Kun yrittäjä palkkatyöhön lähti

Aiemmin olen jo maininnut siitä, miten työ Postissa on tehnyt oloni kevyeksi. Ero entiseen on ihan huomattava. Kun ei ole jatkuvaa painetta siitä, saanko jotain myytyä, myös muut elämäni pienet asiat tuntuvat kovin paljon helpommilta kantaa. En enää stressaa pienistä jutuista, enkä kanna huolta asioista, joille en voi mitään. Nyt olen huomannut käytännössä sen, miten stressi on ruokkinut stressiä.

Myös fyysiset harmit, jotka ovat olleet seuralaisinani vuosien ajan, ovat kadonneet. Hartiani eivät ole jatkuvasti jumissa enkä kärsi päänsäryistä. Postissa ergonomia on kunnossa säädettävien pöytien ja satulatuolien ja erityisten zippilautojen ansiosta. Kun en enää kyykötä korppikotka-asennossa tietokoneella tuntikausia, ryhtini ja pääni asento ovat korjaantuneet aivan itsestään.

Olen nukkunut hyvin ja sikeästi. Siitäkin huolimatta, että kello herättää joka aamu 4.55, eikä iltoja vaan voi venyttää yhtään puoli yhdeksää pidempään. Aikaisemmin minä monesti valvoin iltaisin vinkuen ja sängyssä heittelehtien, heräilin aina pitkin yötä ja näin stressiunia, joissa jokin sama homma toistui toistumistaan. Vaikka olisinkin nukkunut yöllä, olin aamulla väsynyt. Nyt minä nukahdan nopeasti, nukun yöni sikeästi ja herään aamulla levänneenä.

Ja nyt minä, joka ennen vihasin aamuherätyksiä ja pelkäsin "oikeaa työpaikkaa" enemmän kuin mitään, nousenkin tyytyväisenä kukonlaulun aikaan ja tulen työpäivän jälkeen kotiin iloisena. Työhön on helppoa mennä, sillä se on yksinkertaista ja siinä ei tarvitse tehdä päätöksiä. Ne päätökset ja ongelmanratkaisut tulevat jostain muualta, "helsingistä" tai "herroilta" tai "insinööreiltä", jotka eivät ole koskaan tehneet työtä, jota me teemme. Me siellä ruohonjuuritasolla sitten toimimme kuten käsketään, vaikka joka päivä joudumme toteamaan itse sen, että ei tätä näin pitäisi tehdä. Mutta meidän tehtävämme ei ole ratkaista ongelmia. Meidän tehtävämme on vain suorittaa se työ, joka meille on annettu suoritettavaksi. Minusta se on sekä ilo että taakka. Joskus, kun vahingossa päästämme omat aivomme toimimaan, syntyy kiukuttelua ja vastarintaa. Mutta jos osaamme pitää aivomme off-asennossa, kaikki on kovin simppeliä. Ei ehkä tehokkainta, nopeinta, tarkinta, fiksuinta tai toimivinta, mutta hyvin stressaamatonta kuitenkin. Sitä vaan saavutaan paikalle, tehdään työt ja lähdetään sitten kotiin elämään omaa elämää. Olen ihaillen seurannut Imatran postilaisten työmoraalia. Vaikka moni tuntuu kokevan, että ne herrat ihan vaan kiusallaan tekevät työstämme tarpeettoman vaikeaa ja ylitöitä vaativaa, kaikki tekevät koko ajan parhaansa. Ei siellä luisteta eikä lusmuilla.

Yrittäjänä minä joudun miettimään jokaisen toimeni kustannustehokkuuden ja tuottavuuden kannalta. Se on henkisesti raskaampaa, kuin äkkiä huomaakaan. Ja tehokkuudestahan on hyvin helppo lipsua haahuiluun, kun kukaan ei vahdi. Siitä taas seuraa huono omatunto ja huoli pärjäämisestä. Siinä tulee vahingossa luotua itse itselleen paineita. Nyt, kun yrittäjyys on ollut vain osa toimeentuloani, eleleminen on muuttunut helpoksi ja huolettomaksi.

Postin työssä on myös huonoja puolia, joita yritän olla ajattelematta, koska minun aivorakenteellani sellaisten asioiden liiallinen huomioiminen johtaisi vain turhaan murehtimiseen.

Suurin huono puoli on täysi epävarmuus tulevasta. Koskaan en tiedä, onko minulle vielä töitä tarjolla seuraavalle viikolle. Perjantai-iltapäivisin saan tekstiviestin, jos töitä on. Tähän asti se viesti on aina tullut, ja siitä olen todella kiitollinen. Kysehän on pätkätyöstä ilman irtisanomisaikoja. Työnantajan velvoitteet työntekijää kohtaan on sillä saatu minimoitua. Meistä on helppo päästä eroon, niin perustellusti kuin vaikkapa vain pärstäkertoimen takia. Yrittäjänä ymmärrän erittäin hyvin syyt vuokratyövoiman pitämiselle ja lyhyiden, määräaikaisten sopimusten tekemiselle. Jos itse olisin työnantajan asemassa, luultavasti päätyisin samaan ratkaisuun. Mutta työntekijän ominaisuudessa tunnen ja näen myös järjestelmän julmuuden.

Toinen huono puoli on se, että työvuorot tehdään vain neljäksi tunniksi. Niille, jotka saisivat työttömyyskorvausta, ei neljän tunnin työn vastaanottamisessa ole järjen häivääkään, kun työttömyyskorvaus on suurempi kuin palkka. Minulla ei onneksi tuota rasitetta ole, vaan jokainen tienaamani euro on euron enemmän kuin ei mitään.

Todellisuudessa en yhtenäkään aamuna töihin tullessani tiedä, milloin on kotiinlähdön aika. Vain harvoin pääsen/joudun lähtemään aamukymmeneltä pois, sillä työtä on useimpina päivinä paljon enemmän, kuin mitä ne kuuluisat "helsingin herrat" ilmeisesti olettavat. Joskus tulen kotiin yhteentoista mennessä, joskus vasta neljältä. Minulle mukavimpia ovat kuuden tunnin päivät, sillä silloin palkkaa kertyy jo jonkin verran, mutta päivään jää myös hyvin aikaa tehdä oman yrityksen töitä tai olla ihan vaan vapaalla.

Kolmas huono puoli on hämmentävä. Olen jotenkin naiivisti kuvitellut, että nykyaikana yritysjohtajat jo ymmärtäisivät sen, että tyytyväinen työntekijä tekee hyvää tulosta. Ja että työntekijät ja johtoporras olisivat samassa veneessä, kun kaikilla kuitenkin on sama päämäärä saada työ tehtyä hyvin ja tuottavasti. Yrittäjillä ei olisi yrityksiä ilman työntekijöitä ja työntekijöillä ei töitä ilman yrittäjiä, eikö? Postissa kuitenkin vallitsee molemminpuolinen ja totaalinen kunnioituksen puute johdon ja työntekijöiden välillä. On ihmeellistä katsoa, kun ne kauluspaitaiset miehet tulevat mittailemaan paikkoja ja vahtimaan, mitä tapahtuu, mutta eivät vahingossakaan kysy itse työntekijöiltä, millaista on toimia uusien ohjeiden mukaan ja miten työ saadaan käytännössä tehtyä. Ja vastaavasti työmuurahaisten lempilause tuntuu olevan: "Jos tää olis helppoa, niin herrathan tämän tekis." Paikalliset esimiehet puolestaan näyttävät olevan ahtaasti puun ja kuoren välissä, kun tulitusta satelee molemmista suunnista.

Olen ollut tosi pöyristynyt myös kikystä, joka todellakin tarkoittaa sitä, että ihmisten työpäiviin lisätään palkattomia tunteja. Miten kukaan täysjärkinen voi kuvitella, että teettämällä palkatonta työtä työn tehokkuus kasvaisi? Orjuudeksihan sitä on tavattu kutsua.



Vaikka näitä epäkohtia joskus tuleekin jäätyä puntaroimaan, niin silti nautin siitä, että saan olla Postissa myös tulevalla viikolla. Kevään alkaminen muistutti minua siitä, mitä elämäni olisi ilman postinlajittelua. Yhtäkkiä nimittäin tajusin, että nyt pitäisi varata paikkoja kesän myyntitapahtumiin. Stressi iski minuun ihan silmänräpäyksessä! Seuraava yöni kului tuskaisesti unen ja valveen rajoilla ja olin aamulla tolkuttoman väsynyt. Tuli pakokauhuinen olo, kun ajattelin, että joudun taas ajelemaan pitkin Suomea ja nukkumaan metsissä, menemään sateisille toreille kehumaan tiskirättejäni, joihin olen itse jo niin kyllästynyt, että haluaisin vain lopettaa koko bisneksen! Vai joudunko? Jos saan olla Postissa, en joudu. Mutta kun kukaan ei tiedä edes tulevasta viikosta, saati sitten tulevasta kesästä, olen aika huonossa tilanteessa juuri nyt. Jos varaan myyntipäiviä kesäviikonlopuiksi ja saankin olla Postissa, tapan itseni työllä. Jos taas en varaa niitä tapahtumia, mutta Postin hommat loppuvat, olen ihan pulassa.

Päädyin kompromissiin. Varaan vain pari tärkeintä tapahtumaa etukäteen ja toivon saavani muutaman vapaapäivän Postista niille reissuille. Jos Postista tulee lähtö, toivottavasti mahdun vielä viime hetkillä mukaan Käsityökortteleihin. Riskien ottamista. Sitähän se yrittäjän vapaus on.