sunnuntai 22. toukokuuta 2016

Positiivisuuskummajainen


Meillä on oikeastaan paistanut aurinko vapusta saakka. Eilen kaiketi satoi koko päivän, mutta minä olinkin sen ajan Helsingin hellässä lämmössä. Sade tekee hyvää luonnolle, ja olen iloinen siitä, että se osui juuri Kamppi-päivääni. Eiköhän se ole juuri tämä ihana keli, joka on pitänyt minun päästäni nyt tosi hyvää huolta. Olen ollut mahdottoman hyväntuulinen ja positiivinen, vaikka yritystoimintani on huonommassa jamassa kuin koskaan.


Jouduin luopumaan verkkokaupastani ja siirtymään takaisin ilmaisversioon. Vanha osoite puoti.susannantyohuone.net ohjautuu uuteen karsittuun kauppaan, jonka osoite on susannantyohuone.mycashflow.fi. Muutoksen myötä minulla voi olla kerrallaan myynnissä vain 10 tuotetta ja Matkahuollon pakettisovellus poistui käytöstä. Samoin Tompan verkkokauppa katosi kokonaan. Muuten muutos ei teille päin näy. Minulle se näkyy ensinnäkin sillä, että säästän 50 euroa kuukaudessa, joka juuri nyt on aika hurja summa. Toiseksi se tuntuu siinä, että paluu takaisin sinne ihan alkuun, kuuden-seitsemän vuoden taakse voisi olla henkisesti vähän masentava ajatus. Jos en siis olisi nyt näin positiivisuuspuuskainen!



Kampin Käsityökorttelissa oli kerrankin täydellinen sää! Me olemme olleet siellä 30 asteen helteessä ja jatkuvassa kaatosateessa, joten oli aika hulvatonta kerrankin lähteä kokeilemaan myyntiä optimaalisella ilmalla. Tämäpä todisti kuitenkin sen, että kelillä ei ole juurikaan merkitystä myyntiin. Minun myyntini jäi turhan kauas Narinkkatorin minimitavoitteesta ja sadekorttelissakin myin reippaasti paremmin kuin nyt. Enkä ollut yksin tämän kokemukseni kanssa, sillä tosi moni muukin teki pohjat tällä kertaa. Siitä huolimatta olen todella tyytyväinen tähänkin tulokseen, sillä nyt tililläni on taas rahaa. Iso pinkka laskuja tässä tietokoneen vieressä odottaa maksamista.

Onhan se huolestuttavaa, että kauppa ei käy. Viime viikonlopun Toivolan korttelissakin oli kuulemma ollut epätavallisen hiljaista. Se heittää vähän varjoa tämän kesän päälle, koska olen ladannut paljon odotuksia tuleville myyntitapahtumille. Aivan tuntuu siltä, kuin ihmiset olisivat kokonaan lakanneet ostamasta. En minä sitä ihmettele oikeastaan, sillä ihmisillä on niin paljon kaikkea ja ajattelutapa on varmaan aika yleisestikin muuttunut tavaran vähentämisen suuntaan. En minäkään enää shoppaile muilta korttelilaisilta niinkuin ennen. Kun ei vaan enää ole varaa. Takana ovat ne päivät, kun olen tullut kortteleista kotiin uusi matto kainalossani tai pussillinen pieniä mielitekoja mukanani. Ostamattomuuden kierre siirtyy eteenpäin ja kyllä se tottakai harmittaa, koska niin monen elanto on kaupankäynnistä kiinni. Lopettamispäätöksiä tulee nyt sieltä täältä, ja myös käsityöläisten porukasta.


Itse huomaan palaavani yhä uudelleen työvoimatoimiston sivuille tutkimaan avoimia työpaikkoja, ja jossain takaraivossa se piileskelee... kalvava ajatus siitä, että olen tyhmä, kun en jo lopeta. Mutta (onneksi) en tiedä, mitä muutakaan voisin tehdä. Minulla ei tunnu olevan pätevyyttä mihinkään ja tiedän ihan hyvin, etten selviäisi mielenterveyteni säilyttäen työyhteisöistä, herätyskelloherätyksistä ja aikatauluista, joita en itse päätä. Siksi minä jatkan näiden rättejeni painamista. Olen yhä hengissä, ja meinaan olla vielä pitkään.


Iso kiitos kaikille teille, joita eilen kohtasin Narinkkatorilla! On aina niin ihanaa tavata Lempiriepujen uskollisia käyttäjiä ja blogin lukijoita. On myös kivaa tavata kollegoita, joista tykkään yhä vaan enemmän. Suomen Käsityöyrittäjät ry on työyhteisö, johon kuulun mielelläni.

9 kommenttia:

  1. Näin on ollut täällä hivenen yläpuolellakin, ei ole satanut naismuistiin, paitsi eilen.

    Täytyy sanoa, että niin olen minäkin tehnyt, lakannut ostamasta sitä vähääkään mitä ennen… Kun ei vaan tarvitse :/ Ostokset rajoittuu vain isoihin ja monivuotisiin hankintoihin, kuten vaikka pesukoneeseen, sänkyyn ja sen tyyppiseen. On kyllä surku esimerkiksi käsityöyrittäjien puolesta. Olisin toivonut, että joku muu vielä ostelisi vanhaan malliin, mutta karsimissysteemit jne taitavat nekin olla aika laajalla valloillaan. Tässä näkyy niiden nurja puoli :/

    Ymmärrän hyvin, ettet tahdo lopettaa, vaikka näyttää kurjalta. Ei olisi minustakaan enää herätyskelloelämään ja työyhteisöihin. Uh. Välillä on pirun vaikeita aikoja, mutta silti en rahan takia vaihtaisi pelkästään oman itsensä herruutta pois, vaikka joskus on oikeaa nälkääkin nähty, lähinnä sairauksien takia. Ehkä ollaan vaan jotenkin hulluja, niin minä kuin sinäkin… Ja vieläpä ylpeitä siitä, hih :)

    Paljon iloa, aurinkovoimaa ja energiaa Susanna!! Tää oli tosi hieno postaus, vaikka taustalla tapahtuvat asiat ei niin kivoja olekaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sama minullakin rahan suhteen nykyisin. En osta mitään, mitä ei ihan oikeasti tarvitse. Jos tämä trendi jatkuu pitkään ja laajenee entisestään, yhteiskunta tulee muuttumaan paljon. Mitä tulee tilalle, jos kauppa ei enää kannata?


      Poista
  2. Positiivisuus on hyvästä! Lopetin uutisten katsomisenkin, koska en jaksanut kuunnella niitä ainaisia huonoja uutisia.

    Kuluttamisen suhteen suomalaiset lienevät enemmän heterogeenisiä kuin aiemmin. Luulen, että se osa, joka on kyllästynyt krääsään ja tavaran paljouteen, on vähentänyt kuluttamistaan tai alkanut hankkia toisenlaisia tuotteita. Itse ostan suomalaista ja pienten tuottajien tuotteita. Määrällisesti olen ostamista vähentänyt, mutta summa lienee pysynyt samana. Se vain jakautuu nyt eri tavalla kuin aiemmin.

    Ja se täytyy kyllä todeta, että vaikka olenkin työntekijänä yrityksessä, tykkään työstäni ja menen töihin mielelläni - vaikka nyt joutuisinkin heräämään herätyskellon kanssa. ;-) Palkka tulee vakiosti kerran kuussa, saan 6 viikkoa lomaa ja lomarahat, sairaana voin potea rauhassa kotona ja mennä tarpeen vaatiessa työterveyteen. Voin myös kehittää osaamistani ja käydä kursseja yms., jotka työntantaja maksaa. Minä myyn osaamistani työnantajalle, ei siinä sen kummempaa. Olen ollut joskus työttömänäkin ja se se vasta olikin ahdistavaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta on alkanut tuntua, että olisi ihanaa olla ihminen, joka sopeutuu tavalliseen työhön. Että osaisi arvottaa sen palkkapäivän ja sairastelurauhan oman vapauden edelle. :)

      Poista
  3. Minähän valmistuin kuvataiteilijaksi vasta pari vuotta sitten ja vaikka olen saanut näyttelyaikoja ja apurahoja hyvin, en ole myynyt ensimmäistäkään teosta valmistumiseni jälkeen. Kalliita näyttelyitä on pidettävä, koska muuten apurahoja ei saa. Se on vähän lannistavaa, vaikka ymmärrän useimpien pitävän taidetta etenkin tässä talous- ja poliittisessa tilanteessa lähinnä luksushankintana, johon ei ole järkeä satsata. Tykkään kuitenkin hirveän paljon työstäni nimenomaan vapauden takia. Minäkin selailen toisinaan avoimia työpaikkoja, mutta mikään muu työ ei tunnu ainakaan pidemmän päälle realistiselta.

    Hankimme muuten vihdoin viisumit Venäjälle ja vieläpä kerralla kahdeksi vuodeksi! :) Lähdemme ehkä ensi viikolla käymään siellä ensimmäistä kertaa, kunhan saamme auton vakuutusasiat kuntoon. Millaisia kokemuksia sinulla ja Sulolla on tullissa jonottamisesta? Onko todella pitkiä jonoja ollut usein? Kysyn siksi, että Piiskua täytyy lääkitä kroonisen kivun takia kahdesti vuorokaudessa ja lääkkeen antoaika saa heittää korkeintaan puolisen tuntia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo systeemi taiteilijoilla apurahoineen on minulle niin utopiaa. Päämäärähän on sama, kuin muillakin luovan alan ihmisillä, kuten vaikkapa käsityöläisillä: toteuttaa itseään, omia visioitaan ja toivoa että joku ostaa sen luomuksen. Miksi käsityöyrittäjällä ei ole mahdollisuutta hakea apurahoja, mutta taiteilijalla on? Missä kulkee raja siinä, kuka on taiteilija ja kuka ei... Nyt kun teen sinne Jäppilänniemeen jotain seinälleripustettavaa, tämä kysymys on pyörinyt päässäni koko ajan. Luultavasti kirjoitan aiheesta postauksen sitten, kunhan saan jostain langanpäästä kiinni.

      Onnea Venäjänviisumeista! Toivottavasti miellyt siellä matkailuun. Minua polttelisi taas tehdä jokuautoreissu sinne, mutta tuntuu, ettei ole aikaa irrottautua.

      Tullissa ei koskaan voi tietää, kauanko menee. Joskus selviää rajan läpi puolessa tunnissa, joskus menee neljä tuntia. Joskus ollaan käännytty poiskin kesken jonotuksen, kun ei mitään liikettä ole. Sitä ei oikein mitenkään pysty ennustamaan, yllätyksiä tulee suuntaan ja toiseen.

      Kannattaa otta ajotain ajanvietettä autoon, vaikka lehti tai kirja tai kutimet.

      Facebookissa on joku ryhmä, Svetogorskin rajanylityspaikka tai jotain sinnepäin, jossa raportoivat aina jonotilanteesta. En ole jäsen siinä ryhmässä, mutta Sulo sieltä aika tarkistaa, viitsiikö lähteä yrittämään. Teidän kannattanee ajoittaa menonne niin, että heti lääkkeen annon jälkeen lähdette. Silloin on ainakin pelivaraa.

      Poista
  4. Rajanveto käsityöläisen ja taiteilijan välille on tietysti vaikeaa ja melko subjektiivisestihan niistä asioista päätetään joka tapauksessa. Historiallisesti taiteilijan ammatti on aika uusi asia, koska vielä jokunen sata vuotta sitten taiteen ja käsityön välille ei tehty eroa. Muutenkin taiteen määritelmä on muuttunut jatkuvasti ja varmaan tulee muuttumaankin (miksei esim. tietynlaisia ruokia voitaisi nähdä joskus tulevaisuudessa taiteena).

    Tiedän todella vähän yrittäjyydestä ja käsityöläisyydestä, joten piti ihan selvittää, eikö käsityöläisillä ole tosiaan mitään mahdollisuuksia apurahoihin. Ainakin Suomen Kulttuurirahasto näyttäisi myöntävän apurahoja taideteollisuuteen ja käsityöhön, mutta en tiedä, korostuuko käsityöapurahoissa kulttuuriperinnön vaaliminen (esim. kansallispukujen valmistus tms.). Joka tapauksessa apurahoja ei yleensä myönnetä ensisijaisesti kaupalliseen toimintaan, ja myöntöjä perusteellaan vertaisarvioissa määritellyllä kulttuurisella ja joskus yhteiskunnallisellakin merkittävyydellä. Apurahajärjestelmässä on moni asia pielessä, mutta olen aika vakuuttunut siitä, että ilman minkäänlaisia apurahoja ainoastaan varakkaat ja Juhani Palmun teosten kaltaisia töitä tehtailevat voisivat jatkaa toimintaansa. Läheskään kaikkea taidetta ei voi myydä ja taiteelle on ehkä muutenkin vaikeampaa luoda ostomarkkinat kuin käsitöille. Käsityöt ovat usein jonkinlaisia käyttötavaroita.

    Ehkä käsityöyrittäjät on myös pakko asettaa samalle viivalle muiden yrittäjien kanssa, koska olisi vielä vaikeampaa perustella, miksi jotkut yrittäjät voivat saada apurahoja, mutta toiset eivät. Tosin osa taiteilijoistakin on yrittäjiä, vaikka aika usein vastoin omaa tahtoaan... Ja toisaalta yrittäjille on sentään starttiraha ja ainakin suuremmat yritykset saavat jotain yritystukia (mutta kuten todettu, en tiedä niistä mitään). Minusta olisi tietysti hienoa, jos käsityöläisiä tuettaisiin enemmän, tai vielä hienompaa olisi, jos sekä taiteilijoiden että käsityöläisten yleinen arvostus olisi korkeammalla ja pärjäisimme kokonaan ilman tukia.

    Kiitos tuosta Facebook-vinkistä. Täytyypä etsiä kyseinen ryhmä.

    (Ja pahoittelut ylipitkästä esseevastauksesta, joka ei edes oikein päätynyt mihinkään lopputulokseen.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eipäs kun suuri kiitos esseevastauksesta! Tässä tuli juuri niitä langanpäitä, joita olen puolihuolimattomasti yrittänyt tavoitella! Määritelmiä ja rajoja, joita en ole löytänyt! Kiitos! <3

      Poista
  5. Hyvä :) Apurahoista vielä sen verran, että kannattaa ehkä tutustua Kansan sivistysrahastoon, joka jakaa apurahoja vähän muilla perusteilla kuin monet muut rahastot. Minä sain sieltä pienen summan "valokuvausharrastukseen", vaikka kyllä lähetin cv:n ja hankesuunnitelman :P Myös kaupungit jakavat apurahoja. Esimerkiksi hiljattain tekemäsi kansallispukupeli voisi periaatteessa olla sen tyyppinen hanke, johon saa apurahaa (jos sitä ei tee tilaustyönä).

    VastaaPoista