Joulua ja häyristelyä

Niinhän sitä joulunpyhät voi viettää, että purkaa lastulevyjä seinästä. Ensin uteliaisuuttani halusin kurkata, miksi minun asunnossani on kaksi kertaa paksumpi väliseinä kuin muiden asunnoissa. No selvisi, että ei miksikään. Siellä on vain sisällä 20 senttiä turhaa ilmaa. En ymmärrrä 80-luvun remppa-ajatuksia. Jos haluaa suorat sisäseinät vinossa seisovaan taloon, niin miksi ei sitten suorista myös lattiaa? Ja miksi pitää jättää kymmenen senttiä ilmaa sinne lastulevyn ja alkuperäisen seinän väliin, kun vähempikin riittäisi? 

No, homma tietysti eskaloitui ja päätin poistaa sitä tyhjää tilaa seinän sisältä, jotta saisin lisää tilaa keittiöön eli saisin jääkaapin mahtumaan kyseiseen nurkkaan. Oi innostusta! Olin taas remonttihäyris-elementissäni, kunnes pääsin siihen vaiheeseen, että kadutti. Aina näissä jutuissa tulee se vaihe, etten tiedä, miten edetä ja miten ratkaista eteen tulevat ongelmat, joita en todellakaan tullut ajatelleeksi aloittaessani.

Tajusin eilen illalla epätoivoisesti jälkiäni katsellessani, että tämän minä olen kokenut ennenkin. Kun elämässä on vaikeaa, minä alan tehdä remonttia. Viimeksi rakensin nukkuma-alkovin vastaavassa vaiheessa. Koko elämä oli silloin hirveää kiirettä, itkua, kaaosta ja tuskaa ja siihen syssyyn minä sitten ryhdyin isoon rakennus-urakkaan. Kun kaikki kaatuu päälle, minun ilmeisesti pitää alkaa siirrellä huonekaluja, purkaa, rakentaa, maalata ja tapetoida. Onko se jokin sellainen juttu, että nyt minä hallitsen ja osaan ja tässä asiassa sentään minä päätän kaikesta? Edes tähän minä pystyn itse vaikuttamaan? En tiedä.

Nyt tiedän voivani aika huonosti. Olen pitänyt koko alkutalven touhukkuutta yllä aikataululla ja kivalla tekemisellä, koska päälleni kaatuvat murheet eivät ratkea niitä vatvomalla. Olen leikkinyt ihan tosi paljon Ihmeellinen Pieni Maailma -messuista asti. En ole tehnyt mitään työllistymiseni eteen, vaan paennut nukkemaailmaan. Hävettää.

Sain lahjaksi kaksi kiloa suklaata. Aloin tuhota niitä jo hyvissä ajoin ennen joulua ja olen ainakin viikon ajan syönyt päivittäin kokonaisen konvehtipaketillisen hirveän itseinhon ja harmistuksen vallassa. Olen ollut kiukkuinen ihmisille, jotka tietävät sokeriongelmani ja silti haluavat syöttää minulle karkkeja. Olen ollut vihainen siitä, että he panevat kamalasti rahaa sokeriin, vaikka sillä summalla olisivat voineet ostaa minulle ison määrän oikeaa ruokaa.  

(Miksi sitten en toivonut lahjaksi oikeaa ruokaa? Ihmisethän antavat minulle suklaata, koska tietävät minun rakastavan sitä ja haluavat ilahduttaa minua! Olen aivan idiootti.) 

Olen halveksinut itseäni, kun en pysty lopettamaan yhteen suklaapalaan, enkä edes kymmeneen, vaan vedän itku kurkussa koko laatikon loppuun yhtä kyytiä. Ja juuri äsken minä tajusin, että jos olisin ollut tosi fiksu, minä olisin voinut jo ennen joulua laittaa Imatra-ryhmään ilmoituksen, että voisin tuoda koko lastin jollekin isolle, köyhälle perheelle, jolla ei ole jouluherkkuja. Ja nyt minä inhoan itseäni senkin vuoksi.

Sokerin syöminen on todella huonoksi mielenterveydelle. Haluaisin kaivautua sänkyyn, nukkua kaksi viikkoa ja herätä sokerista vieroittuneena. Haluaisin myös herätä havaitsemaan, että seinän purkaminen olikin vain unta.

Joskus en jaksaisi itseäni ollenkaan. 

Kun nyt tarkastelen ihan rehellisesti itseäni, minä tajuan tuntevani itseni hirmuisen yksinäiseksi. Minulla on parisuhde, jossa on suuria ongelmia ja niiden näkemiseen ja myöntämiseen vaadittiin puolentoista kuukauden "breikki" seurustelusta. Minulla on toivoton taloudellinen tilanne, joka konkretisoituu todeksi vuoden vaihtuessa. Minä kiinnyin liikaa Yläkerran Tyttöön, vaikka olen pitänyt tosi tärkeänä sitä, etten kiinny ihmisiin, koska a) menetykset ovat minulle vaikeita ja b) liiallinen kiintymys johtaa usein liialliseen riippuvuuteen. Ja nyt minun vielä täytyy tehdä hirvittävä valinta kahden tosi hyvältä vaikuttavan vuokralaisehdokkaan väliltä, vaikka en haluaisi tuottaa kummallekaan pettymystä.

Miten pääsisin pakoon tätä arkeani? Haluaisin niin kovasti pystyä luopumaan aivan kokonaan nukkemaailmastani ja askartelu- ja sisustustarpeestani ja voittaa lotossa, ostaa oikean matkailuauton, ajaa valoon ja etsiä koko ajan uusia seikkailuja. Tämä elämänvaihe on nyt niin nähty, enkä löydä toivoa, että saisin tässä kaiken järjestymään.

Hoen itselleni: tämä on vain ADHD:ta! Älä luovuta! Odota rauhassa, niin kohta vuoristoradan suunta taas kääntyy ja kaikki on hyvin.

PS. Minulla oli kuitenkin kiva jouluaatto. Vaikka tapani mukaan olin kieltäytynyt kutsusta saapua Anopin joulupöytään ja suunnitellut viettäväni aaton taas itsekseni, päädyinkin viime hetkellä muuttamaan mieltäni. Anoppi ilahtui osallistumisestani ja minusta oli kivaa syödä oikeita jouluruokia ja lekotella, jutustella ja nauraa "ex-perheeni" kanssa. Kotiin tultuani katselin elokuvaa pysyäkseni hereillä liian myöhään, jotta jaksaisin vielä kävellä kirkkoon yölliseen jumalanpalvelukseen. Ystäväni lauloi siellä bändin kanssa ja voi miten upeasti he esiintyivätkään. Se oli niin vaikuttavaa, että itketti ja hypitytti. Ja ihanasti kaiken tämän vesisateen ja tappavan liukkaiden teiden ja rumuuden keskelle oli aattoaamuksi satanut kaunis lumipeite, joka katosi vasta seuraavan yön aikana. Tämä meidän kylä on ihan täydellinen joulumaa.