaa, tällä mennään. Sitten tajusin, että olen poistanut instatilini - sen yksityisen, jossa on seuraajia. Minullahan on vain se tylsä ja vaitonainen työtilini, kun aiempina vuosina ainoa allakkamarkkinointikanavani on ollut oma henkilökohtainen instatilini. Hupsankeikkaa.

Tässä osasin vielää löytää positiivisen puolen: mikä mainio tilaisuus testata työtilin tehoa! Postasin sinne kahtena päivänä ilmineerauksen, että allakat ovat nyt verkkokaupassa. Sain kuusi tilausta! Jipii. Jokainen tilaus oli vanhoilta ikiuskollisilta asiakkailtani, ja voi että minun sydäntäni lämmittää sellainen uskollisuus! Mutta kuudella tilauksella ei kateta edes kustannuksia. Päätin kuitenkin jatkaa instataukoani vielä sen verran, että kokeilin laittaa vanhan kunnon uutiskirjeen matkaan. Vasta sen tulokset nähtyäni minä aion pullahtaa takaisin Instagramiin postailemaan joutavia kuulumisiani ja mainostamaan siinä sivussa kalentereitakin.

Uutiskirje oli muinaisina käsityöyrittäjäaikoinani kaikkein tehokkain markkinointikeino, vaikka sitä pidetäänkin helposti vanhanaikaisena. Myös viimekeväisellä yrittäjäkurssilla ohjaajat painottivat uutiskirjeen merkitystä kaikille epäileville tuomaille. Saapa nähdä.

Tuskin tämä viikon paussi Instagramin orjuudesta vielä toi minkäänlaista muutosta mihinkään. Olen nimittäin huomannut, että availen sitä mokomaa sovellusta ihan yhtä tiuhaan kuin aiemminkin: nyt siellä ei vaan ole mitään uutta selattavaa. Lääppään eestaas samoja postauksia, mutten osaa sulkea mokomaa. Jestas.