maanantai 13. heinäkuuta 2015

Kun kesä ei tullutkaan


Henkinen hyvinvointini on huonoissa kantimissa. Minähän elän kesästä. Tarvitsen kuuman auringon iholleni, tarvitsen valon ja lämmön. Tarvitsen kesää voidakseni hyvin. Olen huomannut, että kaikki eivät olekaan samanlaisia kuin minä. En pysty käsittämään, miten voi olla olemassakaan ihmisiä, jotka rakastavat syksyä. Minä en pysty kuvittelemaan, millaista olisi elää ilman, että säätila vaikuttaa kaikkeen. Helppoa? Ja aivan ilmeisesti ne toiset eivät osaa kuvitella, millaista se on, kun säätila todellakin vaikuttaa kaikkeen. Ihan kaikkeen.



Muistan, että vuonna 2002 kesä oli vielä kesän mittainen. Se oli kuuma, kaunis ja aurinkoinen, alkoi toukokuussa ja päättyi syyskuussa. Mutta sen jälkeen on joka vuosi menty samalla kaavalla: hellejakso toukokuussa, kolea kesäkuu ja sitten juhannuksen jälkeen puolitoista kuukautta lämpöä, kunnes syksy alkaa elokuun puolivälissä. Se on liian vähäistä, mutta senkin avulla melkein selviän talvesta. Siis selviän, mutta en hyvin. Talvet ovat aina olleet minulle vaikeata aikaa, sillä alan odottaa kesää jo silloin, kun joudun vaihtamaan paljaat jalat kenkiin. Ja odottaminen on minusta inhottavaa. Varsinkin silloin, kun se odottamisen kohde on niinkin epämääräinen asia kuin kesä, joka tulee, milloin tulee, jos silloinkaan.

Sulon saapuminen elämääni helpotti talvien sietämistä paljon. Kun vierelläni olikin ihminen, jonka kanssa on hyvä olla, talven pahuus menetti voimaansa. Sulo opetti minut iloitsemaan hiihtämisestä ja se helpotti huomattavasti talvioloani. Mutta talvet pettivät hiihtäjän, ja lumiaikaa on ollut varsin lyhyesti viime vuosina. Lumeton, musta, märkä synkkyys ei helpotu sillä, että sukset seisovat surullisina oven pielessä.



Tänä vuonna odotin kesää enemmän kuin koskaan. Viime vuonna kesä alkoi vasta minun syntymäpäivästäni. Kerkesin nauttia siitä viikon, ennenkuin isi kuoli ja kaikki muuttui sumeaksi ja mustaksi. Vasta syksyllä aloin taas saada otetta olemisestani, mutta silloin olin jo menettänyt kesän. Tuli talvi, joka oli erityisen raskas. Sinnittelin sen tiedon varassa, että kyllä se kesä tulee taas. Joulun aikaan makasin sohvalla katsellen Dexteriä ja syöden sokeria. Päivien pidetessä nukuin päiväunia ja söin sokeria. Kevään tullen inhosin lihovaa löllykkämahaani ja söin lisää sokeria.

Päätimme jo hyvissä ajoin, että kesällä emme tee yhtään ikkunaremonttia. Päätimme keskittyä siihen, että on kesä ja nauttia siitä joka solullamme. Kuvittelimme, miten kumiveneilisimme paljon, ajelisimme mopoilla, olisimme jouten auringossa, uisimme, keräisimme mustikoita, tekisimme ruokaa ulkona ja keräisimme itseemme kaivattua energiaa.


Mutta kesä ei tullut. Ei ollutkaan hellekautta toukokuussa. Kesäkuu oli perinteiseen tapaan tuskallista värjöttelyä, mutta tällä kertaa se ei päättynytkään. Sosiaalisessa mediassa kiertävä kuva kolme päivää eläneen Suomen kesän hautakivestä olisi hauska vitsi, jos se ei olisi totta. Joka ikinen päivä, kun puen päälleni paksusti bambua ja kahdet villasukat, ajattelen, että kyllä se kesä ihan kohta alkaa, huomenna tai viimeistään ensi viikolla. Pian saisin riisua villasukat ja mennä kuumalle hiekalle makaamaan. Tuntea, miten aurinko valaa kehooni voimaa ja mieleeni onnellisuutta.

Olen yrittänyt pitää pakokauhuista tunnetta loitolla olemalla ajattelematta asiaa, mutta koko ajan se puristaa rinnassa ja kuristaa kurkussa. Olen käynyt väkisin uimassa, vaikka vesi kohmettaa raajani ja jälkeenpäin vapisen kylmästä koko loppuillan. Minusta tuntuu, että olen vankina ilmastossa, joka tappaa minut.


Eilen aamulla erehdyin lopulta katsomaan sääennustetta. Samaa paskaa tiedossa ensi viikollekin. Sitten vaan luovutin. Itkin itsesääliäni. Itkin sitä, että minulla on ollut kesä viimeksi kaksi vuotta sitten ja näyttää siltä, että kolmaskin vuosi menee ilman kesää. Sulo tuli töistä ja löysi minut tomaattisilmineni. Minua hävettää itkeä moista asiaa Sulon läsnäollessa, sillä hän ei mitenkään voi ymmärtää. Häneen säätilalla ei ole samanlaista merkitystä kuin minuun. Sulo sanoo: ei tämä miustakaan kivaa ole. Mutta se, joka sanoo, ettei tämä kivaa ole, ei voi tietää, mitä minussa tapahtuu, kun kesä puuttuu. Olen varma, etten kuitenkaan voi olla ainoa, joka menettää elämänhalunsa valon ja lämmön puutteessa.

Katselin matkatoimistojen sivuja, selasin halpalentoja, etsin puoli-ilmaisia majoitusvaihtoehtoja. Viikon tai kahden loma etelässä tekisi hetken hyvää, mutta tiedän, että se tarkoittaa todellisuudessa vain laastaria. Vilkaisu pankkitilille kertoo, että jos nyt lähden matkalle, olen kuitenkin ensi talven ihan yhtä masentunut ja lisäksi konkurssissa. Lyhyt lomamatka on aina vain hätäapua, joka ei auta tähän perimmäiseen vihaani Suomen ilmastossa elämistä kohtaan. Paluu takaisin on aina vaikea. Muutoksen tulisi olla pysyvä. Kehoni tarvitsee luonnollisen valon ja pimeyden vaihtelun: yöllä pimeää, päivällä valoisaa. Yöllä levätään, päivällä kerätään voimaa auringosta ja valosta. Täällä pohjoisessa valo toimii väärin, se tekee minulle pahaa.


Rajoitteet ovat omassa päässä, niinkö? Sää on vain pukeutumiskysymys? Olen vapaa lähtemään auringon perässä minne vaan? Suomesta saa muuttaa pois?

Seurailen satunnaisesti nomadiblogeja. Nuo onnelliset, jotka voivat siirtyä auringon mukana minne tahansa, kertovat matkoistaan ja ryydittävät tarinoitaan kirkkaanvärisillä, hehkuvilla kesäkuvilla. Minä tuijotan niitä, ja alan ärsyyntyä. Millä rahalla ne sen tekevät? Jos elää autossa ja liikkuu koko ajan, miten sen kaiken voi rahoittaa? Miksi yksikään nomadibloggaaja ei kerro, mistä tulee se raha, jolla ostetaan bensaa ja ruokaa, leirintäaluemaksuja ja auton korjauksia? Miten ne sen tekevät? Minusta siinä on yksi rajoite, joka on muuallakin kuin omassa päässä.



Mutta entä jos ei kiertelisi? Entä jos muuttaisi pysyvästi vaikka Espanjaan? Eläisi arkea, tekisi töitä? Siellä yöt ovat öitä ja päivät täynnä valoa. Siellä asuu aurinko. Eihän minun työni ole paikkasidoinnainen. Voisin ihan hyvin painaa rättejä myös miellyttävässä ympäristössä. Riepujen postittaminen Espanjasta Suomeen ei taida olla sen kalliimpaa kuin Suomesta Suomeen. Sosiaalinen elämänikin on kokonaan verkossa. Mikä minut täällä ihan oikeasti pitää?

Sulo.

Sulolla ei ole tarvetta häipyä Suomesta. Ja minusta ei ole lähtemään Sulon luota.

52 kommenttia:

  1. Täällä ilmoittautuu toinen samanrotuinen, joka tykkää LÄMPIMÄSTÄ ja VALOSTA!
    Kun et ostanut sitä Rintalan mekkoa, niin tilaa ihmeessä matka, vaikka sitten vain saisikin lyhyeksi aikaa ihanaa oloa. Kannustan!
    Jos meillä ei olisi lapsia, niin asuisimme varmasti ulkomailla, ei ehkä Norjaa kauempana, mutta silti ..nyt vain ovat siinä iässä, että yläasteikäistä ei niin helpolla sopeuteta .. silloin kun lapset olivat pieniä, alle kouluikäisiä, asuimmekin ulkomailla, mutta kummasti se tuli koti-ikävä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anteeksi, tuntuu tosi veemäiseltä inttää vastaan... mutta se matkalle lähteminen on sama juttu kuin tuo sokerin syöminen. Hetkellinen hurmio, josta jälkeenpäin maksaa moninkertaisen hinnan.

      Koti-ikävä on varmaan aika tuttu asia kaikille ulkosuomalaisille kuitenkin. Jos asuu täällä, kaipaa muualle, ja jos asuu muualla kaipaakin tänne. Kiusallista.

      Poista
  2. Alkaa kyllä tosissaan tympiä tämä "kesä". Jotenkin olis vähintäänkin reilua meitä suomalaisia kohtaan, että kun suurin osa vuodesta sinnitellään pimeässä ja koleassa, voisi edes pari kuukautta olla aurinkotakuuta. Ja nykyään toivoisin myös edes hetken ilman jatkuvasti korvissa kohisevaa hermostuttavaa tuulta. Siihen ei vaan totu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuuli on ollut outoa tänä "kesänä". Mistä kummasta se tulee?

      Poista
  3. Mulle tuli kans tarve tilittää...
    Koska minä ymmärrän sua.
    Ymmärrän sua niin hemmetin hyvin. Niin hyvin, että tuli myötätuntoitku.
    Mä vihaan talvea kaikessa muodossaan ja kesän lapsena rakastan kesää yli kaiken. Sen ihon alle meneviä värejä, sen hengityksen keventäviä tuoksuja, elvyttävää lämpöä ja valoa. Viime syksy oli mulle tosi vaikea ja varsinkin marraskuu, jolloin aurinko näkyi sateen ja harmaanpimeän verhon välistä hetkellisesti säälittävät neljä kertaa. Tammikuussa päätin, että mun on pakko keksiä jotain tekemistä etten näänny ja löysin vahingossa harrastajateatterin. Ajattelin, että joko se on hitti tai huti. Joko mä hukun lopullisesti tai saan siitä jotain pään pinnalla pitävää. Päätin voittaa henkeäsalpaavan suuren ja kamalimman pelkoni, eli olla ihmisten kanssa, vieraiden ihmisten katsottavana ja nilelle arvioitavana kerta toisensa jälkeen. Ja sitten siinä kävikin niin, että sainkin sieltä iloa, onnea ja lämpöä, salvaa poljetulle ja ahavoituneelle sielulleni. Se on tuonut himpun verran sitä voimaa, jota tarvitsen päivittäiseen elämiseen ja kokonaan on jäänyt huomaamatta kylmä kevät ja paska kesä. Olen ikäänkuin korvannut tällaisella rinnakkaismaailmalla yhden vuodenajan puuttumisen. Esittämällä toista, itseni vastakohtaa, olen hetkellisesti ollutkin se ulospäinsuuntautunut, naurava ja osallistuva olento. Vaikka kuormitunkin aivan valtavasti sekä harjoituksista, ihmisistä että esiintymisistä, on olo kuitenkin enemmänkin raukea, kuin ahdistunut. Olen kieltäytynyt ajattelemasta elokuuta, jolloin tämä kaikki onni ja ilo päättyy. Mutta tämä postauksesi sai mut taas ajattelemaan oikeasti syksyä. Miten hemmetissä sen yli taas pääsee? Miten niinä ankeina aamuina edes pääsee sängystä ylös? Kirkasvalolampusta ei ole apua. Mäkään en oikeasti pystyisi miettiä muualle muuttamista. Mua jo pelkkä matkustelukin vieraaseen paikkaan pelottaa niin paljon. Voiskohan joku hyväntekeväisyysjärjestö auttaa ja järjestää suomen ilmaston näännyttämille ihmisille tuettuja apumatkoja? *sydänlämpöinen halaus sulle*

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Eija, sä olet niin sankari. Miten rohkea teko! Onneksi se oli hitti eikä kaamea huti.

      Teatteriharrastus kuulostaa sinulle samalta kuin mitä Sulo on ollut minulle. Jokin niiiiiin hyvä asia, että se kumoaa kaikki huonot. Sulo saa minut yhä hymyilemään, mutta viime aikoina elämä on monissa suhteissa ollut niin epäkelpoa, ettei edes Sulon säteily meinaa enää riittää. On niin avuton olo, kun tiedän, että jotain pitäisi TEHDä, mutta en löydä vastauksia.

      Kunpa sinulle sitten elokuussa ilmaantuisi jokin asia, jolla on sama vaikutus kuin kesän teatteritopuhuilla!

      Oletteko te kesäteatteri? Ulkona koko ajan? Sateessa ja pakkasessa pallelleet kaiken aikaa? Kävimme katsomassa Imatran kesäteatteriesityksen, ja minä en ymmärrä, miten nenäyttelijät ovat säilyneet ilman keuhkokuumetta ja kuolemantautia niissä ihanissa 60-luvun mekoissaan läpi näiden kaikkien kamalien jääkausipäivien.

      Poista
    2. Kyllä me ollaan kesäteatteri, Urajärven kartanolla ekaa kesää toimiva Kartanoteatteri ja esitetään kartanon traagillinen tarina (googlella löytyy lisätietoja, jos sua kiinnostaa;) ). Talvi ja kevät treenattiin vanhalla koululla ja toukokuussa siirryttiin kartanolle. Kuin ihmeen kaupalla yhden ainoan kerran on satanut harjoituksissa ja kertaakaan esityksissä ei olla kastuttu. Ensi-ilta oli heinäkuun alun helteillä ja nyt lauantainakin jotkut hyvyyden voimat olivat puolellamme niin, että koko päivänä vain puolen tunnin väliajalla satoi 20min. Kylmä on toisinaan ollut, mutta 1800-luvun loppupuolelle sijoittuva näytelmä on onneksi puvustukseltaan lämmin ja helposti voi lisätä vaatetusta (esim. mageilla KissKiss-damaskeilla). On pitkää pellavahametta, villaliiviä ja hartiahuivia. Mutta tosiaan tuo käsittämättömän vinha tuuli on ollut suurin riesa. Kyllähän mulla on sit tää juoksuharrastus varmaan osaltaan siedättänyt pöpöjä vastaan. Juoksu onkin oikeastaan ainoa joka saa mut ulos säällä kuin säällä. Lähteminen on pirun vaikeaa, mutta kun liikkeelle pääsee, unohtuu kaikki muu maailma ja olemassa olen vain minä. Ne ovat maailman itsekkäimpiä kilometrejä ja hetkiä. Toukokuussa Tukholmassa kaatosade tosin otti koko juoksukisan ajan päähän niin paljon, että oli pakko välillä jopa itkeä tuhrustaa. Älyttömin päähänpisto ikinä. Kyllä mä olen itseäni yrittänyt kaikin tavoin näihin säihin ja koleuteen karaistaa. Mutta kun se sää vain menee niin sieluun asti ja kylmettää sieltäkin käsin tehden kaiken hyvän pahaksi, ikäväksi ja voimattomaksi. Mä olen oikeasti varmaan joku viherkasvi, enkä mikään ihminen.

      Poista
    3. Sinun instassasi olen teidän puvustusta ihastellutkin. Ihan älytön tuuri, ettei teidän niskaan ole satanut. Huippua!

      Minä kaipaan juoksemista. Aloitin sen vuosi sitten keväällä ja viime syksynä selvisin tauotta jo kolmesta kilometrsitä. Ja sitten tuli se talvi ja lopetin. Nyt kun olen yrittänyt aloittaa uudestaan, siitä ei tule mitään. Kuvottava mahani muljahtelee askelten tahdissa ja tekee ihan kipeää. Henki ei kulje, jalat eivät toimi. Viime kerralla olinkin ennen juoksuharrastuksen aloittamista juttaillut talven ja jumpannut lihaksiini edes peruskunnon. Inhottaa olla tällainen nyhjäke.

      Poista
  4. Hei Susanna! Lähetin sulle eilen sähköpostia, en tiedä, menikö se nyt oikeaan osoitteeseen. Kirjoitin viime postauksesi kommenttilootaan, että olemme MELKEIN sukulaissieluja. No nyt löytyi taas yksi ero. Minä rakastan syksyä! Minä rakastan myös Suomen kesää, mutta inhoan Suomen talvea ja alkukevättä. Oikeastaan alkukevät oli inhokkivuodenaika. Se aika, kun lumi sulaa ja koirankakat haisevat. yöks. Valo paljastaa kaiken lian. En tykkää talviurheilusta, joten talvesta ja kylmästä en tykkää. Mutta loppukevät, kesä ja syksy ovat Suomessa ihanaa aikaa. Muistan kyllä täysin tuon tunteen, kun kesä ei tullutkaan. En muista enää vuotta, mutta opiskelin yliopistossa, eikä kesäloman aikana ollut tullut kesä. Mietin, että seuraavasta talvesta selviäminen on ihan mahdotonta! No, sinulle nyt sanoisin, että älä vielä itke ja luovuta! On vasta heinäkuun puoliväli. Saattaa olla vielä puolitoista kuukautta kuumaa ja aurinkoa edessä!

    Tajuan tuon sinun laastariajattelusi, mutta jos tahdot tulla Chileen tammi-maaliskuuksi kenneltytöksi ja talonvahdiksi, voin taata PELKKÄÄ aurinkoa ja kuumuutta. Toki lennot ovat tosi kalliit, mutta muuten ei rahaa kuluisi :) Parin-kolmen kuukauden valo- ja lämpötankkaus auttaisi varmaan jaksamaan loppuvuoden :) Tiedän myös, että olet erakkoluonne. Laitetaan sulle telta tuonne Peikkokukkulan takakulmaan ja hyvä sänky sinne.

    Mutta tosiaan, mikset muuttaisi Espanjaan tai muualle? Kokeile, jos voisitte elää osan vuotta erossa toisistanne. Minä voisin elää joitakin aikoja erossa miehestäni, mutta pojastani en :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä tuli posti perille. En vaan ole jaksannut vastata. Olen enimmäkseen itkenyt tai leikkinyt nukeilla.

      Sulo oli katsonut pitkän aikavälin sääennusteen. Kolmen viikon kuluttua pitäisi alkaa lämmetä. Silloinhan on elokuun puoliväli. Syksy. Myöhäistä.

      Kenneltyttö-tarjous on liikuttava. :)

      En minä usko, että meistä olisi erossa asumaan. Muutamassa päivässä jo tulee ikävä. Luulisin, että kolmen viikon loma auringossa talvella voisi olla hyvä asia minulle. Viikko on liian lyhyt, ksoka se menee puoliksi pilalle vatsataudin takia, kaksi viikkoa voisi olla ihana, mutta vasta kolmessa viikossa ikävä jo olisi sellainen, ettei kotiinlähtö tuntuisi pahalta. Sulo tykkäisi olla itsekseen kotona ja minä olisin onnellinen, kun saisin tuoksutella käristyvää ihoani.

      Poista
  5. Ai niin, piti sanoa, että minuakin ärsyttää, kun nomadit eivät kerro, mistä raha siihen bensaan ja muuhun tulee!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikö! Ja siis, eihän tietenkään sellaista voi vaatia, mutta silti!

      Poista
  6. Voi ei Susanna. Voin sanoa, että todellakin ymmärrän. Joskus opin sanankin joka kuvaa ihmistä johon vuodenajat ja sää vaikuttavat erityisen paljon, arvaa muistanko sitä sanaa. Itse olen varmaan täydellinen vastakohtasi siitä mikä keli sopii minulle, mutta aivan yhtä herkkä. Myönnän, nyt kun sataa näin paljon vähän harmittaa ettei ulkona pysty olemaan riittävästi, mutta muuten olen kyllä nauttinut. Normaalisti omat elintoimintoni tilttaavat helteillä, varmaan juuri siinä kun sinun elämäsi alkaa ;) En pysty kuumuudessa syömään, nukkumaan valon ja lämmön takia, iholle nousee outoja ihottumia ja vatsa on koko ajan sekaisin. Päänsäryn perusteella tunnistan tulevat ukkoskuurot 99% varmuudella :D Sitten syyskuussa ensimmäisten viileiden aamujen aikaan pystyn taas hengittämään ja siinä vaiheessa kun muut käpertyvät iltojen pimetessä sohvan nurkkaan alkaa oma aktiivinen kauteni. Muistan tärkeät tapahtumat myös yleensä vuoden kiertokulun, sään ja luonnon ilmiöiden mukaan. Mummo kuoli kun metsässä oli suppilovahveroita, tapasin mieheni kun niittykukkakausi oli parhaimmillaan ja siskoni lapsi syntyi ensilumen aikaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sellainen sana on olemassa? Oh.

      Kuulostaa siltä, että tajuamme toisiamme, vaikkakin juuri päinvastaisista syistä. Minulle se, että mittari lähestyy kolmeakymmentä, on ihanaa. Silloin jaksan tehdä mitä tahansa!

      Poista
  7. Ymmärrän. Mä olen itse syksyihminen, rakastan sitä syksyn kalpeaa valoa ja kirpakkaita, aurinkoisia syyspäiviä. Mutta. Sitä ennen pitää olla kunnon kesä, en kaipaa hellettä sinänsä, mutta lämpöä ja aurinkoa, että selviän sitten siitä syksyn loppupäästä, pimeästä ja loskasta, talvesta nyt puhumattakaan. Jotta lähetän syvät myötätuntoni.

    Itse vietin viime kesän helteet toivoen viileää ilmaa ja vesisadetta, että äidilläni olisi edes pikkuisen helpompaa viimeisinä aikoinaan. Voisin sanoa säänhaltijalle, että pidä tunkkisi, vuodella meni säätila pieleen tuon asian suhteen... Nyt voisi vapaasti paistaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä sanon myös, että pidä tunkkisi. Viime kesänä olisi minustakin kaikin mokomin saanut olla tällaista. En olisi sitä edes tajunnut.

      Poista
  8. Täälläkin on yksi, joka on sataprosenttisesti kesäihminen ja voisi talvet nukkua vain talviunta. Eikä täällä Oulussa ole ollut edes niitä kolmea hellepäivää. Häivyn pian vähän eteläisempään maahan ja suosittelen lämpimästi, että kannattaisi ehkä kuitenkin ottaa se äkkilähtö. Ehkä se kantaakin pitemmälle, kuin vain hetken hurmio. Olin toukokuussa viikon Ranskassa, sieltä lähti mukaan rusketus, siellä pidettiin kesävaatteita ja syötiin ulkona. Sen kokemuksen voimilla olen pärjännyt tähän asti. Noh, onhan vielä toivoa - tuo elokuu!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oulussa! Asuin monta vuotta Oulussa nuorena ja se oli helvettiä! Keväällä en voinut katsoa Huomenta Suomea, koska studiossa oli suuret ikkunat Mannerheimintielle ja siellä näkyi ihmisiä hellevaatteissaan! Ja samaan aikaan meillä oli pipot ja sormikkaat. En käynyt Etelä-Suomessa lainkaan keväisin, koska se takaisinpaluu oli niin kiduttavaa. Vihasin Oulussa asumista. Muistan, miten makasin väkisin ottamassa aurinkoa Tuiran rannalla, kun oli 14 astetta lämmintä. Puskan takana tuulelta suojassa melkein tarkenin.

      Poista
  9. Myönnän olevani syksyihminen, jolle syyskuu on aina kuin uuden vuoden aloitus ja herään taas erilailla henkiin. Yleensä tätä on kuitenkin edeltänyt se heinä-elokuun intiaanihelle ja pimenevät yöt, joiden sylissä on voinutkin jo salaa haaveilla syksystä. Nyt en tiedä miten käy, tuntuu ihan oudolta tämä kesä. Toisaalta, tämä koko vuosi on ollut yhtä oppiläksyä ja luopumista toisensa jälkeen, joten menköön se kesä nyt sitten samassa rytäkässä. Tai lähinnä luovun mielikuvastani, jossa vietän ihanan paahteiden kesän maalla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Piti vielä lisätä, että RAKASTAN kesää ja sitä, että meillä ylipäänsä on erilaisia vuodenaikoja. Tosin voisin elää touko-lokakuun loputtomasssa syklissä ja erityisesti marras- ja maaliskuun saisi mun puolesta poistaa kalenterista välittömästi.

      Poista
    2. Samaa mieltä. Marras-maaliskuu pois nyt heti. Lyhyt syksy ja talvi olisi hyvä, koska silloin sen kevääntulon riemu olisi yhä olemassa. Mutta miksi sen ankean ajan pitää olla niin kohtuuttoman pitkä?

      Ehkä muuttaisinkin Sloveniaan. Lyhyt talvi, hyvä kesä.

      Poista
  10. No voi paska :( Olen pahoillani puolestasi Susanna. :(

    Jos ei ulkomaille muutto onnistu, harkitkaa johonkin päin Etelä-Suomen saaristoa? On leudommat talvet, eikä kesällä sada niin paljon. Tänäkään vuonna. Vaikken käykään ulkona nautiskelemassa, olen huomannut monesti, että täällä on saattanut aurinko paistaa vaikka kuinka monta päivää kun blogit on täynnä loputtomista sateista valitusta. Lämpömittaria en ole tainnut tänäkään vuonna katsoa, mutta varmaan on yli 20 juuri nytkin.

    En tiedä, mutta veikkaisin kiertolaisten hankkivan bensa- ja ruokarahat monista eri lähteistä. Milloin mistäkin ja välillä ei mistään. Niin minä ainakin sen rahoittaisin. Ihan ymmärrettävää, jos aiheesta ei sen enempiä selitellä. Ihmiset kun on niin kamalan kateellisia joka asiasta. Jos pienenkin summan saat hankittua omilla ponnisteluilla, heti ollaan kivittämässä että mulla kans "helppoa" rahaa ja "helppo" elämä. Tai mistäpä minä tiedän, vaikka nomadeilla olisi suora putki, joka sylkee fyrkkaa :D Mutta en oikein usko. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan oikeasti meillä ei ole varaa muuttaa mihinkään. Ei pieneen uuteen hirsimökkiin, eikä Etelä-Suomeen. Meillä on niin pienet tulot, että tämä talo minimaalisine asuinkustannuksineen on meidän ainoa realistinen mahdollisuutemme. Meille ei edes annettaisi lainaa, jos yrittäisimme jotain muuttoa laka amiettiä.

      Epäreilulta tämä tuntuu siksikin, että näillä nurkilla on aina ollut Siperian kesät. Kuumat ja rutikuivat. Täällä on aina kaivoista vedet loppuneet ja jos on satanut, ne ovat olleet hurjia, ohimeneviä ukkosmyräköitä. Miksi niin ei ole enää? Minä toin kehnot kesät mukanani Oulusta Pirkanmaalle ja sitten Pirkanmaalta tänne.

      Minäkään en lähtisi toki vaatimaan kiertolaisilta rahoitusselityksiä, mutta kun missään blogeissa ei mainita minkäänlaisesta työnteosta siellä tien päällä, niin kyllähän se pakosti ihmetystä herättää. Ei kai nykyään enää voi sillä lailla onnistua elämään, että ajaa johonkin kylään ja kyselee töitä viiniviljemiltä muutamaksi päiväksi?

      Työtähän voi toki nykyään tehdä etänä ja liikkuvana, jos sattuu olemaan ammatti siihen sopiva. Tai sitten tekee ensin hulluna töitä 30 vuotta, maksaa asuntolainansa, kerää omaisuutta, myy kaiken ja lähtee. Tai saa perinnön. En minä kateuksissani ihmettele, vaan silkkaa kiinnostustani. Jos esittelee elämäntapaansa julkisesti, olisi kivaa esitellä myös se, miten kyseinen elämäntapa mahdollistetaan.

      Poista
  11. Hei Susanna, I feel you!!

    Mun on pitänyt kommentoida monta kertaa, mutta vasta nyt uskalsin.. Tykkään sun blogista, se on niin kaunistelemattoman rehellinen ja eroaa siten positiivisesti monista muista blogeista! Lisäksi pystyn samaistumaan sun ajatuksiin aika hyvin.. Ihailen sua myös siksi, että olet uskaltanut alkaa yrittäjäksi, vaikka se ei kaikesta päätellen ole aina helppoa. Mullakin on haaveena, että voisin joskus työllistää itse itseni, ja blogisi antaa ymmärtää, että se on ihan mahdollista muillekin kuin yltiöoptimistisille supersankareille (tämä on kehu). Niin että kiitos! :)

    Postauksen aiheesta; luen parhaillaan Päivi Kanniston Elämäni nomadina -kirjaa, sieltä voi saada vinkkejä siitä, miten ne nomadit työllistää itsensä. ;) Olen itse asunut toisessa pohjoismaassa nyt neljä vuotta, ja vaikka kesä on tänä vuonna paska täälläkin, syksyt ja keväät ovat aina huomattavasti paljon parempia kuin Suomessa! Lisäksi olen viimeisen kymmenen vuoden aikana onnistunut esim. viettämään neljä talvea lämpöisemmissä maissa, Euroopan ulkopuolella. Tämän on mahdollistanut opiskelu! Suurelta osin on myös kyse valinnoista ja prioriteeteista; olen valinnut reissaamisen, vaikka se on tarkoittanut esimerkiksi sitä, että taloudellisesti on ollut tiukkaa ja parisuhde on joutunut lujille (mutta edelleen olemme yhdessä!). Itseni työllistämisen ja reissaamisen/johonkin lämpöisempään maahan asettumisen yhdistäminen on kuitenkin edelleen haave. Ehkä joku päivä...

    Tsemppiä sulle - ja kiitos vielä kerran blogistasi! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haa, näyttää olevan meidänkin kirjastossa! Jos tänään ei sada, käyn mopolla hakemassa sen! Kiitos!

      Ja kiitos muutenkin. En tosiaan ole mikään positiivisuuskukkanen ja tuntuu tosi mukavalta kuulla, että se voi olla jonkun mielestä myös positiivinen asia. Monesti tuntuu, että minä vaan nurisen töäällä kaikkea turhaa, vaikka minulla on OIKEASTI kaikki hyvin.

      Vielä vuosi sitten olisin lämpimästi suositellut yrittäjäksi ryhtymistä kaikille, joita se yhtään houkuttaa. Nyt en enää. Nyt suosittelen, että jos vaan suinkin jotenkin sopeutuu tavalliseen työelämään, niin nauttikoon siitä. Nauttikoon takuuvarmasta palkasta, nauttikoon kuukauden kesälomasta, nauttikoon siitä, että kun sairastuu, ei jää täysin ilman tuloja. Yrittäminen on ihanaa, kun asiat sujuvat, mutta ihan kamalaa, kun ne eivät sujukaan. Ja silti... en aio lopettaa. Niin kauan kuin tilillä on edes jotain rahaa, kaikki on hyvin.

      Elämä on valintoja täynnä. Kun olin nuori sinkku, suunnittelin ihan vakavasti Espanjaan muuttoa. Opiskelin kieltä, otin selvää käytännön asioista, tutkin ja pohdin. Lopulta en kuitenkaan uskaltanut.

      Kiva, kun sinä uskalsit kommentoida! <3

      Poista
    2. Susanna, älä odota, että saisit Kanniston kirjasta ihan kauheasti vastauksia tai intoa nomadina elämiseen. Kirja oli todella ärsyttävä ja ylenkatseellinen.

      Poista
    3. Kieltämättä kirja saattaa ärsyttää, kirjailijalla on aika... noh, jyrkkiä mielipiteitä! Mutta tästä nomadien työnteosta ja rahankäytöstä löytyy kuitenkin tietoa, ainakin s.231>. :)

      Poista
    4. Hain sen eilen illalla ja meinaan just nyt kellahtaa AURINKOON pihakeinuun sen kanssa. Hyvä vaan, jos se ei ruoki nomadikaipuutani. Sen haaveen olisi aiheellista romuttua.

      Poista
    5. Kirja luettu. Loikkien. Nimi "Elämäni nomadina" on harhaanjohtava ja erittäin epäonnistunut valinta tällaisen kirjan nimeksi. Akateemikot kun kirjoittavat kirjoja, syntyy pelkkää tutkimustulosten raportointia. Miksi kirjoittaa kirja, jos ei kerro mitään omasta kokemuksestaan, vaan keräilee katkelmia muiden kirjoittamista kirjoista satojen vuosien ajalta?

      Ne rahaa koskevat sivut olivat ainoa kiinnostava kohta. Ja lisäksi viimeisen sivun blogilista. Haluan yhä muuttaa asuntoautoon ja kiertää Eurooppaa. :)

      Poista
    6. :D Joo, ei mikään paras kirja! Mä oon vielä sivulla 284 ja lukemista on kestänyt jo jokusen viikon... :D Mutta tosiaan, oli siellä mielenkiintoisiakin juttuja, juurikin vaikkapa tuo työntekoa koskeva osuus ja ne muilta nomadeilta kerätyt tarinat. Mä oon kyllä onneksi jo tajunnut, että nomadia musta ei tulis, vaikka reissaamisesta ja seikkailuista pidänkin! Tykkään liiaksi siitä, että jossain on paikka, jota kutsua kodiksi..

      Poista
    7. Ei minustaakaan ihan tosinomadiksi olisi. Ihmisten luona yöpyminen ja pummilla kulkeminen ovat minusta vaan tosi noloja vaihtoehtoja. Enemmän ihailenkin niitä, jotka pystyvät kuitenkin elättämään itsensä jollain keinolla tai jotka ovat onnistuneet ennen matkaan lähtöä keräämään tarpeeksi varallisuutta.

      En myöskään tunne mitään houkutusta reissamiseen Aasiassa, Afrikassa tai Etelä-Amerikassa. Euroopassa riittäisi kaunista ja lämmintä seutua yllin kyllin, eikä tarvitsisi tempoilla lupien ja viisumien kanssa.

      Poista
  12. Mie tykkään vuodenajoista. En tästä, että kaikki on yhtä samaa möllöä. Syksy on rakkain, mutta kuten joku aiemminkin jo kommentoi, siitä nauttii eniten, jos alla on kesä. Viime vuosina en ole oikein ehtinyt mihinkään vuodenaikaan mukaan ja se on kamalaa, mutta pelastaa tavallaan liialta murehtimiselta. Jos heittäis tämän helvetinkoneen nurkkaan, ehtisi ehkä elää?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep. Tänään justiinsa sanoin Sulolle, että olen nähnyt Instagramissa että Cafe Elegantesta saa lounassalaatteja. Sulo sanoi siihen, että hänpä on nähnyt niitä viereisessä pöydässä. Siinä on se meidän ero. Minä elän helvetinkoneen kautta, Sulo oikeasti.

      Poista
    2. Joutaisitko huomenna töitten jälkeen miun kanssa katselemaan tosimaailmaa?

      Poista
  13. Tunnen NIIN suurta sielujen sympatiaa! Tämä kesä on kertakaikkisen pe**eestä ja odotan surullisena taas yhtä pitkää ja synkkää talvea. Joka ei ole edes kunnon talvi vaan vähän kylmempi ja pimeämpi versio tästä kesästä. PAH! Tekisi mieli muuttaa jonnekin lämpimään.

    VastaaPoista
  14. Se sana meille, joilla sää määrittää päivän mielialan, on meteopaatti :) Itsekään en ole vähään aikaan uskaltanut katsoa sääennusteita. Masentavaa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meteopaatti. Kuulostaa aika pelottavalta. :)

      Meillä paistaa aurinko!!!!

      Poista
  15. Puit jälleen kerran tunteeni sanoiksi.

    VastaaPoista
  16. I feel ya!!! Olisin varmaan vetänyt jo lusikalla ranteet auki, ellei oltaisi oltu kiertämässä keski- ja eteläistä eurooppaa kolme viikkoa kesäkuussa. Nyt kun olen takaisin töissä neljän seinän sisällä, onnistun jotenkin ignooraamaan tuota säätilaa edes vähän. En voi käsittää kenen mielestä neljä vuodenaikaa on kivaa?!! Talvisin olen väsynyt ja apaattinen 24/7 johtuen valon puutteesta. Ollaankin miehen kanssa tosissaan mietitty lämpimämpään maahan muuttamista...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kolme viikko kiertämässä Euroopan lämmintä puolikasta kuulostaa taivaalliselta! Ihanaa, että pääsit pois meidän karmeasta kesäkuusta!

      Yritin alkaa neuvotella Sulon kanssa poismuutosta: "Jos saat kanin tai kääpiöjäniksen, niin muutetaanko sitten asuntovaunuun?" Sulo ei lämmennyt vieläkään.

      Poista
    2. "Jos saat kanin tai kääpiöjäniksen" =D

      No mut oikeesti olen miettinyt tuota sinun postausta nyt siitä asti kun sen luin. Itse tykkään ehkä eniten syksystä (ja vähiten alkukeväästä, loskasta ja paskasta...), mutta todellakaan tämmöinen kesä ei kyllä mieltä ylennä. Syksyssäkin parasta on ne kirkkaat syksypäivät, eikä mikään ikisade. Oli mikä vuodenaika tahansa, kirkas keli on parasta, synkkä keli vie voimat ja vedon ihan alas. En tykkää kovista helteistä, minusta ne on ahdistavia, mutta kyllä se aurinko kuitenkin kelpais (ja esim joku +25, mutta ei sen enempää).

      Jotenkin mä kyllä toivoisin, että Sulo tajuaisi miten hirvittävän iso ahdistus sulle tästä kesättömyydestä tulee ja voisi alkaa harkita sitä ulkomaille muuttoa. Ymmärrän ettei se ole helppo ratkaisu, jos ei itse koe siihen tarvetta, mutta entä sinun takia? Ainakin joksikin aikaa? Sinähän olet nyt valinnut hänen vuokseen jäädä tänne, ja kärsit. Tämä ei siis ole mikään moraalisaarna, toivottavasti Sulo ei tällaisesta pahastu. Kunhan vaan olen miettinyt. Että millaisia elämänratkaisuja sitä on valmis tekemään toisen vuoksi. (Olisinko itse, en todellakaan tiiä.)

      Mun mielestä on jotenkin melkoisen kiinnostavaa kuulla, miten isosti säätilat oikeesti voi ihmisiin vaikuttaa. Itse siis huomaan sen valo = pirteys ja innokkuus / synkkyys = väsymys, mutta en koe sen suuremmin kuitenkaan mitään noin isoja ahdistuksia kuin sinä ja moni muukin kommentoija. Ennemminkin sellasta "hohhoijaa, tympii nämä kelit"-fiilistä vaan. En ole mikään ulkoilmaihminen muutenkaan ja työpäivätkin menee paksuissa vaatteissa kaupassa, jonne ei se aurinko kyllä näy mitenkään, eli oli ilma millainen hyvänsä niin "ihan sama". Sekä viime kesän että tän kesän kesäloma tosin meni lähinnä sadetta pidellessä, mutta koska en tosiaan sinne ulos kauheemmin hingu muutenkaan, niin ei se mua niin kovin haitannutkaan. Ja oli aivan hiton hyvä syy olla taaskin tekemättä pihahommia... Toivottavasti täällä Suomessakin kuitenkin vielä nähdään kunnon kesiä - jotenkin ne lämpimät/kuumat kesät on vain lapsuuden muistoissa... ja olishan ne lämpimät kesäillat kyllä aika ihania, kun vois paljain jaloin tallustella vielä puolilta öin.

      Kovasti tsemppiä ja jaksamista ja jonkunlaista siedettävää sitkuttelua näiden kitukesien läpi sulle ja muille kaltaisillesi!!

      Poista
    3. No, nyt täytyy kyllä tunnustaa, että jos tässä joku on toisen vuoksi jotain tehnyt, niin se on aina ollut Sulo, joka on tehnyt niinkuin minä haluan. Sulo muutti Helsingistä Tampereelle, koska minulla työttömällä ei ollut varaa reissata Helsinkiin häntä koko ajna tapaamaan. Sitten Sulo muutti minun vuokseni Orivedelle. Ja sitten Sulo omaksui MINUN haaveeni omasta rautatieasemasta ja osti kanssani tämän talon vain, koska MINÄ halusin. Sulolla oli vakituinen työpaikka Pirkanmaalla, eikä mitään tietoa siitä, saako töitä täältä. Ekan vuoden hän teki raskasta keikkahomaa siellä täällä vanhainkodeissa ja terveyskeskuksissa, ennenkuin oman alan lanssipaikka löytyi ja niitäkin piti tehdä heikoissa oloissa ja huonoilla eduilla monta vuotta. Vasta nyt Sulon työelämä on asettunut siihen uomaan, että hän alkaa vihdoin päästä oman väsymyksenä yli. Sulo on tehnyt ihan mielettömän suuria uhrauksia minun vuokseni koko yhdessäolomme ajan. Ja miljoona pientä vielä lisäksi. Minä en ole mikään helppo ihminen kumppaniksi.

      Poista
    4. Niitä pieniä vielä... Sulo antoi stereonsa veljelleen eikä enää kuuntele musiikkia, koska minä en siedä bassoääniä tai ylipäänsä musiikkia. Sulo ei katso urheilua telkkarista, koska minä inhoan selostajien reuhaamista. Sulolla ei ole kuin kaksi omaa huonekalua jäljellä, koska minä olen vähä vähältä deletoinut niitä sillä perusteella, että ne ovat väärää tyyliä. Sulo on jaksanut kahdeksan vuotta sitä, että hänen pyyhkeensä, kalsarinsa tai tärkeät paperit yhtäkkiä katoavat tutusta kaapista, koska minä satun saamaan päähäni mööpleerata.

      Sulo on harvinaislaatuisen joustava ja suurisydäminen mies. Moni minun kanssani on yrittänyt pärjätä, mutta Sulo on ensimmäinen, joka ihan oikeasti kestää minua ja ihmellisiä päähänpistojani ja siitä huolimatta rakastaa minua valtavsti. Olen todella onnekas siitä, että minulla on Sulo, vaikka se sitten tarkoittaisi sadetta ja pilviä, pimeyttä ja synkkyyttä. Ihan oikeasti minä en voi vaatia häntä muuttamaan kuumaan ilmastoon, joka tekisi hänen olonsa tukalaksi ja elämän onnettomaksi.

      Poista
    5. Olen kyllä aina ajatellutkin, sinun tekstiesi perusteella, että Sulo on ehkä maailman ihanin mies. Ja että rakkaus teidän välillä on tosi vahvaa ja suurta. Itse asiassa musta tuntuu, että olet joskus aiemminkin kirjoittanut tuosta teidän yhteisestä elämästä ja siis tarkoitan että just noista muutoista yms. Toivottavasti tuo mun viesti ei nyt aiheuttanut mitään ikäviä ajatuksia, sillä se ei ollut sillä tarkoitettu todellakaan. Lähinnä olen vaan tätä juttua pohtinut, ja kuten laitoinkin, en tiiä olisko itsestäni tekemään mitään noin isoja uhrauksia toisen takia. Toisaalta - onko ne uhrauksia, kun kuitenkin kohteena on maailman rakkain ihminen. Ja sit kuitenkin tosiaan elämä on "uhrauksia" puolin ja toisin. On ihan tosi tosi ihanaa, että teillä on toisenne ja että saat niin paljon voimaa Sulosta, myös tän synkkyyden kestämiseen.

      Joka tapauksessa minusta on jotenkin ihan kauheaa, että kesätön kesä voi jotakuta ahdistaa noin kovasti. En osaa ajatella miltä se voi tuntua, koska itsellä ei ole mitään noin vahvoja fiiliksiä varmaan suunnilleen yhtään mistään asiasta koskaan. Sinä olet suuria tunteita ja kokemuksia tunteva ihminen (ja moni muukin on, itse taidan olla jokseenkin flatku). Ja oikeesti varmaan ekaa kertaa tajusin miten iso asia tuollainen voi olla, koska siitä niin älyttömän hyvin ja avaavasti kirjoitit. Oot kyllä mun suosikkibloggaaja kerta kaikkiaan, tykkään todella paljon siitä miten rehdisti ja avoimesti kirjoitat ihan kaikesta. Valokuvatkin on joka ikinen aina kuin tauluja tai postikortteja.

      Että siis kaikkea hyvää teille jatkossakin. Mulle tuli nyt vähän sellanen olo, että ikään kuin olisin moittinut Suloa, kun se ei sun takiasi muuta tois puol maailmaa... äääh, en tarkottanu sellasta. Oikeesti. ♥

      Poista
    6. Ei mitään ikäviä ajatuksia todellakaan! Minusta on kivaa, että sä aina jaksat kommentoida pitkästi ja perusteellisesti ja että kirjoituksnei herättävät ajatuskia ja tunteita! <3

      Elämä on uhrauksia, ja toteutumattomia haaveita. Se varmasti kuuluu kaikkien elämään. Myös minun, joka aina julkisesti marmatan kaiken kurjuudesta. Asiat voisivat olla ihan hirveän paljon huonomminkin. :)

      Musta tuntuu joskus, että olisi ihanaa olla vähän "flatkumpi". Miten helppoa olisi, jos oma jaksaminen ei olisi riippuvainen pilvien määrästä. Mutta sitten olisi varmasti jotain muuta vaikeutta. Kaikilla meillä on taakkamme.

      Poista
  17. Minä kun olen vieraalla töissä, ja minulla oli tänä vuonna 5 viikkoa kesälomaa, niin ajattelen ehkä tätä kesäasiaa eri kantilta. Minulle kesää ei tee se sää vaan mielentila. Ison osan lomasta satoi vettä ja oli kylmää. No, eipä tarvinnut tehdä pihahommia, aiemmin keväällä istutettu nurmikko iti kauniisti luonnon kastelemana, joten puhdasta vesijohtovettä ei tarvinnu tuhlata kasteluun. Sain sen sijaan neuloa ja lukea. Pitää villasukkia jalassa. Neuloa lisää villasukkia. Tuijottaa aivottomana elokuvia ja piirrettyjä. Pistää kumpparit jalkaan ja leikkiä lasten kanssa vesileikkejä. Ja meillä leivottiin enemmän kuin moneen vuoteen. Rentouduin ihan eri tavalla, kun tajusin, että oman lomanihan minä sillä pilaan, jos murehdin kehnoja kelejä. Ja niitä aurinkoisia päiviä osui kohdalle yllättävän monia sitten loppupeleissä. Ja ne muutaman päivän helteet saivat minut ahdistumaan, kun oli liian kuuma joka paikassa. Mutta siis, aiemmin olisin minäkin surkutellut surkeaa kesää, mutta jotenkin tänä vuonna en vaan sitten viitsinyt.

    VastaaPoista