torstai 24. lokakuuta 2013

Rajojensa rikkojat


Kerttu liikutti minut taas itkuun saakka eilen illalla.

Sillähän on meidän olohuoneen sohvapöytänä toimivan armeijalaatikon sisällä huvipuisto, jonne se iltaisin pääsee leikkimään. Olen askarrellut laatikkoon kivoja putkistoja ja sokkeloita, joissa Kerttu viihtyy mainiosti. Huvipuistosta on nykyisin pääsy myös suureen maailmaan, sillä olohuoneesta tehtiin hamsteriturvallinen.


Kerttu ei koskaan ole tullut omasta halustaan huoneeseen, vaan se on aina nostettu lattialle. Mutta hyvin vikkelästi se kipaisee putkistoonsa ja palaa itse takaisin huvipuistoon. Suuri maailma on kuitenkin ehkä liian jännä paikka.

Vaan eilen illalla tapahtuikin ihana käänne! Kerttu hiippaili varovasti putkea pitkin huvipuiston reunalle ja lähtikin hivuttautumaan alaspäin. Ja pääsi kuin pääsikin lattialle saakka!


Se oli silminnähden innoissaan saavutuksestaan, sillä se teki samaa temppua sitten monta kertaa uudestaan.

On niin uskomattoman hienoa nähdä, miten tuollainen pieni onneton rääpäle oppii jatkuvasti uusia asioita, laajentaa elinpiiriään, rikkoo rajojaan. Tunnen yhteenkuuluvutta lapseni kanssa, sillä jouduin itsekin vastikään tilanteeseen, jossa omat rajani paukkuivat ihan kunnolla.


Muistatte ehkä, kun mainitsin Tanssiapteekki-jutusta pari päivää sitten? Menimme Sulon kanssa infotilaisuuteen, koska ystävämme on järjestämässä tapahtumaa ja halusimme ilman muuta käydä häntä moikkaamassa ja myös henkisesti tukemassa kivaa hanketta. Missään nimessä en aikonut ilmoittautua mukaan tanssiryhmään. Niinpä minuun iski melkoinen järkytys, kun infotilaisuudessa paljastui, että info onkin käytännönläheistä ja heti joudutaan tanssimaan.

Sehän ei ole sitten yhtään minun juttuni! Menin jokseenkin pakokauhuiseksi ja mietin, miten voisin paeta paikalta mahdollisimman säädyllisesti. Olen erittäin rajoittunut ihminen tällaisissa asioissa. Kaiken maailman improvisaatiot ja julkiset leikkimiset ja itsensä likoon panemiset ovat minulle kauhistus. Tanssiminen on kaikkein pahin ajatus, sillä olen täysin rytmitajuton ja maailman kankein ja odottelen yhä, milloin oppisin sinuiksi vartaloni kanssa.

Mutta harjoitus alkoi sillä, että piti vain kävellä ympäri huonetta, ihan tavallisin askelin. Arvelin, että selviän siitä, enkä paennut. Mutta pikkuhiljaa ohjaaja oli onnistunut saamaan jopa minut mukaan mielikuvaharjoitusten avulla. Huomasin liikkuvani tavalla, jota hyvällä tahdolla voisi kutsua tanssimiseksi ja unohdin pitkiksi ajoiksi, missä olen. Tunsin kummallista iloa ja innostusta liikkeestä. Aina välillä havahduin ja tajusin, että heilun idioottimaisesti ihmisjoukossa, vieraassa huoneessa, jossa on valot päällä ja jonka ikkunoista kadulla kulkijat näkevät sisälle. Meinasin mennä kipsiin monta kertaa, mutta kun sain survottua sen ajatuksen pois mielestäni, saatoin arasti jatkaa. Jälkeenpäin olo oli ihana: MIE USKALSIN!

Siinä onnistumisen ilossa, kaukana oman mukavuusalueeni rajojen ulkopuolella käyneenä olin valmis lähtemään mukaan seuraavallakin kerralla ja aina! Tajusin nimittäin, että tämä on juuri sitä, mitä minun pitäisi tehdä: mennä rohkeasti kohti sitä, mikä pelottaa ja saada sitä kautta onnistumisen tunteita. Jokaisen ihmisen pitäisi toimia niin, eikä jumittua omiin rajoituksiinsa.

Eri juttu sitten on, että saanko itseni paikan päälle, kun seuraava tanssitunti alkaa. Euforia on ehtinyt haihtua ja kynnys kasvanut taas aika suureksi.

48 kommenttia:

  1. Tuli mieleen yksi tilanne, jossa luulin meneväni vain teatteriin ja sitten yhtäkkiä huomasinkin joutuvani osaksi performanssia ja hyvää poistumispaikkaa ei tullut. Mutta jotenkin ne ammattiohjaajat saivat tunnelman sellaiseksi, että tein porukan mukana liikkeitä ihan vapaaehtoisesti ja jopa hiukan improvisoiden. Ja osallistujat ympärillä olivat hiukan tuttujakin, joka minusta olisi voinut tehdä tilanteesta vielä kiusallisemman. Hauska kokemus. Ja silti en ottaisi riskiä mennä smankaltaiseen hommaan tietoisesti, koska se nyt vaan on iso riski, että homma ns. kusee. =)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri noin! Tuo on aina uhkana, kun menee katsomaan esiintyviä taiteilijoita. Ja sitten, kun se uhka totetuukin, jälkeenpäin voi vain todeta, että ei se nyt niin hirvittävää ollutkaan.

      Poista
  2. Hieno juttu - onnittelut teille molemmille!

    VastaaPoista
  3. Hyvä Kerttu! Ja HYVÄ SINÄ!! Hauskaa, että Tanssiapteekista sai hyvät lääkkeet omien rajoitustensa rikkomiseen. Tsemppiä harrastuksen jatkamiseen!

    VastaaPoista
  4. Noi tanssiajatukset olis voinu olla mun ajatuksia. Mulla ei oo nuattikorvaa eikä rytmitajua, mut mulla on kaks vasenta jalkaa. Teen kaikkeni välttääkseni tilanteita joissa pitäis tanssia tai laulaa. Ehkä pitäis uskaltaa enemmän. :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, minullekin laulaminen julkisesti on vielä kauheampi ajatus kuin tanssiminen. Ihan hirvittävä.

      Poista
    2. En ala patistaa sinua pakolla yrittämään. Saisin raivarin, jos joku patistaisi minua. Tämä tapa oli hyvä, kun se tapahtui näin vahingossa.

      Poista
    3. Lauloin pari viikkoa sitten kerran _ensimmäistä kertaa elämässäni_ yleisölle. MIKROFONIIN. Voin kertoa, että se meni täydellisen penkin alle. Siis oikeesti. Tunne lavalla oli myös aivan järkyttävä ja toivoin, että maa nielaisisi mut. Tilanne palautti mieleen jotakin kouluaikaisia kauhun hetkiä, kun luokan edessä piti jotain esitelmää ja porukka tirskui taustalla.

      Yleisö oli kuitenkin todella innoissaan (kaikki tuttuja), ja sain järkyttävät aplodit. Porukka oli ihan innoissaan mun puolesta, että uskalsin.

      Tosta hommasta jäi vähän kaksitahoiset fiilikset. Toisaalta ottaa päähän edelleen, että laulu ei mennyt niin hyvin, kuin olisin toivonut. Toisaalta aikuinen minussa tajuaa, että mitä väliä millään on.

      Päälimmäisenä jäi kuitenkin mieletön fiilis, että PYSTYIN! Olen niin ylpeä itsestäni, että uskalsin. Penkin alle mennyt laulu yleisölle varsmasti voimaannutti mua.

      Poista
    4. ❤ Voi sinua. Olet niin rohkea.

      Poista
  5. Mie rakastuin tuohon tanssipiirrokseen <3 Ja olen tuhannen onnellinen siun puolesta. Mutta älä jätä siihen. Eikö yhtään utelioita, mitä muuta siitä on saatavissa irti? Ja usko tai älä, ihan samanlaisia aatoksia on ainakin miulla ja uskallan luulla, että myös niillä muilla. Paitsi ehkä poliisia pelkäävällä pojalla :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kävi niin, että se vesijumppahan siis alkaakin jo klo 19, eli en ehdi molempiin. Kaksijakoinen tunnelma sen suhteen. Toisaalta harmittaa tosi paljon, sillä haluaisin molemmat. Ja toisaalta vähän huojentaa, koska saan siitä syyn olla menemättä tanssimaan eli voinkin palata turvalliseen tilaani, johon yhteisötanssi ei kuulu. Kuitenkin harmistus on päällimmäinen tunne.

      Poista
    2. Tai käyt vain tiistaisin... miullakin jää ainakin tämän ja ensi viikon perjantait väliin.

      Poista
  6. Kerttu ♥
    Ja onnea sinulle rajojen rikkomisesta! Koita järkätä niin, että meet joka toinen kerta tanssimaan ja joka toinen kerta vesijumppaan... (vai onko ne viikottaisia molemmat?).

    Tuli heti mieleeni, että meillä on koulussa edessä asiakaspalvelutilanteiden NÄYTTELEMISTÄ. Eikä siinä vielä kaikki, ne myös VIDEOIDAAN. Eikä siinäkään vielä kaikki, vaan sitten niitä videoita käytetään jatkossa opetusmateriaalina...... Minä. En. Mene. Sinne. Piste. Siis niin kammottava ajatus, että yli en pääse. Onneksi mulla oli pakotie ja pääsin pälkähästä, en siis joudu väkisin sinne hikoilemaan kauhusta. Huh. ihan kauhun väreet tulee kun ajattelenkin...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tanssi on ti ja pe, joten voisin mennä ti tanssimaan ja pe jumppaamaan, mutta en tiedä, onko se hyvä, jos jättää joka toisen tanssikerran väliin. Pitänee kysyä, mitä ohjaaja on siitä meiltä.

      No niin. Luin kommenttisi loppuun ja henkeni salpautui! Siis julkinen tanssiminen ja laulaminen ei ole yhtään mitään tuohon kauhuun verrattuna. Tuo on pahinta, mihin voi joutua. Jo yksistään se asiakaspalvelutilanteen näytteleminen olisi kyllin helvettiä, saati sitten vielä että videoidaan. Olen iloinen, että pääsit luistamaan. Ihan kaikkeen ei sentään tarvitse rynnätä ihan vaan rajoja rikkoakseen...

      Poista
  7. Onnittelut täältäkin omien rajojen ylittämisestä! Tanssi on minullekin melkoinen kynnys jonka yli en hevillä mene, vartalo kun on enemmän mallia puupökkelö vailla minkäänlaista notkeutta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikö olekin epäreilua, että toisilla on tällainen vartalo ja toisilla ihan toisenlainen? Minä olen aina ollut sitä mieltä, että varmasti rakastaisin tanssimista, jos minulla olisi siihen mitään edellytyksiä. Olisi ihanaa olla ihminen, joka voisi käydä lavatansseissa.

      Kerran kokeilin. Kyllä surin sen miehen vuoksi, joka erehtyi hakemaan minut tanssiin. Toista hakua ei sitten tullut.

      Poista
    2. Mä päätin, että voin oppia tanssimaan jos haluan. Menin viime syksynä lavatanssin alkeiskurssille. Ekan kerran olin itkua tuhertamassa ja ihan kipsissä. Toisen kerran jänistin. Kolmannella menin, mutta jännitin aivan hulluna. Lopulta opin vähän rentoutumaan ja toisinaan tanssiminen oli ihan mahtavaa (etenkin polkka <3). Nyt harmittaa, etten tänä syksynä ehtinyt mukaan ja satunnainen treenaminenkin on jäänyt. Seurava kerta tanssiin pyydettäessä tulee jännittämään pirusti, mutta aion silti jatkaa tanssimista kunhan ehdin.

      Kannustan siis menemään sinne tanssikurssille, tekemällä oppii puupökkelökin!

      Poista
    3. Voi, tämäkin oli ihan mahtava tarina! Ihailen sitä, että sait itsesi todella menemään paikalle silloin kolmannella kerralla. Itse en olisi jänistyksen jälkeen enää pystynyt paikkaamaan.

      Opiskeluaikoina lähdin kaverin kanssa kokeilemaan lavatanssikurssia. Sillä kerralla vuorossa oli humppa. Se oli hirvittävää, ja pakokauhuinen olo oli koko illan. Ja niin hirmuinen, limainen hiki! Sen kokemuksen jälkeen me ajoimme fillareillamme kiitolaukkaa halki pimeän Raahen ja pulahdimme jääkylmään mereen rauhoittumaan. Siihen jäi se harrastus.

      Poista
  8. Hienoa! Onnittelut uudesta kokemuksesta! Nää on just niitä parhaita juttuja, mitä ihmiselle voi tapahtua!

    Itse olen oman kehoni kanssa vähän liiankin sujut, joten olisin vain rakastanut outoa liikuskelua vieraiden nähden valot päällä.

    Mutta toinen juttu olikin sitten se, kun lähdin laulutunneille. Siinä voin todella sanoa ylittäneeni itseni. Ja fiilikset oli varmaan samat, mitä sulla tuon tassin kohdalla.

    Takaisin asiaan, eli bisnekseen. Olen usein miettinyt, miten tätä samaa uskallusta ja rohkeutta voisi soveltaa liiketoimissa. Sanotaan nyt vaikka markkinoinnissa tai uusien yhteistyökumppaneiden haalimisessa. Olen nimittäin huomannut, että todella helposti jämähtää samoihin toimintamalleihin. "En mä noin tee, ei se ole minun tyylini". Uskon, että omasta duunistaankin saisi paljon enemmän irti, kun tekisi uskaliaammin uusia asioita.

    Kiitos siis muistutuksesta, että laatikon ulkopuolellakin voi olla elämää. Sen Kerttu todisti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mietinkin sitä sinun laulutuntijuttua, kun kirjoitin tuota aiempaa kommenttiani siitä, että laulaminen olisi veilä pahempaa kuin tanssiminen.

      Tätä rajojen venyttämistä pitäisi tosiaan soveltaa ihan kaikkeen. Uskoisin, että kun sitä tekee jossain muodossa, sitä voi oppia käyttämään myös muissa elämän käänteissä. Kuten vaikkapa bisneksessä. Toivottavasti.

      Poista
  9. Tiedän tuon tunteen. Suorastaan inhoan kaikkia häitä ja muita, joihin miehen sukulaiset esiintymisinnossaan aina kehittelevät kaikkea "kivaa" mihin KAIKKIEN on pakko sitten osallistua. Sieltä tulee aina sähköpostia, että nyt kaikki laulavat kuorossa / esiintyvät näytelmässä tms. Suoritan aina mystisen katoamisen, koska se on helpompaa. Jätin joskus aikuislukion kesken ensimmäisen äidinkielentunnin jälkeen, kun ekalla tunnilla ladeltiin jo viisi eri esitelmäpäivää, puheenpitämisiä ja ties mitä. Totesin että soronoo ja lähdin työharjoitteluun. Jännästi kyllä nykyään pärjään ihan hyvin myyntityössä ja olen hyvä siinä. Mutta eihän se ihan sama asia ole, kun asiakaspalvelussa en edusta itseäni. 9 vuotta sitten pakenin naapureitakin toiseen kerrokseen piiloon, jos olivat tulossa hissistä minun odottaessa hissiä :D

    T. Sosiaalisten tilanteiden kammo

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä niin tiedän tuon olon! Olen kurkkinut kotini ikkunoista ulos, että viitsinkö lähteä viemään roskapussia vai en. Jos naapureita näkyi, en mennyt. Jos reitti näytti selvältä, niin sitten kipitin ja voi mikä ahdistus, kun viereinen ovi aukesikin sillä hetkellä.

      Lukiossa äidinkielen tunnilla itkin lukiessani luokan edessä ainetta. En tajua opettajaa, joka ei armahtanut minua siinä vaiheessa, vaan antoi minun vaan kyynelehtiä ja änkyttää koko pitkän aineen loppuun. Siitä jäi sellainen esiintymispelko, että vaikka olin sitä ennenkin ollut kauhuissani luokan eteen joutumisesta, niin tuon tapauksen jälkeen se oli mahdotonta.

      Opiskeluaikana otin esitelmää pitäessäni kaverini istumaan viereeni luokan eteen. Se helpotti.

      Viime keväänä kun piti suoriutua web designer -koulutuksen tentistä, tämä kaikki taas kerran oli koettava. Englanninkielellä piti sepustaa omaa ceeveetään. Se oli hirveää. Halusin kuolla ja kadota, koska häpesin niin paljon. Muut väittivät, ettei se mennyt niin huonosti, kuin itse sen koin.

      Näitä asioita muistellessani huomaan, että tanssiminen onkin aika pikkujuttu. Minulla on vielä pitkä matka edessäni, jos meinaan kohdata pelkojani ihan tosissani.

      Koitetaanpa selviytyä, me molemmat. ❤

      Poista
    2. Minä vaihdoin lapsena ala-astetta 5. luokalla ja uudessa koulussa jouduin todella vanhanaikaisen musiikinopettajan kynsiin. Meillä oli kahdesti vuodessa laulu- ja soittokokeet, joissa muu luokka oli yleisönä sillä välin kun oppilaat yksitellen esittivät jonkin kappaleen. Huh sitä häpeää! En todellakaan ollut musikaalinen, enkä ollut ikinä aiemmin edes soittanut mitään. Yhtäkkiä piti osata soittaa nokkahuilua ja laulaa ilman säestystä. Sain hädin tuskin soitettua Ostakaa makkaraa, joka oli varmasti helpoin mahdollinen kappale. Suurin osa pojista soitti aina sen, mutta opettajan näkemyksen mukaan tyttöjen kuului olla kilttejä ja ahkeria ja opetella jotain haastavampaa. Muistan tunteneeni jonkinlaista kapinahenkeä ja tyydytystä siinä soittaessa ja opettajan nyrpistelevää ilmettä katsellessa, mutta olihan se pohjimmiltaan ihan hirveää. Laulaminen tietysti vielä pahempaa kuin soittaminen. Vaikea ymmärtää mitä opettajan päässä liikkui, etenkin kun suorituksesta sai viimeiset itsetunnon rippeet lyttäävän arvosanankin (minun tapauksessani 5 tai 6).

      Yläasteella oli sitten vuorossa pakollista bändiharjoittelua, joka "huipentui" nauhalle laulamiseen, sekä englannin ja suomen kielen opetusta joissa hyvien aineiden kirjoittajat joutuivat usein lukemaan aineensa ääneen koko ryhmälle. Ideana oli varmasti kasvattaa lapsista rohkeita, mutta henkilökohtaisesti koin vaikutuksen täysin päinvastaisena, ja aineiden luetuttaminen sitä paitsi kannusti alisuoriutumaan.

      On varmaan hyvin tyypillistä, että omat esiintymiset tuntuvat itsestä paljon huonommilta kuin mitä ne muiden silmissä ovat. En minä ainakaan yleensä edes jaksa keskittyä kovin tarkasti muiden esityksiin, ellei aihe ole äärettömän mielenkiintoinen. Oma selviytymisstrategiani on siis hällä väliä -asenteeseen pyrkiminen.

      Poista
    3. Voi tätä ihanaa vertaistukea!

      Itse jouduin uuteen kouluun kuudennelle luokalle ja minulla on hyvin samanlaisia kokemuksia kuin sinulla! Koulu oli tosi pieni, ja sama opettaja opetti 3-6 luokille kaikkia aineita. Musiikki oli hänelle se tärkein, ja minulle se merkityksettömin. Olin todella huono laulaja, en pysynyt lainkaan nuotissa. Edellisessä koulussa lauleskeltiin huviksi, ei veren maku suussa. Tässä uudessa koulussa kaikki osasivat soittaa pianoakin, minä en ollut ikinä koskettimiin koskenutkaan.

      Tässä uudessa koulussa meidät "uudet" pantiin jopa vanhempainiltaan esiintymään yksinlaulaen koulun tähtilaulajien rinnalla. Vieläkin kouristaa rinnasta, kun jossain kuulen "Minusta tulee isona oman kuormurin kuljettaja..."

      En tiedä sitten, oliko yläasteen laulukoe yhtään sen hienompi kokemus kuin luokan kuullen laulaminen. Siellä nimittäin mentiin opettajan kanssa kahdestaan soitinkomeroon. Opettaja istui tuolilla muistiinpanovälineineen ja oppilas seisoi suoraan hänen edessään. Piti laulaa Päivänsäde ja menninkäinen. Toisella kerralla Kun kulkuni kerran mun johti Laredoon...

      Sitten onneksi pääsin eroon musiikista. Hyvin ovat muistiin painuneet noiden kaikkien biisien sanat.

      Poista
    4. Vielä aineiden lukemisesta ääneen... Itse koin sen hyvin kannustavana, kun opettaja luki parhaimpia aineita ääneen. Siinä sai sen hyvän palautteen, mutta säästyi esiintymisjännityksen tuomalta nöyryytykseltä, joka vesitti hienoimmankin tekeleen.

      Meillä oli ihana äidinkielen opettaja yläasteella.

      Poista
    5. Voi ei, sinun musiikkikokemuksesi kuulostavat vielä asteen verran kamalammilta kuin minun. Tosin ei minullakaan ole vanhempainiltaesityksistä häävejä muistoja: esimerkiksi yhtenä vuonna esitin ryhmän kanssa hauskaksi tarkoitetun sketsin, jolle nauroi tasan yksi henkilö - kehitysvammainen pieni poika joka kikatteli muutenkin aivan kaikelle.

      Minäkin tykkäsin siitä, että opettaja luki aineita ääneen, joskus jopa mainitsematta kirjoittajaa nimeltä. Lukiossa oli yleensä sellainen käytäntö.

      Poista
    6. No onneksi edes se poika nauroi! :)

      Poista
  10. Toi sun tanssipiirroksesi ei voi olla sellaisen ihmisen kynästä, jolla ei muka olisi rytmitajua.
    Voipi olla, että olet ns. "heinäseipäänniellyt", mutta se on henkinen ominaisuus ei fyysinen. Sähän kerroit hetkeksi unohtaneesi mitä olit tekemässä ja silloin olit saanut itsesi liikkumaan. Tiedän mistä puhun. Vajaa 30 vuotta sitten olin Hangon kesäyliopiston "skapande rörelse"- nimisellä kurssilla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä minun rytmitajuni on sitten niin syvällä, etten saa sitä kiinni, kun musiikki alkaa soida.

      Uskon, että olet oikeassa tuossa henkisessä ominaisuudessa.

      Poista
  11. Uskalsin soittaa puhelimella tänään Tärkeään Paikkaan.
    Soitin viimein hammashoitolan ajanvaraukseen.

    (sieltä ei tosin vastattu)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ne siis pilasivat sinun hienostialkaneen rajanylityksesi. :(

      Poista
  12. Oothan nää tanssinut ennenkin ;)
    Hidas hidas nopea nopea :D
    Ja hyvin meni.. mutta hienoa että olet saanut kokea onnistumisen tunteita,ne on tärkeitä. Ja hyvä Kerttu..hamsterit on oppivaisia..mullakin oli kerran hamsteri ja se oppi kyllä helposti kaikenlaista. Kertulla on kyllä superhyvä elinympäristö..huvipuisto oikein :D
    -epe-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eri asia! Se oli turvallinen ympäristö, turvalliset opettajat ja täsmälliset askeleet. Tässä piti vaan valtoimenaan velloa, nykytanssimaisesti. :D

      En tiennytkään, että sulla on ollut hamppi! Lapsenako vai myöhemmin?

      Poista
    2. Noo..oisinko ollut varhaisteini..sen nimi oli Liinu ;)

      Poista
  13. Hienoa! Ja ah niin tuttua... vuosikaudet haaveilin vatsatanssin aloittamisesta, mutta jotenkin vaan en uskaltanut mennä. Kamalaa semmoinen tanssiminen julkisesti toisten nähden... mutta kun se olisi niin mahdottoman hyvä laji tämmöiselle selkä-hartiavaivaiselle. Viimein sitten uskalsin ja sehän oli hauskaa vaikkakin vaikeaa! Ensimmäisen vuoden keväällä olin jopa julkisesti esiintymässä ja ihan tanssiryhmän eturivissä, hui. Se oli kyllä todella mahtava kokemus! Silti edelleen on välillä joku lukko päällä, pitäisi päästää estoistaan irti ja mennä täysillä mukaan tanssiin. Nyt yksi meidän tanssiryhmäläinen on mennyt lupaamaan meidät saman kylän "tytöt" marttojen pikkujouluihin esiintymään. Meitä on vain viisi, eikä ope ole mukana. APUA! Isoon tanssiryhmään sulautui paljon paremmin. Onneksi on koreat puvut ja saa meikata itsensä "piiloon". Hih.

    Ihana Kerttu!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi miten hienoa sinulle! Ja martat ovat varmaan aika lempeä yleisö, eikö niin?

      Minuakin auttaa sellainen, että saa piiloutua johonkin valepukuun. Esimerkiksi baareihin, diskoihin, mitä ne ovat... yökerhoihin meneminen on minulle aivan täysin mahdotonta. Alkaa ahdistaa ihan hirveästi. Mutta oli aika, jolloin pystyi menemään sellaisiin paikkoihin, kun piilouduin valepukuun: korsetti, meikit, korkokengät ja seurana ihania transvestiitteja. Se oli mahtavaa. Tanssilattialle en silti kyennyt silloinkaan. :)

      Poista
    2. Juu, luulisin että martat on helppo yleisö, onneksi. :) Nuorena sitä tuli tanssittua yökerhoissa, mutta eipä enää sitä osaa... ei sen puoleen tule käytyäkään, mutta jos kävisi, niin tanssiminen, huh. Jotkut lavatanssit on ihan ok. (Tosin niitäkään en harrasta kuin häissä, joten aika harvinaista se on.)

      Poista
    3. Minä kun en nuorena oppinut mitään, mitä siinä vaiheessa olisi kuulunut oppia... Piirtelin vaan kotosalla. :)

      Poista
  14. Hienoa molemmat tytöt! :) Täällä tippa linssissä luin kirjoitustasi. Itsellänikinkin on menossa voita-pelkosi-vuosi. Minähän siis pelkään kaikkea mikä liikkuu, ja myös kaikkea sitä mikä pysyy paikallaan. Mutta nyt olen päättänyt kasvaa ihmisenä, ja tänä vuonna olen uskaltanut esim. tehdä ulkomaan matkan. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinäkin!

      Minua liikuttaa tämä, miten te kerrotte omista kauhuistanne ja rajoituksistanne. Kauheasti onnea matkaan ihmisenä kasvamiseen! ❤

      Poista
  15. Ihana tuo piirros! Kyl sie osaat.

    Anna

    VastaaPoista
  16. Onnea teille molemmille rajojenne kokeilemisesta ja rikkomisesta:)
    Minä olen ollut lapsesta asti tosi, tosi arka ja hiljainen. Se aivan rajoitti elämää. Jotain siitä on vieläkin jäljellä, mutta kun ikää on tullut jo aika lailla, niin koko ajan rohkeus kasvaa ja uskaltaa heittäytyä:) Tässä mielessä on kiva tulla vanhaksi:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos.

      Tottahan se elämää rajoittaa. Onneksi olet vanhentunut. :)

      Minä taas olin lapsena kaikkea muuta kuin ujo ja hiljainen, mutta sitten teininä muutuin sellaiseksi. Muutto ja vieras koulu osuivat aika huonoon saumaan. Mietin monesti, millainen ihminen olisin nyt, jos perheemme ei olisi silloin muuttanut pois kotiseudulta.

      Poista