Olen luottavaisella mielellä siinä, että Postissa on minulle hommaa ainakin lomakauden loppuun saakka, kun vakituiset postinjakajat ovat kukin vuorollaan lepäilemässä. En ole yhtään katunut sitä, että päätin valita pitkät työpäivät kesän ajaksi. Pelkän lajittelun sijaan pääsen nyt myös jakamaan postia. Kahden tai kolmen tunnin päivittäinen porrastreeni on sellaista liikuntaa, ettei minun ikimailmassa tulisi tehtyä sellaista vapaa-ajalla. Itse asiassa en olisi edes uskonut, että pystyn moiseen suoritukseen. Ravaan 1800 rappusta ylös ja alas melkein joka päivä ja kaiken kukkuraksi saan palkkaa siitä, että kuntoni kasvaa ja saan elämäni ensimmäiset pohkeet!
Vaikka tässä rappuravailussa on mahtavia etuja, toivoisin silti, että syksy toisi tullessaan taas lyhyet työpäivät, sillä totta puhuen en saa mitään tehtyä töiden jälkeen. Viikonloput hurahtavat yleensä joko graafisten töiden parissa tai kotitöitä tehden. Jos pitää käydä kylässä tai meille tulee vieraita, se tapahtuu viikonloppuisin, jotka hyvin helposti häviävät kaiken ohjelman alle. Olen totaalisesti menettänyt sen suunnattoman vapauden hallita omaa aikaani, joka minulla oli aikaisemmin. (Mustikat poimimatta, matot pesemättä, Ken-parka hyljättynä kaapissaan, tuohet keräämättä talvea varten, retkeilyt ja uimiset jääneet minimiin...)
Silti pidän Postin työpaikasta kiinni viimeiseen hikipisaraan asti, vaikka se tarkoittaisi pitkiä työpäiviä. Minulle tarjoutui äskettäin tilaisuus jatkaa erään pienen, mutta ilmeisen menestyvän yrityksen tarinaa sen nykyisen yrittäjän halutessa jäädä eläkkeelle. Kaikki järkisyyt puoltavat sitä, että minun pitäisi ostaa firma, jolla on vakiintunut asiakaskunta ilman paikallista kilpailua, ja joka sopisi mainiosti graafisen suunnittelun pariksi ja joka mitä suuremmalla todennäköisyydellä toisi minulle vähintään tuplasti sen verran palkkaa kuin mitä Postissa tai rättikäsityöläisenä koskaan pystyn saamaan.
Ja silti minä päätin pysyä Postin hommissa, vaikkei työn jatkuvuudesta edes syksyyn asti ole mitään takeita. Järkisyyt jäivät tunnesyiden alle. Ajatus yrittäjyyden taakan ottamisesta taas harteilleni ei innostanut yhtään. Yhtäkkiä jopa ajatus työkavereiden menettämisestä tuntui hyvin surulliselta. Se oli aika vaikuttava hetki, kun tajusin, miten paljon tykkään olla ihmisten parissa kaikki päivät. Minä!
Siis minä, joka aikoinani huusin ahdistustani ääneen pyöräillessäni kotiin työpaikalta. Minä, jonka piti työpäivän jälkeen sukeltaa jääkylmään Oulujokeen, jotta sosiaalisuusahdistus karisisi ennen kotiin menemistä. Minä, joka kuvittelin, ettei minulle ikinä ole muuta vaihtoehtoa kuin olla yksinyrittäjä, kun kivassakin työyhteisössä niin kovasti ahdistaa.
Mutta olenhan minä taivaltanut tosi pitkän matkan itsessäni. Olen onnekseni saanut käydä muutaman vuoden terapian ja kasvattanut itsetuntoani pienen askeleen kerrallaan. Olen saavuttanut monta haavetta ja tehnyt unelmistani totta. Jos minä 15 vuotta sitten totesin, ettei minusta ole tavalliseen palkkatyöhön, sepä ei ollutkaan lopullinen tuomio. Minähän olen muuttunut! Elämääni eivät enää niin kiinteästi kuulu ne ihmiset, joiden vaikutuspiirissä tunnen itseni kelvottomaksi surkimukseksi.
Postissa minusta tuntuu siltä, että minut hyväksytään joukkoon. Jos välillä teenkin virheen, se virhe ei olekaan minä itse kokonaisuudessani. Ja se on minusta niin hieno asia, että ei sitä vaan voi vaihtaa parempaan palkkaan.
9 kommenttia:
Hienoja havaintoja. Onneksi nyt voit tehdä asioita tästä hetkestä, eikä menneisyys määritä käsitystä itsestäsi negatiivisesti.
Upeaa! Vähän mietinkin, silloin aikanaan, kun asiasta kirjoitit, että noinkohan on - työpaikan ilmapiiri vaikuttaa niin kovasti. Mahtavaa löytää hyvä työyhteisö, ja sanoisin, että se voi olla vaikka pizzapaikka, missä parhaiten viihtyy. Ihanaa huoletonta kesää ja toivottavasti syksy tuo tullessaan sopivan mittaiset päivät!
Minulla on ollut tosi kivoja työpaikkoja ennenkin, silloin Oulussa nimenomaan ja silti minua ahdisti koko ajan hirveästi.
Kyllä se yhä määrittää, mutta ei onneksi enää ollenkaan niin vahvasti.
Ihanaa että olet löytänyt paikkasi työelämässä! Olen myös sellainen sosiaaliahdistuja -tyyppi enkä ole oikein vieläkään löytänyt unelmaduunia vaikka kaikenlaista on kokeiltu ja haettu. Kaikissa on ollut hyviä ja huonoja puolia, toisinaan olen ihmetellyt mihin kaikkeen pystyn ja toisinaan ihmetellyt etten suoriudu yksinkertaisistakaan sosiaalisista kanssakäymisistä. No, tällä hetkellä köyhä, mutta onnellinen työtön. Haaveillen jostain kivasta hommasta... :D
<3
Kysyn ihan vilpittömän kiinnostuneena: auttoiko kylmään Oulujokeen sukeltaminen sosiaalisuusahdistuksen karistamisessa työpäivien jälkeen silloin nuorempana? On se hieno asia, että ihminen voi taivaltaa myös itsessään ja muuttua.. vaikkei kokonaan toiseksi (eikä ole tarviskaan) niin sellaiseksi, jolle eläminen on hitusen helpompaa ja joka jopa oppii nauttimaan asioista jotka ennen olivat vaikeita.
Auttoi se. Uiminen tekee minulle sen, että ahdistukset häviävät ja kylmä vesi varsinkin on tehokasta. Siksi en voisi ikinä asua missään, missä ei olisi järveä saatavilla edes kesäaikaan. :)
Uimahallilla ei ole samanlaista vaikutusta kuin luonnonvedellä.
Toivottavasti sellainen homma löytyy!
Postissakin on inhottavat puolensa, mutta ainakin vielä toistaiseksi ne tuntuvat ihan mitättömiltä verrattuna siihen positiiviseen, mitä olen sieltä saanut. Huonoin juttu on tietysti se, että koskaan en tiedä, onko vielä seuraavana maanantaina minulle töitä.
Lähetä kommentti