Olen elänyt viime helmikuuhun saakka siinä uskossa, että parisuhteemme on maailman paras. Minä, joka olin teini-ikäisestä asti ajatellut, ettei elämässäni ole mitään elossapysymisen arvoista, opin yli kolmikymppisenä Sulon rinnalla rakastamaan jokaista päivääni. Löysin jotain uskomattoman hienoa: ihanan elämänriemun. Yhdessä Sulon kanssa haaveeni toteutuivat: paras mahdollinen puoliso, oma rautatieasema, oma yritys, oma Barbie-maailma. Jokaisena päivänä näiden yhteisten vuosien aikana olen ollut kiitollinen Sulon olemassaolosta. Tiesin ilman pienintäkään epäilystä, että vanhenemme yhdessä, kunnes kuolema meidät erottaa.
Mutta maaliskuussa aloin pikkuhiljaa ymmärtää, että elämä ei aina mene niinkuin kuvittelee. En halua kertoa tässä blogissa asiasta enempää, mutta keväällä rakkauteen sekoittui kipu. Luottamus katosi molemmin puolin. Kotona ei ollutkaan enää hyvä olla. Elämänriemuni hävisi ja jouduin taas tervehtimään sitä entistä synkkämielistä Susannaa.
Me olemme aina tehneet parhaamme, mutta joskus se ei riitäkään. Joskus jokainen tekee virheitä. Tämä tilanne ei ole kenenkään syy. Tämä on vain suunnattoman surullinen asia.
Olen kevään aikana rakennellut haaveideni retkeilyautoa ja Instassa minua seuranneet ovatkin nähneet, että sain sen valmiiksi sopivasti tämän ihmeellisen lämpöaallon alkaessa ja että olen siinä asustellut viimeiset kolme viikkoa. En rakentanut sitä siksi, että voisin paeta pahaa oloa, joka kotona minussa nousee, vaan iloisiin seikkailuihin ja lomareissuihin. Pakopaikka siitä kuitenkin tuli. Haaveeni itserakennetusta retkeilyautosta toteutui, mutta tuntuu, että maksoin siitä järjettömän hinnan.
Tänään minä päätin kolmen viikon vanlife-jaksoni ja Sulo muutti pois yhteisestä kodistamme ainakin kesän ajaksi. En tiedä, mitä tapahtuu syksyllä. En tiedä, saammeko avioliittomme enää korjattua, sillä hirveän paljon ehti jo mennä rikki. En tiedä, tuleeko Immolasta vielä yhteinen kotimme, ainoastaan toisen koti vai ehkä jonkun ihan muun koti.
Kaiken lisäksi viime perjantaina tulikin tieto, että näytän menettäväni myös Postin. Lupaus siitä että "kesäksi on töitä niin paljon kuin jaksat tehdä" vaihtui isojen pomojen päätökseen, että jokainen ylimääräinen käsi pannaan pois ja vakkareista puristetaan viimeisetkin mehut.
En tiedä, saanko Työhuonetta nousemaan jaloilleen, sillä postityön myötä yritystoimintani on kuihtunut lähes kokonaan. Postiin on ollut helppoa ja hauskaa uppoutua, mutta siinä ohessa tapoin yritykseni. Juuri nyt minulla ei ole kapasiteettia edes ajatella, miten yritystoimintani voimistaminen tapahtuisi vai joudunko ehkä lopettamaan sen kokonaan saadakseni työttömyyskorvausta. Näen edessäni pelottavan köyhyysloukun, mutta en vielä keinoa kiertää sitä.
Ne kaksi asiaa, joista on muodostunut elämäni tärkeimmät asiat, katosivat minulta nyt yhdessä hetkessä. Puoliso ja työpaikka.
Lopetan blogin pitämisen tähän. Facebookissa Työhuoneen sivu pysyy ja toivottavasti jonain päivänä vielä elpyy. Nyt minulla on tunne, että se, miten olen sekoittanut yrittämistä ja yksityiselämää julkisesti, on ollut virhe. Kun tapahtuu jotain näin kipeää, olisi varmasti järkevintä pitää julkisia kulisseja komeasti pystyssä. Mutta se ei ole ollut tapanani koskaan ennen, eikä voi olla nytkään.
Iso kiitos kaikille teille, jotka olette lukeneet blogiani. Teistä moni on kulkenut matkassa aivan alusta saakka.
Päivitys 21.7.
Kiitos teille kaikille ihan hirveästi kaikista kommenteistanne sekä tähän lopetuspostaukseeni että muilla somekanavilla. Luen niitä aina silloin tällöin, ja tulee sellainen olo, että jokin pieni merkitys on minullakin hetkittäin jollekin siellä ruudun takana ollut. Se tuntuu hyvältä.
Elämäni ei ole paljonkaan selkiytynyt kevään jälkeen. Menen yhä päivä kerrallaan, välillä vain minuutti kerrallaan, ja yritän edes heikosti uskoa, että jossain vaiheessa vielä alkaa helpottaa. Tämän kesän säät helteineen ja jatkuvine auringonpaisteineen ovat olleet todellinen siunaus. En tiedä, miten olisin jaksanut tätä mielenterveyshelvettiä, jos olisi taas tullut kylmä ja sateinen kesä.
