Serkkutreffit olivat yllättäen ihan tosi kivat! Vielä tapaamispaikan parkkipaikalle saapuessamme kysyin siskontytöltä, että kenen kuningasidea oli tulla tänne. Teki mieli ottaa hatkat heti. Kun varovaisesti lähestyimme sitä pihalla parveilevaa sukulaislaumaa, totesin, että jokainen on ihan saman näköinen kuin kymmenvuotiaana. Joillain vain oli erilainen kampaus.
Minun äidilläni on kuusi täyssisarusta. Yhtä lukuunottamatta jokainen
heistä on pykännyt maailmaan pentuja niin paljon, kuin on pystynyt.
Meitä serkuksia on siis paljon. Yhteydenpito on lapsuudessa loppunut, koska vanhempiemme sukupolvi on täynnä kaunoja, katkeruutta ja elinikäisiä välienkatkeamisia.
Kun siinä aloimme tutustua toisiimme tyyliin "mitäs sun elämässä on tapahtunut viimeisten neljänkymmenen vuoden aikana", totesin, että meillä oli muutakin yhteistä kuin se, että ahdisti saapua tapaamiseen. Minua yllätti se, ettei kotiäitiys ja valtavat lapsilaumat olleetkaan periytyneet meidän sukupolvellemme. Minua yllätti myös moni muu asia. Ne olivat kaikki positiivisia yllätyksiä. Sukutraumat siirtyvät myös siinä vireisessä sukuhaarassa, mutta uusi sukupolvi tajuaa jo opiskella itseään ja niitä kirottuja traumojaan.
Oli hassua olla siinä porukassa. Kaikki olivat vieraita, ja silti kummallisella tavalla tuttuja. Pelkäsin etukäteen möläytteleväni sammakoita niiden kaikkien "kauniiden ja hyvinkäyttäytyvien" serkkujeni korviin, mutta sammakkoni eivät aiheuttaneetkaan ainakaan näkyvää pahennusta tai vaivaantuneisuutta. Minulle ei siis jäänyt helvetillistä morkkista. Pysyttelin kyllä koko ajan turvallisen etäisyyden päässä omasta siskostani ja hänen katseistaan, jotka puhuvat enemmän kuin mitkään sanat maailmassa. Minun perheeni taitaa olla meidän sukupolvemme ainoa niin häiriintynyt, etteivät kaikki sisarukset tule toimeen keskenään.
Ajoin kotiin suoraa tietä. Olin yhdentoista maissa kotipihassa. Kävin moikkaamassa Heilan ja toteamassa, että sama vanha mielitautisuus jatkuu taloyhtiön touhuissa. Kaivauduin takaisin Helmutiin nukkumaan. Tänä aamuna oli tosi paha olla, kun tajusin, missä herään. Itku huusi vatsanpohjassa ulospääsyä. En millään haluaisi siirtyä tähän maailmaan, jossa pitää laskea euroja, tehdä päätöksiä, olla vastuussa, olla saavutettavissa, olla kumppani ja naapuri ja ystävä. Helmutissa minun ei tarvinnut olla yhtään mitään yhtään kenellekään.
Tiedän, että totun kyllä taas, vaikka nyt tuntuu kurjalta. Sekin on kuulemma ADHD-ominaisuus, että muutosvaiheet ovat normaalia vaikeampia. Oli kyse sitten ruokatauon pitämisestä kesken askartelun tai reissuun lähdöstä ja sieltä palaamisesta.
Tämä viimeinen viikko Helmutin matkassa oli erikoinen. Kun minulla ei ollut rahaa käydä tankkaamassa, ja olin päätynyt siihen kummalliseen palaan landea Lahden ja Hyvinkään väliin, helmustelun negatiiviset puolet nousivat esiin. Niin kauan, kun matka jatkuu kohti uutta nähtävää, homma on mahtavaa! Mutta voi tylsyys, miten kiusalliseksi se käy, kun pitäisi löytää paikka, joka täyttäisi vaatimukseni ja jossa voisi viipyä paikallaan vaikka viisi päivää. Eihän sellaista löydy Ruuhka-Suomesta, paitsi maksullisilta leirintäalueilta. Aloin oikeasti olla niin kypsä, että kotiinpaluukin alkoi houkutella. (Aina siihen saakka, kunnes yhdeltä naapurilta tuli yllärinä syyttely- ja vaatimusviestejä.)
Niin paljon kuin helmustelua rakastankin, niin aina siihen liittyy sellainen "minulle ei ole paikkaa maailmassa" -tunne. Kotiin en halua mennä, mutta maailmallakin alan väsyä jatkuvaan etsimiseen, likaiseen tukkaan ja akun lataamisen stressiin.
Pitkien reissujen viimeisellä etapilla kotiin ajellessani päässäni soivat aina Sir Elwoodin hiljaisten värien säkeet:
Koska kerran elämässä kuitenkin
Tulee aika aina jolloin on palattava kotiin takaisin
Vieraiden tähtien alla, vieraiden ihmisten luona
Minä vieraita tienviittoja seurailin
Minä etsin, minä löysin, suljin silmät ja kuuntelin
Kunnes viimein tunnustaa sen uskalsin:
Sitä väsyy puhumaan vierasta kieltä, väsyy aina kysymään tietä
Väsyy viimein yksin kahlaamaan
(Kuvat ovat Palas Taidepolulta, joka löytyy läheltä Hyvinkäältä. Se oli hieno paikka. Ja reissun viimeisimmät vaiheet löytyvät taas tietysti instasta @helmutinmatkassa, joka nyt vaikenee ja jää odottamaan seuraavaa seikkailua.)
12 kommenttia:
Jukra, mä niin ymmärrän! Sekä tuon ahdistuksen tavata sukua pitkän ajan jälkeen (mullahän on myös tosi ahdistavia tunteita kun lähden yhtään mihinkään! Edellisiltana voivottelen päässäni, että eikö sitä voisi perua, vaikka olis ite valittu kiva juttu edessä) mutta myös, että melkeinpä aina voin sanoa että ’sehän oli kivaa’! 😃 Ai se on yksi adhd-piirre? Vahvasti samaistun.
Samaistun myös tuohon kotiinpaluun ankeuteen, vaikka rakastankin kotiani! Vaikka matkalla oloonkin on väsynyt, silti kotiin on surullista palata. Ihan ku ikinä ei olis hyvin, mutta sekin on väärä tulkinta. Ja sitten menee muutama päivä ja taas tottuu.
Elokuun lähestyessä koen edelleen 53-vuotiaana koulunalkamisahdistuksen joka vuosi. 🤦♀️
Musta oli niin ihana lukea, että löysitkin kivoja aikuisia serkkuja ja mikään ei ollutkaan niin, kuin olit pelännyt. ❤️
Onpa jänniä ja isoja juttuja taas. Olet oppinut itsestäsi valtavasti, tulee ensimmäisenä mieleen.
Ihanaa, ettei sukutapaaminen ollut niin ikävä. On jotenkin lohdullista olla "omiensa parissa", onneksi et kokenut olevasi siellä ulkopuolinen.
Heh, yllä olevaa kommenttia lukiessa koen monia samanlaisia tunteita. Minuakin ahdistaa mm. koulun alku ja olen tismalleen saman ikäinen kommentoijan kanssa. Luulisi sen tunteen jo johonkin häipyneen. Mutta se liittyy varmasti kesän loppumisen ahdistukseen, ja se koittaa joka vuosi, ikävä kyllä.
Ymmärrän täysin. Teen taas yhden sortin kuoloa, kun pitäisi siirtyä mökiltä kotiin ja aloitella työt, ja olla kaikin tavoin vastuullinen järkevä aikuinen. Haluaisin jäädä tänne pusikkoon juttelemaan koppiksille ja sammakoille :(. Siirtymät ylipäänsä on kauheita, mutta pikkuruisesta simppelistä hirsimökistä kipsilevyseinien, laminaattilattian ja koneellisen ilmanvaihdon keskelle palaaminen tuntuu niin kauhealta, että vika lomaviikko on varjostunut jo ihan tästä ajatuksesta. Mutta pakko palata arkeen, jotta saa mökkilainat maksettua. Muuttaisin varmaan kokonaan tänne, mutta talviasuminen ei onnistu :(
Mie oon aatellut, että oon kummallinen, kun sekä reissuun lähtiessä että palatessa oon aina paskana. No ehkä oon, mutten näköjään ainoa.
Soja, et tosiaan ole ainut. Muistan, kun nuorena mun paras kaveri miehensä kanssa olivat sellaisia, että reissusta kotiin saapuessaan he välittömästi autosta marssivat pyykkikoneelle ja ruohonleikkurille ja aloittivat kotityöt. Minä tarvitsin kaksi päivää uuninkylkeen nojailua. Se oli yleinen naurunaihe silloin. Tosi moni mun adhd-oireistani on olleet yleisiä vitsejä elämäni varrella, sen olen tässä tajunnut viime aikoina.
Vo että Susanna. Mä olin jo kirjoittamassa, että ettekö te pysty muuttamaan sinne mökille kokonaan, mutta vastaus tulikin jo ennen kuin ennätin kysyä! Samoin mulla viimeisen reissuviikon vaan ajattelin palaamista, ja se kyllä pilaa aika paljon lomailusta. Sen takia en käsitä mitään yhden viikon etelänmatkoja. Kun viikon tarvitsee ensin uuteen paikkaan sopeutumiseen ja sitten kotiinlähdön suremiseen, ja vasta niiden välissä pitäisi olla viikon lomanautiskelu. Eli kolme viikkoa on minimi lomamatkalle.
Saila, tulin jotenkin ajatelleeksi siinä serkkujen seassa ollessani, että tämä on se syy, miksi adoptoidut ihmiset haluavat aikuisena tutustua biologiseen sukuunsa. Kummallinen tuttuuden tunne, jota ei osaa selittää.
Mulla on jäänyt jo nykyisin sen koulujen aloituksen tuska pois, kun ei lähipiirissä ole ketään koulunsa aloittavaa enää. En aina edes tiedä, milloin koulut alkavat.
Thilda, samanlaisia ollaan tässäkin suhteessa! Eilinen kotipäivä alkoi niin suuressa tuskassa, mutta onneksi yläkerran tyttö ilmestyi lounasaikaan valostuttamaan minun mieleni. Hänellä on sellainen taipumus. Istuttiin pihalla keinussa ja kerrottiin kuulumiset ja aloin muistaa, mitä ne täällä asumisen kivat puolet ovat. Sitten kun Heilakin heräili jossain vaiheessa päivää, niin oloni helpottui taas pikkuisen enemmän. Illalla itkemisestä ja lyhyistä yöunista väsyneenä kömmin Helmutiin ja mietin, miksi minun pitää olla näin hankala ihminen.
Tunnistan saman muutoksen ja arjen aloittamisen tuskan. Kahdeksan viikon kesäloma on tämän viikon jälkeen ohi. Ei ole mitään intoa palata työhön, haluaisin vain olla kotona ja omassa puutarhassa. No ahdistaa sekin, koska edessä on vuodenaika josta en tykkää ja joka vuosi siitä selviäminen on entistä hankalampaa.
No voi ei! Ja niin se minustakin on joka vuosi entistä vaikeampaa.
Oma sukuni on hyvin pieni. Tai oli oman lapsuuteni aikoihin. Tunsin ääretöntä sukulaiskateutta; varsinkin karjalaisperheissä oli isoja serkkulaumoja kyläilemässä milloin minkäkin juhlapäivän tiimoilta. Olen itse kunnostautunut hankkimalla neljä lasta, jotka sitten taas ovat vuorostaan suorittaneen lisääntymistehtäviä. Nyt alkaa olla porukkaa, mutta niin pitkillä välimatkoilla, että sisaruksetkin näkevät toisiaan tosi harvoin. Ja sitten päästään taas siihen totuuden tuntumaan: en ole ehtoisa emäntä, enkä halua järjestää mitään juttuja, joissa joutuisin passaamaan ja majoittamaan sakkia. Haluankin yllättäen olla ihan omissa oloissani. Olisinkohan oppinut, jos olisin lapsuudesta asti ollut enemmän ihmisten kanssa tekemisissä...
Hih, Eija. Minusta oli kivaa lapsena, kun oli serkkuja. Yhteiset synttärit, vaput ja juhannukset olivat kivoja. Ja eräästä perheestä tuli aina muodikkaita vaatteita jätesäkillinen silloin tällöin.
Ja silti minusta tuli tällainen, että kartan juhlia enkä itse niitä pystyisi edes kuvittelemaan järjestäväni!
Lähetä kommentti