Liikaa työtä, liian vähän työtä?

Ajattelin, että jos teen nyt loppuvuoden ajan Postilla ylitöitä niin paljon, kuin on tarjolla, saan kerättyä rahaa jemmaan tammikuun reissun ajalle. Vaan nyt kun olen toiminut tällä tavalla, minusta on alkanut tuntua, että kyllä sen burn outin saa itselleen kehitettyä simppelillä palkkatyölläkin ihan yhtälailla kuin käsityöyrittämisellä.

Pahimmillaan päiväni kuluvat niin, että viideltä on herätys, kotiinpaluu töistä ehkä ruokakaupan kautta neljän-viiden maissa, sitten työsähköpostit, verkkokaupan tilausten käsittely ja hetki koomailua sohvalla, jonka jälkeen ohjelmassa on jo seuraavan päivän eväiden laittaminen ja sitten petiin klo 20.

Koska minulla on hulvattoman hauskaa Postissa ja saan postia jakaessani myös hyödyllistä liikuntaa, olen huijannut itseni uskomaan, etteivät pitkät päivät haittaa. Mutta kyllä ne pidemmän päälle alkavat haitata, jos työn, nukkumisen ja syömisen lisäksi ei tee enää mitään muuta. Mielestäni mikään työ ei ole niin tärkeää, että sen kannattaa antaa niellä koko elämän.

Olen vuokratyöläisenä aika etuoikeutetussa asemassa. Kun nyt aloin nähdä liian pitkien työpäivien vaarat, pyysin, että saisin tehdä ensi viikolla maksimissaan vain kahdeksantuntisia päiviä. Minut siirrettiinkin taas sisätöihin. Arvostan tuollaista joustavuutta tosi paljon. Se on luksusta, joka puuttuu vakituisilta työntekijöiltä. Kun normipostin jakaminen loppui tiistaipäiviltä, Postin omat työntekijät ovat joutuneet tosi kurjaan tilanteeseen. Ne tiistailta poistuneet työtunnit ja jakamatta jäävät postit nimittäin siirrettiin sitten muille päiville. Se tietysti tarkoittaa sitä, että vaikka työvuorot tehdään tavattoman pitkiksi, aika ei silti aina riitä ja tunnollisina tyyppeinä ihmiset tekevät vielä ylitöitäkin. En oikein ymmärrä, miten kukaan jaksaa sellaista, kun minulla ne kahdeksantuntisetkin päivät tuntuvat syövän koko elämän.

Koska kaiken kiireen keskellä kerkiän kuitenkin aamupalan aikana selata tärkeimmät uutiset, en ole voinut välttyä lukemasta "ideologisesti työttömästä" Ossista ja siitä melusta, jonka moinen törkeä loisiminen on saanut aikaan. Hänethän tuomittiin jopa presidentin suulla, vaikka hän oli toiminut koko ajan juuri niinkuin työkkäri oli pakottanut toimimaan.

Minä ymmärrän Ossia. Olinhan itse aika samanlainen kahdeksan vuotta. Olen Ossin kanssa samaa mieltä siinä, että aika suuri osa työstä on turhaa. Törmäsin tähän ongelmaan silloin, kun aloin etsiä työpaikkaa viime syksynä. Minulla ei ole pätevyyttä tärkeisiksi kokemiini töihin. Olisiko minun siis pitänyt hakea myyjäksi huonekaluliikkeeseen, joka myy paskalaatuisia, toisella puolella maailmaa kyseenalaisin menetelmin valmistettuja kalusteita ja tarpeettomia koriste-esineitä? Tai ryhtyä puhelinmarkkinoijaksi ja väkisinmyydä naistenlehtiä mummoille, jotka eivät osaa sanoa ei? Minulla ei onneksi ollut työvoimatoimistoa niskassani, joten totesin, ettei minun pidä edes yrittää päästä töihin, jotka koen turhiksi tai itselleni epäsopiviksi. Onneksi minut huolittiin Postiin. En pidä sitä turhana työnä, paitsi joskus silloin, kun kannan ihmisille kädet kipeinä pelkkiä mainoslehtiä mainoslehtien perään.

Mutta entä jos työkkäri olisikin puhaltanut niskassani? Miksi minulla ei saisi olla oikeutta olla hakematta typeriksi kokemiini työpaikkoihin? Tai vielä pahempaa, miksi minulla ei olisi oikeutta olla työhaastattelussa rehellinen ja kertoa, että työvoimatoimisto pakotti minut, vaikka en koe paikkaa minulle sopivaksi?

Minä sain olla monta vuotta työtön omasta halustani. Silloin työttömiä ei vielä pakotettu mihinkään. Ihana nainen Oriveden työvoimatoimistossa sanoi minulle: "Jos sinä olet onnellinen näin, meillä ei ole mitään tarvetta pakottaa sinua töihin." Mutta sitten asiat muuttuivat ja työmarkkinatuen nautiskelijat siirtyivät valtion menoerästä kuntien menoeriksi. Enää ei saanutkaan olla rauhassa työtön, vaan minua pantiin jos jollekin kurssille ja kuntouttavaan työtoimintaan. Pääasiassa koin toimenpiteet todella turhiksi ja nöyryyttäviksi. Ne pahensivat ennestään huonoa itsetuntoani ja saivat aikaan arvottomuuden tunteen. Yritin välttää pakkotoimia kaikin mahdollisin keinoin. Ilmaisena työvoimana kunnan hommissa minusta oli aivan päivänselvää, että minua ja muita kaltaisiani käytettiin aivan häikäilemättä hyväksi. Eihän kunnan edes tarvinnut miettiä puutarhureiden palkkaamista, kun orjat kitkivät kukkapenkit ja leikkasivat ruohon. Ja kun kolme kuukautta oli ohi, voitiin ottaa seuraava orja edellisen tilalle tai "hyvillä perusteilla" jatkaa saman orjan kanssa vaikka vuosia.

Kuntouttava työtoiminta saattaa laajentua niin, että jatkossa kuntien lisäksi myös yritykset voivat ottaa ilmaisia työntekijöitä eli "kuntoutujia". Varmasti on työttömiä, joille kuntouttava työtoiminta on hyväksi, mutta takuulla on myös niitä, joille se tekee pelkkää hallaa. Siinä on luotu systeemi, joka on tarkoitusperiltään hyvä, mutta käytännössä sitä hyödynnetään väärällä tavalla. Miksi siis yritykset, yhdistykset ja kunnat ovat oikeutettuja käyttämään systeemiä hyväkseen, mutta Ossit ja Susannat eivät?

Minä olin pitkään yhteiskunnan "loinen". Kun muutuin ja perustin oman yrityksen ja sitten muutuin taas ja menin palkkatöihin, olen ollut todella ylpeä itsestäni. Niin tiukasti tässä maassa on opetettu, että työnteko määrittää ihmisen arvon.

Mutta nyt kun olen täyttäpäätä tehnyt palkkatöitä ja siinä sivussa koittanut pitää myös toiminimeni edes jollain lailla toiminnassa ja samalla lukenut näitä juttuja mediasta, olen alkanut kaiholla muistella aikaa, jolloin leivoin leipäni itse, pidin siivouspäivän joka lauantai, luin paljon kirjoja, tein käsitöitä ja askartelin, pidin yllä piirustustaitoani, ompelin vaatteita, opettelin uusia taitoja kansalaisopistossa, lämmitin saunan pari kertaa viikossa ja kirjoitin kirjeitä. Tuo elämänvaihe tuntuu nyt kovin kultaiselta. Jos minulla nyt olisi yhtä paljon joutilasta aikaa, osaisinko tehdä noita kivoja ja hyödyllisiä juttuja, vai lohnottaisinkohan sittenkin vain somessa kaiken aikaa?