Tapaus Oulu

Saavuimme kotiin eilen illalla sopivasti nukkumaanmenoon. Venytimme kotimatkaa pysähtelemällä geokätköille ja jätskeille useampaan kertaan, koska aurinko paistoi ja olo oli lomaisa.

Oulun Käsityökortteli oli todella ihana kokemus. Siitäkin huolimatta, että perjantai oli fyysisesti tuskaa kylmyyden ja kovan tuulen takia. En tajua, miten saatoin olla niin tyhmä, etten ollut varannut tuulensuojavaatetta tarpeeksi mukaan. Ei pipoa, ei hanskoja, ja sää oli kuin marraskuussa. Termospullonkin olin unohtanut kotiin. Kun seisoo kylmässä tuulessa liian vähissä vaatteissa aamusta iltaan, alkaa koko kehoa särkeä. Huono ilma olikin ehkä syy siihen, että myynti oli huonoa kai kaikilla muilla paitsi päähineitä myyvillä kollegoilla. Odotukset viime kesän Oulun korttelin perusteella olivat nimittäin kaikilla korkealla.

Lauantaina oli vaikeaa päästä edes sängystä ylös, mutta päivä muuttui aurinkoisemmaksi ja tuuli suostui tyyntymään. Meillä olikin lämmintä! Ja sen perjantain jälkeen kiitollisuuteni auringonpaisteesta oli erityisen suurta.

Mutta ihmeellisintä tässä reissussa olivat ihmiset! Aika monella paikkakunnalla olen torikojussani seisonut ja valehtelematta sanon, että missään ei koskaan ole ollut näin positiivista ja kannustavaa vastaanottoa kuin Oulussa. Kukaan ei valittanut hinnoista. Kukaan ei kipittänyt karkuun, kun tervehdin! Ihmiset katsoivat silmiin ja tervehtivät takaisin, juttelivat iloisesti. Kukaan ei tuhahdellut tuotteelle, vaan nekin, joille se oli uusi asia, sanoivat "minäpä kokeilen" ja ostivat yhden rievun. Oulussa myös ne vanhemmat rouvat, jotka eivät muualla ole minun rievuistani olleet kiinnostuneita, ottivat avoimesti informaation vastaan ja käsittämättömän moni lähti kojultani riepu mukanaan eteenpäin.

Vaikka perjantain myynti oli surkeaa, lauantai korvasi sen tuplasti ja pääsin siihen optimistisen realistiseen tavoitteeseen, jonka olin tälle reissulle asettanut.

Koska olimme sinne asti reissanneet, meillä oli ajatus yhdistää työntekoon myös minikokoinen loma, sillä rakas ystäväpariskunta asuu Oulussa ja näemme heitä aivan liian harvoin. Vietimme siis vielä sunnuntain heidän seurassaan ja minun oli oikeastaan aika vaikeaa lähteä kotiinpäin.

Asuin Oulussa 1998-2002 ja minun muistoni Oulusta eivät ole hyviä. Mutta tämä reissu käänsi Oulun-muistoni jotenkin päälaelleen. Olivatko oululaiset silloinkin näin iloisia ja ihania, eivätkä ollenkaan sisäänpäinlämpiäviä ja torjuvia, niinkuin minä muistan? Oliko Oulu silloinkin näin kaunis, eikä pelkkä löyhkäävä teknologiakammotus? Siihen ajanjaksoon liittyy tosi paljon kiusallisia muistoja ja huonoa vointia, joten se negatiivinen kuva, joka minulla Oulusta on säilynyt, onkin tainnut johtua ihan vaan omasta navastani, eikä suinkaan Oulusta.

Olen onnellinen siitä, että lähdin. Ei pelkästään hyvän myynnin vuoksi vaan myös siksi, että Oulu muuttui minulle nyt hyväksi muistoksi. Olen erityisen iloinen siitä, että lähes kaikki lähialueella asuvat vanhat tuttuni ja kaverini kävivät minua moikkaamassa torilla. Tajusin, että minullahan on ystäviä enemmän siellä kuin täällä Imatralla, vaikka pidän Imatraa tosi lintukotona.

Ihanan onnellisen kuplani särkivät sitten sunnuntai-iltana uutiset Orlandosta. Rakkautta, rakkautta, rakkautta kaikissa sateenkaaren väreissä tulvii Instagram nyt, mutta minä tunnen lähinnä epätoivoa. Miten rakkaus voisi voittaa mielipuolet konekiväärien kanssa? Suojaton on maailma hulluja vastaan ja se on pelottavaa.

Mutta nyt alkaa taas arki täällä. Sähköposti tursuaa velvollisuuksia, ja niiden läpikäyminen ja töihin ryhtyminen on pakollinen, vaikkakin vastenmielinen tehtävä. Lisäksi seuraavat myyntitapahtumat painavat tiukasti päälle. Jo ylihuomenna torstaina menen kokeilemaan Narinkkatorin arkipäivää Pro Kädentaitajien Design Marketilla. Ja viikonlopun olenkin sitten kotoseutuvilla Lappeenrannan Linnoituksessa.

Vielä kerran kiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiitos Ouluun kaikille, jotka tulitte Käsityökortteliin.