Puolikas sadasta

En ole lapsuuden jälkeen juhlinut synttäreitäni. Se on aina tuntunut liian kiusalliselta ajatukselta. Paitsi silloin, kun täytin 30, kutsuin parhaan ystäväni perheineen kakulle ja ahtauduin vanhaan ylioppilasmekkooni. Ja olivatkohan ne 40-vuotissynttärini, jolloin Sulo ja anoppini pakkojuhlistivat minua Immolan pihalla valkoisin pöytäliinoin.

Viime talvena kuitenkin tuli sellainen tunne, että kun nyt kesällä täytän 50, haluaisin järjestää synttärit tässä lähellä olevalla kivalla hirsisaunalla. Siinä on iso takkatupa keittokomeroineen, pihalla grillikatos ja se sijaitsee hiekkarannalla auringonlaskun puolella. Eikä se edes ole törkeän kallis, kuten sen voisi kuvitella olevan. Ajattelin, että kutsuisin ihan kaikki kaverini, jotka asuvat ympäri ämpäri Suomea ja jos esittäisin kutsun jo todella hyvissä ajoin talvella, kukaan ei voisi olla tulematta.

En kuitenkaan uskaltanut toteuttaa suunnitelmaani. Ajattelin vain sitä, miten hajoan, kun kukaan ei haluakaan tulla. Se kääntyisi minun päässäni niin, että kaikki inhoavat minua ja olen ääliöpaska, ja minun ei kuuluisi olla olemassa. Jos joku tulisikin, minä keskittyisin vain katkerana miettimään niitä, jotka eivät tulleet. Lisäksi minua pelotti se, miten eri elämänvaiheista ja eri maailmoista tulevat kaverini sopisivat yhteen. Viimeisimpänä perusteenani oli se, että olin jo niin kurkkuani myöten täynnä kotona olemista, että halusin viettää kesän ilman aikatauluja ja pystyä sinkoilemaan ympäriinsä täysin vapaana Helmutin kanssa. 

Niinpä minusta tuli puolisatavuotias Virossa meren rannalla ihan ypöyksinäni. Se oli ihan onnellinen päivä.

Kun nyt palasin kotiin ja sain auttaa Yläkerran Tyttöä järjestämään hänen suuria kolmekymppisjuhliaan, minulle tuli katumus. Olisi ollut varmasti ihanaa juhlia itsekin kaikkien tärkeiden ihmisten kanssa. Mutta silti; eihän kukaan kuitenkaan olisi tullut.

Kesken vimmattujen juhlajärjestelyjen Sulo soitti ja sanoi, että hän ja Heila ovat minulle synttärilahjaksi vuokranneet sen saunan ja sepä sattuu samalle perjantaille kuin Yläkerran Tytön synttäriviikonlopun aloitus. Sulo sanoi, että voisin pyytää messiin kavereitani ADHD-kerhosta, kun saunaan kuitenkin mahtuisi enemmän kuin kolme kylpijää. Minusta se kuulosti vähän hassulta ajatukselta. Kyllä minä ne lauteet saisin täyttymään ihan omalla pituudellanikin ilman ongelmia. Kun yksi ADHD-kaveri sitten sattui aamusella kyselemään kuulumisia ja kerroin hulinapäivästäni, hän ottikin kutsun vastaan: hyvin hän kerkiäisi käydä meitä saunalla moikkaamassa omien menojensa lomassa.

Vähän minua harmitti, että saunominen meni päällekkäin Yläkerran Tytön juhlien kanssa, mutta minä pakkasin juhlamekon reppuun ja hurautin ilolla poikien kanssa saunomaan ja makkaraa paistamaan. Kerkiäisin sen jälkeen vielä hyvin sujahtamaan mukaan Yläkerran Tytön juhliin! Heila oli saunan pihalla minua vastassa ja käski parkkeerata mopon ja panna silmät kiinni. Hän talutti minut sokkona saunatupaa kohti, ja minä napisin, että kyllä mä olen täällä käynyt ja tiedän, miltä tällä näyttää! Sulo tarttui toiseen käteeni ja yhdessä he ohjasivat minut ovesta sisään. Odotin, että siellä onkin yllätyksenä kivat tarjoilut, mutta kun sain avata silmäni, näinkin ihmisiä.

Se oli aivan epätodellinen tunne. Sulon äiti puolisoineen oli paikalla ja minun Siskontyttöni! Ja kolme poikaa Majikselta! Kun näin nämä neljä kaukaa tullutta vierasta, menin ihan sumeaksi ja aloin itkeä. He kuulemma lauloivat minulle, mutta en muista sitä yhtään.  

Kun ADHD-kaverini kurvasi pihaan, kipitin häntä vastaan kertomaan, että tässä on nyt pari muuttujaa. Hän joutui siis yhtälailla yllätetyksi, mutta tottuneena esiintyjänä lauloi ihanasti meidän kaikkien edessä! Söimme herkkuja notkuvasta pöydästä – anoppikin oli lopulta päässyt paistamaan minulle karajalanpiirakoita! Ehkä se vähän paikkasi sitä pettymystä, että menimme Sulon kanssa aikoinamme salaa naimisiin ja että minä järjestelmällisesti olen vastustanut synttäreiden juhlimista.

Saunan lämmetessä mopoilin kiireesti takaisin kotiin hakemaan Helmutin. Se ihmis- ja tavaramäärä kun piti illalla saada saunalta poiskin, enkä halunnut Sulon joutuvan ajamaan vielä yömyöhällä montaa kertaa edestakaisin. Kun palasin Helmutin kanssa, minua odotti vielä uusi kaukaa tullut yllätysvieras! Ja myöhemmin seuraamme liittyi vielä yksi naapureistani. Muut kutsutut olivat lähettäneet terveisensä videotervehdyksinä ja niitä katsottiin porukalla.

Minulla oli ihan tosi onnellinen ja iloinen olo, mutta samaan aikaan pikkuisen nolo. Aivan liikaa huomiota! Kun saimme videot katsottua, alkoi leppoisa hengailu, ja minäkin sain olla vain yksi kaveri muiden joukossa, enkä mikään synttärisankari. Saunottiin, uitiin, nautittiin ihanasta ilta-auringosta ja syötiin hirveästi herkkuja. Yksi pojista kokkasi grillissä kaikille muhkeat tofuburgerit.

Eikä ollut mitenkään outoa, että eri elämänvaiheista kertyneet ihmiset olivat yhtä aikaa yhdessä paikassa. Kaikki näyttivät sopeutuvan hyvin toistensa seuraan, eikä minun tarvinnut murehtia siitä, että joku jäisi yksin ulkopuoliseksi. Se itsekseen kaukaa tullut ystäväkin totesi, että nämä ovat parhaat synttärit, joissa hän on koskaan ollut ja että minun kavereideni kanssa on hyvä olla, kun kaikki ovat ”sopivasti outoja”.

Niin. Olisihan minun pitänyt se tajuta, että ne, jotka ovat elämääni vuosiksi ja vuosikymmeniksi jääneet, eivät ole mitään tylsiä perustyyppejä tai turhantärkeilijöitä, vaan justiinsa sopivasti outoja. Ja sopivasti oudot kyllä tulevat toimeen keskenään. Uskon, että vaikka olisin pysynyt alkuperäisessä suunnitelmassani ja kutsunut ihan kaikki, niin olisihan siellä saunalla vallinnut hyväksynnän ja leppoisuuden tunnelma. 

Sulo ja Heila olivat tehneet hurjaa salapoliisityötä yrittäessään keksiä ja tavoittaa kaikki ystäväni. Enkä minä ollut edes tajunnut mitään, vaikka he olivat tehneet minulle outoja kysymyksiä pitkin kesää! ”Mikä sen yhden bändin nimi oli, joka teki siusta ja Helmutista sen biisin? Keitä sä lasket ystäviksesi? Jos mie ajan Mikkeliin joku päivä, niin tuutko mukaan ja haluutko käydä Kerimäellä? Eiks siellä asu joku siun kaveri?”

Kaikkia ei siis tavoitettu, jotka olisin itse kutsunut, mutta jos minä vielä muistan tämän kokemuksen kymmenen vuoden kuluttua, niin ehkä minä uskallan sitten järjestää ihan itse synttärini ja kutsua aivan jokaisen. Mutta siihen tarvitaan sitten kokonainen viikonloppu ellei jopa kokonainen viikko, jotta ehdin nauttia kaikkien seurasta! Tämä yksi päivä plus seuraava aamu oli sopiva aika tälle ihmismäärälle.

Saunomisen jälkeen kävimme kurkkaamassa Yläkerran Tytön juhlavalaistun pihan. Sielläkin oli kaikki mennyt ihanasti ja sankari hehkui onnellisena. Katselin sitä kauniiden, hyvinpukeutuneiden, urheilullisten nuorten ihmisten laumaa drinkkilaseineen ja huomasin, ettei juhlien päällekkäisyys ollutkaan katastrofi. En minä siihen porukkaan olisi istunut, vaikka Yläkerran Tyttöön istunkin kuin nenä päähän. 

Minäpä sain ikiomat alkoholittomat ja semialastomat juhlat, ihan minun näköiseni!

Jatkoimme matkaa Sulon kotiin. Sulohan oli jo majoittanut itselleen ihan vieraita Majiksen poikia edellisestä päivästä asti ja he olivat yhdessä tehneet ruoat ja koristelut! Minun kotini oli Yläkerran Tytön vieraiden hotellina koko viikonlopun ajan, joten päädyin itsekin nukkumaan Sulon tontille. Oli mukavaa yrittää vielä iltapalalla pysyä hereillä tutussa seurassa ja herätä yhteiseen aamiaispöytään. Lauantai-illaksi ajoin Siskontytön Mikkeliin saakka junalle ja sain hänen kanssaan tärkeät pari tuntia ihan kahdestaan. Yksi Majiksen pojista jäi Heilan luo kyläilemään ja on täällä yhä. Olen siitäkin niin onnellinen! Noiden poikien saapuminen oli takuulla Heilalle ihan yhtä iso lahja kuin minullekin. 

Vaikka saunajuhlasta on jo monta päivää, minulla on yhä tosi rakastettu olo. Minulla oikeasti on ystäviä, jotka tulivat tänne saakka synttäreilleni. Ja ystäviä, jotka olisivat tulleet, jos olisivat pystyneet. Ja minulla on poikkeuksellinen onni siinä, että entinen puolisoni ja nykyinen kumppanini tykkäävät toisistaan ja ovat kaverustuneet näin hienosti.

Kun ADHD-aivoni taas pian vakuuttavat minulle, ettei Heila välitä minusta paskaakaan, yritän silloin muistaa sen, että hän halusi järjestää minulle tämän onnellisen juhlan, vaikka se on vaatinut häneltä itseltään useammanlaista itsensäylittämistä. Ja yritän muistaa senkin, mitä herttainen Yläkerran Tyttö sanoi minulle: ”Vitun idiootti! Sehän muutti tänne siun takiasi!”