Autoilusta ja vanhuudesta

Sattui tuossa silmiin Ylen artikkeli siitä, että ADHD voi olla este ajokortin saamiselle. Erikoislääkäri siinä sanoo, että jos henkilöllä on impulsiivista käyttäytymistä, piittaamattomuutta ja elämyshakuisuutta, muttei lääkitystä, voi olla, ettei ajokortti ole hänelle mahdollinen. Minun ADHD:ni on justiinsa sellainen elämyshakuinen ja impulsiivinen versio, mutta eiväthän ne ominaisuudet ajaessa nouse esiin! Päinvastoin.

Minä olen aina tiennyt olevani vähemmän hyvä kuski, mutta se ei johdu impulsiivisuudesta, vaan tarkkaavaisuuden ongelmista. Autoillessa pitää huomata niin monta asiaa yhtä aikaa. Olenkin oppinut elämäni varrella tavan autoilla omien rajoitusteni puitteissa. 

En koskaan aja suurkaupunkeihin. Helsingissäkin voi auton jättää jonnekin laitamille ja jatkaa matkaa ratikalla. Helmusteluretkillä ajelen vain maaseudulla ja käyn ostoksilla pienillä paikkakunnilla tai kaupunkien automarketeissa, jotka sijaitsevat ohitusteiden varsilla. Suljen radion, kun saavun taajamaan, jossa on paljon huomioitavaa. Toisaalta laitan musiikin soimaan, kun joudun ajamaan motarilla tai suorilla maanteillä, joissa minua unettaa tylsyyden tähden. Minua alkaa tylsillä teillä nukuttaa hyvin helposti, mutta silloin pysähdyn nukkumaan. Reissuretkilläni pidän päivittäiset kilometrit vähäisinä. En juo kahvia koskaan arjessa, koska siten se pysyy minulle niin vahvana piristeenä, että tarvittaessa voin hakea kupillisen huoltoasemalta ja jaksan ajaa pidemmän matkan. 

Hankalinta on silloin, kun kyydissäni on muita. Silloin minun on vaikea keskittyä ja teen paljon virheitä. Niinpä ne, jotka ovat olleet autossa minun kyydissäni, luultavasti pitävät minua ihan toivottomana kuskina. On mahdotonta jutella samalla, kun pitää tarkkailla liikennettä - ja päinvastoin. Varsinkin, jos huomaan, että ajamistani arvioidaan, alan tehdä ihan kamalia mokia. Mieluiten minä ajelenkin yksinäni. Toinen vaikea asia on väsymys. Nykyisin vältän pimeässä ajoa ihan viimeiseen saakka ja pidän päivämatkat todella lyhyinä. Pysähdyn aina suojatien eteen välittämättä siitä, onko fillarilla todellisuudessa väistämisvelvollisuus. Kauppojen parkkipaikoilla peruutan ruutuun, jotta kaupassakäynnin jälkeen kuormittuneena voin lähteä ajamaan helposti eteenpäin. 

En ole koskaan joutunut onnettomuuteen tai aiheuttanut sellaisia. Minun haaverini ovat olleet vain oman auton kolhimista. Helmutkin on saanut pahimmat osumansa silloin, kun olen ajanut liian pitkään, ja väsyneenä yrittänyt peruuttaa puskaparkkiin. Ensimmäisen kerran elämässäni törmäsin johonkin aika pian ajokortin saatuani, kun typötyhjällä parkkialueella Lappeenrannassa peruutin lyhtypylvääseen. Nopsalla katsomisella reitti oli selvä, ja pylväs jäikin näkemättä. Kuplavolkkarini Katri menetti siinä takapuskurinsa eikä koskaan saanut uutta sen tilalle.

Nyt kun muistisairas äitini menetti ajokorttinsa ja se luonnollisesti on ottanut hänellä todella koville, minun mieleeni on alkanut piirtyä kuva itsestäni vanhana horiskona. Tulen todennäköisesti menettämään ajokykyni paljon ennen kuin seikkailunhaluni. ADHD:n sanotaan helpottuvan vanhetessa, mutta minusta vaihdevuodet ovat vain voimistaneet oireitani. Jos sama kehitys jatkuu, minusta tulee sellainen hullu mummeli, joka suhaa tuolla pitkin maailmaa ilman ajokorttia ja aivoja. Kukahan minun edesottamuksistani sitten joutuu kärsimään, kun minulla ei ole lapsia, joille soitellaan suurlähetystöistä, että täällä olisi tällainen täysin edesvastuuton Susanna, joka pitäisi hoitaa kotomaahansa.

Isäni kuoli 10 vuotta sitten yhtäkkiä yllättäen sairaskohtaukseen ja minä olen aina ollut siitä asiasta hyvin onnellinen. Hänen ei koskaan tarvinnut joutua muistisairaan vaimonsa omaishoitajaksi tai menettää omaa fyysistä terveyttään niin pahasti, että olisi ollut riippuvainen toisista ihmisistä. Isäni puolen suvussa kuollaan suhteellisen aikaisin sydän- ja verisuonitauteihin, kun taas äitini suvussa eletään aivan liian vanhoiksi ja vieläpä pahan kerran vähämielisinä. Näin keski-ikäisenä oma vanhuuteni pohdituttaa minua paljon. En jaksa pitää tarpeeksi hyvää huolta fyysisestä kunnostani ja syödä tarpeeksi terveellisesti. Vaikka en mätäkään punaista lihaa, tupakkaa ja kaljaa sisuksiini isäni esimerkin mukaisesti, syön tolkuttomasti sokeria ja rasvaa, enkä liiku tarpeeksi. Muistisairautta yritän pitää loitolla syömällä B12-vitamiinia purkista ja olemalla sosiaalinen, lukemalla ja kirjoittamalla ja pysymällä kiinnostuneena maailmasta ympärilläni. Tiedän, että köyhyys tekee pahaa mielenterveydelle ja ADHD:ssa jo itsessään on hulvaton määrä muistisairauteen viittavia piirteitä. Näen siis vanhenemisessa pelkkää kauhua. 

Minä oikeasti toivoisin jotakin syöpää, joka veisi hautaan sillä lailla, että tuomion kuultuani pystyisin vielä reissaamaan Helmutilla tai sen seuraajalla viimeiset aikani ja syömään niin paljon herkkuja kuin napa vetää. Että voisin panna ihan ranttaliksi! Lakata tyystin stressaamasta rahojen riittämistä tai seuraavan talven jaksamista, koska niillä ei olisi enää mitään väliä. Minun impulsiivinen ja elämyshakuinen puoleni kun on saanut vastapainokseen sisäisen murehtijan, joka tarvitsee aina jonkun backupin. Edes tiedon siitä, että jos tuhlaan rahani kesällä helmustelemalla Virossa, niin syksylle on ainakin joku työhomma tiedossa.

Minun piti kirjoittaa autoilusta, mutta päädyinkin kuolemaan. Ei se haittaa.