Muutokset ja yllätykset

Sekä vakavissa psykologisissa että naistenlehtien hömppäpersoonallisuustesteissä minun on aina vaikeaa vastata kysymyksiin siitä, miten suhtaudun muutoksiin ja yllätyksiin. Sellaiseen kysymykseen ei vaan millään voi vastata kyllä tai ei tai jotain siltä väliltä. Joskus muutokset saavat minut ihan suunniltani ja joskus olen niistä aivan liekeissä. Joskus menen ihan autistiseksi yllättävistä käänteistä ja joskus tulen niistä maailman onnellisimmaksi. Otapa siitä sitten selkoa...

Paitsi että nykyään jo otankin. Tässä ADHD-diagoosini jälkeisessä uuden itsetuntemuksen tilassani olen oppinut ymmärtämään, milloin muutokset ovat jotain, mitä rakastan ja milloin ne ovat pahinta myrkkyä. Taikasana tässäkin kohdassa on itsemääräämisvalta.

Kun muutokset lähtevät liikkeelle minusta ja minun tarpeestani, ne ovat parasta maailmassa. Kun ne tulevat muualta tai toisten toimesta, ne panevat maailmani palasiksi. 

Ikävä kyllä elän tässä juuri nyt toisen ihmisen aiheuttaman yllättävän muutoksen keskellä.

Yläkerran Tyttö muuttaa pois. Eräänä iltana saunassa hän kertoi minulle hakevansa avointa työpaikkaa toisessa kaupungissa. Aloin itkeä, hyperventiloida ja keinutella itseäni. Enkä edes hävennyt sitä kaikkea, vaikka vuokranantajat eivät kai yleensä tee sellaista vuokralaisensa edessä. Kotiin päästyäni itkeä vollotin ääneen ja nukahdin lopulta Opamoxin avulla. Muutaman päivän itkeskelin, pelkäsin ja toivoin ihmettä, kunnes Yläkerran Tyttö sitten syöksähti omaan ihanaan tapaansa keittiööni ja kertoi saaneensa sen työpaikan. 

Tämä muutos vaikuttaa minun elämääni niin monella tavalla, että olen käynyt voimalla läpi surua, inhoa ja pelkoa. Ja olen antanut itseni tuntea ne kaikki tunteet, koska yrittämällä teeskennellä, ettenkö vaikkapa olisi vihainen Yläkerran Tytön ajoituksesta, minä vain patoaisin sen tunteen ja se pahenisi ja alkaisin inhota häntä. En halua inhota häntä, sillä hän on nämä viimeiset 20 kuukautta ollut elämänlaatuani suuresti parantava ihminen. Hän on ollut yksi syy siihen, miksi minun kodintykkäysprojektini on sujunut hyvin ja miksi olen saanut nauraa myös monena paskana päivänä.

Tänne muutettuaan Yläkerran Tytöstä tuli aivan hetkessä jotain ihan muuta kuin vain vaatimukseni täyttänyt vuokralainen. Hän ja minä olemme jotenkin samanrytmisiä ja meillä menee ajattelumaailma yhteen sillä lailla hauskasti, että kommunikointi ja yhdessä oleminen on pelkästään helppoa ja ilahduttavaa. Hän on niin kovin paljon samanlainen kuin minä itse olin 20 vuotta sitten - silloin ennen kuin minusta tuli hidas ja turvallisuushakuinen keski-ikäinen. 

Minä rakastan sitä, miten hänen kanssaan ei tarvitse suunnitella treffaamista etukäteen eikä sovitella aikatauluja. Ei tarvitse miettiä tarjottavia tai ohjelmaa. Hän vain tupsahtaa tuulispäänä ovesta sisään tai laittaa viestin, että saako tulla aamupalalle tai mennäänkö saunaan. Ja sitten minä kuuntelen kertomuksia hänen seikkailuistaan, joissa on aina vähän yläkerrantyttölisää - ihan niinkuin minun jutuissani on vähän sussulisää. Meillä tunteet ovat suuria ja vaihteluntarve ohjaa eloamme. Kun me juttelemme, me molemmat puhumme paljon, mutta kumpikaan ei jyrää toista. Minusta sellainen on ihanaa, koska ihmisissä minua rasittaa joko liian verkkainen puhe, liian päällekäyvä puhe tai liiallinen hiljaisuus. Mutta Yläkerran Tytön kanssa me sukkuloimme samalla levelillä. Ja samalla, kun muut live-elämäni ihmiset ovat viime vuosina käyneet läpi raskaita asioita, samanrytminen Yläkerran Tyttö on ollut minulle ihanaa seuraa. Hän katsoo maailmaa positiivisesti ja hänen kanssaan minä tulen aina hyvälle tuulelle. 

Hän on sellainen ihmeellinen olento, joka on silmittömän kaunis ulkoisesti ja silti vähintään yhtä kaunis sisäisesti. Hänen suloisuutensa on jotain niin kokonaisvaltaista, etten ole sellaiseen ihmiseen koskaan ennen törmännyt. Ja juuri siksi hän on pelkällä olemassaolollaan antanut minulle opetuksen: "liian kauniistakin" ihmisestä voi tykätä tosi paljon - ei tarvitsekaan inhota, olla kateellinen, pelätä tai vältellä. Kuulostanko siltä, kuin olisin rakastunut häneen? Varmasti kuulostaa! Ja kyllä hänestä onkin tullut minulle tosi rakas ihminen. Ajatus siitä, että hän katoaa elämästäni on todella surullinen. 

Älkääkä tulko sanomaan, että voimmehan me vierailla toistemme luona. Kun se juuri on se asia, mitä minä en ystävyyksissä jaksa! Että pitää varta vasten lähteä ja matkustaa ja sopia ja suunnitella ja olla ja keskittyä ja valmistella ja jaksaa. 

Yhdessä asiassa me olemme tosi erilaiset. Toisin kuin minulla, hänellä on kunnianhimoa työtään kohtaan ja hän haluaa tehdä uraa. Niinpä siitä huolimatta, että hän rakastaa kotiaan yläkerrassa, Imatraa ja hiihtämistä, hän aivan innoissaan on muuttamassa työpaikan perässä uudelle paikkakunnalle, jossa ei edes ole lumisia talvia. Minulle taas kiva koti ja kiva asuinympäristö ovat elämän tärkeimpiä asioita. Kun sanoin lannistuneena, että "sähän joudut alottamaan siellä kaiken alusta, etsimään uudet kaverit ja joukkueet ja harrastuspaikat..." niin jo ennen kuin olin saanut ajatustani loppuun, minä hoksasin, että juuri sehän on hänestä se paras juttu! Ihan kuin minä nuorempana. Mikä olikaan silloin mahtavampaa kuin muuttaminen uudelle paikkakunnalle, jossa ihan kaikki oli uutta ja mielenkiintoista ja jokainen päivä toi tullessaan jotain uutta tutkittavaa ja opittavaa.

Tässä vaiheessa olen alkanut päästä jo voitolle pahimmasta tunnemyllerryksestäni. Suru on jo pienempää, kiukku on laantunut ja pelkokin nostaa päätään vain ajoittain. Uskoisin surun kyllä rytisevän takaisin siinä vaiheessa, kun Yläkerran Tyttö on lopullisesti poistunut ja yksinäisyys valtaa minut.

Pelko tietysti johtuu siitä, että olen pahasti riippuvainen yläkerran vuokratulosta, joka kattaa sen asunnon kulut. Jos asunto on yhdenkin kuukauden tyhjillään, ja joudun itse maksamaan sen vastikkeen, minä joudun ryömimään Sulon luo pyytämään elinikäistä lainaa. Ja jos saan asuntoon jonkun vuokralle, minun pitää oppia sietämään hänen elämisensä ääniä. Tuskinpa saan täydellistä vuokralaista toista kertaa? 

Imatralla on tällä hetkellä Oikotiessä myytävänä 262 kerros-, rivi- tai paritaloasuntoa ja 152 vapaata vuokra-asuntoa. Tämän kokoisessa minikunnassa se on valtava määrä. Joulukin on varmasti hankalin aika vuodesta yrittää vuokrata tai myydä kotia, kun ihmisten elämänmuutokset yleisesti asettuvat kevääseen tai syksyyn ja keskittyminen on muutenkin jouluhumussa. Asuntoa on käynyt katsomassa vain kaksi ihmistä, joista toisen toivon saavani siihen vuokralle ja toivon myös, että Kela ei määrää minua myymään asuntoa pois millä hinnalla hyvänsä.

En todellakaan olisi tarvinnut juuri tähän kohtaan vielä lisää huolta toimeentulostani, mutta tässä sitä nyt mennään, vanhaa tuttua vuoristorataa.