Kuinka itärajan erakosta tehtiin lähes salonkikelpoinen gaalailija

Ne teistä, jotka seuraavat minua Instassa tai Facebookissa, tietävätkin jo, että gaalareissusta selvittiin hengissä ja että oli mahdottoman kivaa ja että voittoa ei Tompalle tullut.

Jännitin ihan kamalasti. Kolmen viikon ajan sanoin joka ikinen ilta Sulolle, että "miuta pelottaa se gaala" ja Sulo alkoi saada jo tarpeekseen samasta laulusta. Onnekseni minulla oli tapaaminen Osku Heiskasen kanssa muissa merkeissä noin viikko sitten ja hänen kanssaan jutteleminen sai epätoivoni laantumaan ihan huomattavasti. Osku innostui "stylistikseni" ja ymmärsi vieläpä olla niin hyvä stylisti, että tajusi minun täytyvän voida tuntea oloni itsekseni, vaikka lähdenkin niin kauas epämukavuusalueelle. Osku raahasi minut kampaajalle ja neuvotteli kampaajan kanssa pääni kohtalosta. Inhoan kampaamoita. Siinä peilin edessä istuminen ja kampaajien kommenttien kuunteleminen on ihan tuskaa (onpas sinulla tosi korkea otsa! jne.), mutta tämä kampaaja olikin ihan ihana ja minulle tuli siitäkin käynnistä helpompi olo. Sain permiksen ja värin päähäni ja gaala-aamuna hän vielä loihti isot saparomaiset möykyt korvieni päälle.

Osku hyväksyi mekkoideani ja suositteli lähtemään Arctipsit jalassa gaalailemaan, kunhan keksisin jotain vihreää lisää mekkooni. Kengät ovat minulle yleensäkin aina suuri ongelma, ja siksi oli ihanaa saada lupa lähteä juhlimaan kaikkein rakkaimmissa jalkineissani. Tilasin vielä House of Simonelta vihreän nahkakukkakäädyn. Mekon ompelin tiskirättibambusta, vaikka collegekangas tuskin on se kaikkein gaalakelpoisin materiaali. En vaan voinut ottaa riskiä, etä alkaisin hiota ja haista jossain muussa materiaalissa. Bambu nyt vaan on bambu, enkä minä enää oikein osaa muuta käyttää. Painoin mekon helmaan ison Tompan ja kohotin helmat vanhalla tyllialushameellani. Vaikka yleensä tykkään väreistä, oli musta nyt ihan ehdoton valinta, koska en halunnut olla huomiotaherättävä, vaan kadota huomaamattomuuteen. Siihen tarkoitukseen musta sopii mainiosti.

Onnistuin myös pudottamaan painoa kolme kiloa ja saamaan pahimman vatsapömpötyksen kuriin. Enää oli jäljellä se suurin ongelma: naamani, jonka kanssa en tule toimeen yhtään. Omistan vanhentuneen ripsivärin, enkä mitään muuta kosmetiikkaa. En osaa meikata, en yhtään. Oli siis pakko lähteä jonnekin meikattavaksi. Koska ajatus ahdisti ihan hirveästi, enkä tiennyt, minne päin kääntyä, soitin Helsingin Sokokselle ja kysyin sieltä meikkausta allergisoimattomilla aineilla. Siellä olikin erikoinen systeemi. Meikkaus on ilmainen, mutta sitten pitää ostaa kuudella kympillä tuotteita. Hermoilin sitäkin etukäteen. Saan helposti allergisia reaktioita meikeistä ja ajatus kasvojen päälle kasattavasta pakkelikerroksesta oli vieras ja vaikea. Kuvittelin siellä Sokoksella odottavan jonkun pelottavan kotkan, joka katselisi minua harmaavarpusta nenänvarttaan pitkin ja huokailisi silmäpussieni ja ison nenäni kanssa. Mutta minullapa kävi tuuri, kun paikalla olikin nuori, suloinen tyttö, joka ihmetteli, millaista on elää niin pienellä paikkakunnalla ja ei ollut uskoa korviaan, kun kerroin, etten koskaan ole laittanut naamaani mitään voiteita. Hän sai ihme kyllä minut tuntemaan oloni oikein mukavaksi siinä tuolissa ja mitä enemmän hän sitä väriä silmiini suti, sitä iloisemmaksi minä muutuin. Naamaani ilmestyivät silmät ja peiliin katsominen olikin ihmeellisen helppoa. Sitäkö se on tavallisten naisten elämä? Turvallinen, kaunistava naamio kasvoilla maailma onkin paljon helpompi kohdata. En pelännyt gaalaan menoa enää ollenkaan! Luulisin, että meikkaajatyttökin sai kohtaamisestamme hyvän mielen, koska hän halusi lopuksi halata minua.

Sieltä sitten lähdimme Sulon kanssa kipittämään Savoy-teatteriin. Paikalla oli onneksi kolme ennestään hiukan tuttua ihmistä, joten etukäteen tuskaista tunnelmaa aiheuttanut minglailukin meni leppoisasti ohi. Olisihan minun pitänyt tajuta, että sateenkaaritapahtumissa on ihan oikeasti aina lämmin henki ja hyvä meininki. On sitten ollut kyse kulkueesta, piknikistä, kinkybileistä, kesäleiristä tai paneelikeskustelusta, olen aina tuntenut oloni hyväksi ja hyväksytyksi. Ja näin oli asia myös tässä gaalassa, vaikka se olikin fiinimpi tilaisuus kuin edellämainitut. Kukaan ei tuomitse toista, kukaan ei katsele vähätellen, arvostellen. Kaikki ovat hyväntuulisia ja tulee se tunne, että maailma on tässä ja muuta ei olekaan. Ja kun minun ympärilläni on isoja miehiä mekoissa, olivat he sitten dragejä tai transvestiitteja, minusta tuntuu, että maailmassa on kaikki kohdallaan.

Ohjelma alkoi Laura Voutilaisen esiintymisellä ja koko gaalan juonsi Miitta Sorvali, joka oli aivan kipeän hauska. Miitta oli parasta koko gaalassa, hulvaton ja roisi. Ohjelmalehtisestä näimme, että minun kategoriassani palkinto jaettaisiin vasta väliajan jälkeen, joten aluksi en joutunut hermoilemaan lainkaan, vaan sain nauttia kaikessa rauhassa ohjelmasta ja muiden palkitsemisesta. Tässä vaiheessa minulle kuitenkin valkeni se, että jos voittaa, joutuu paitsi menemään lavalle, myös seisomaan siellä yksinään mikrofonin kanssa ja latelemaan kiitoksia ja hauskoja tai koskettavia lauseita. En ollut valmistautunut sellaiseen. Olin kuvitellut, että jos joutuisinkin siihen tilanteeseen, riittäisi, että halaisin kukittajaa, sanoisin kiitos ja kipittäisin tieheni.

Minä olen sellainen kilpailuhenkinen ihminen, että jos jossain kisaan, niin tärkeintä ei todellakaan ole osallistuminen, vaan voitto. Siksi tämä ehdokkuus on ollut minulle hyvin ristiriitainen juttu. Tottakai voittaminen olisi ihan mielettömän hienoa ja valtavan suuri kunnia, mutta se konkreettinen palkituksi joutuminen aivan helvettiä tällaiselle hermokimpulle. Vaikka olen sujuvasti sosiaalinen ja esillä somessa, en osaa sitä taitoa livenä. Väliajan jälkeen kauhuni kasvoi ihan hurjaksi. Istuin siinä Sulon ja Oskun välissä ja kummatkin olivat oikein rauhoittavia ja kultaisia. Mutta minun pääni meni paksuksi mössöksi, en kyennyt ajattelemaan selvästi, tunsin olevani jossain pimeässä, sumuisessa, vaarallisessa paikassa ja saatoin huohottaakin. Tiesin, etten selviäisi lavalle nousemisesta.

Sulo sanoi, että käsistäni katosi lämpö kyynärpäihin asti ja olin lähellä shokkitilaa, kun yrittäjäkategorian ehdokkaat esiteltiin valkokankaalla. Jälkeenpäin Osku kertoi katselleensa, ettei minusta olisi lavalle menemiseen ollut ja hän olikin ollut valmiina lähtemään viemään minua sinne, jos olisin voittanut. Kun palkintojen jakaja sitten mainitsi Jenni Ahtiaisen nimen, minun aivoni kirkastuivat sekunnissa, olin jälleen läsnä teatterin penkissä ja huojennuksen tunne oli euforinen. Kyllä ihmiskeho vaan on kummallinen kapine.

En varmasti ole koskaan iloinnut kenenkään muun voitosta niin paljon. Jennille minä sen palkinnon olisin toivonutkin menevän, sillä hän on tehnyt hienon uran omaperäisillä kaula-asusteillaan. Sen jälkeen saatoin taas nauttia kaikesta siitä hienosta, mitä lavalla tapahtui. Erityisen paljon tykkäsin stand-up-koomikko Jamie MacDonaldista, jonka esiintymistä toivottavasti vielä joskus jossain pääsen näkemään.

Ilta oli älyttömän kiva, show oli oikeasti hyvä, me molemmat viihdyimme hienosti ja onnellinen tunne kesti pitkälle seuraavaan päivään saakka. (Korjaus: kestää yhä ja nyt on sentään jo maanantai-ilta.) Minusta oli tosi viehättävää, että samassa tapahtumassa palkittiin sekä ihan tavallisia ihmisiä että isoja nimiä; menestyneitä näyttelijöitä ja artisteja.

Olen tosi kiitollinen siitä, että sain kokea tämän kaiken ja että minulla on niin mahtava tukijoukko, te kaikki siellä ruutujen toisella puolella mukaanlukien!

PS. Anteeksi onneton kuvitus tässä postauksessa. Mukanani oli vain kännykkä ja sillä ei hämäryydessä saanut aikaan kun suttua. Kunnollisia tunnelmia voitte katsoa muun muassa QX:n sivulta ja Tämän kylän homopojan blogista.