Kun tänä aamuna heräsin ja totesin käteni olevan eilistä pahemmin jäykkä ja jumissa ja kipeä, minut valtasi ihan mahdoton uskonpuute. Itkua vääntäen kysyin Sulolta, voisiko hän nyt opetella rättien painamisen. Miten se avun pyytäminen voikin olla niin vaikeaa? Jopa omalta puolisolta, joka on luvannut ne myötä- ja vastamäet.
Tuntuu, että vastamäkiä on ollut aika paljon viime kesästä saakka. Tai tietysti niitä on ollut aina, mutta ne eivät viime vuosina vain ole tuntuneet niin jyrkiltä kuin nyt. Tunnen olevani ameeba, joka ei jaksa mitään. Minua nukuttaa jatkuvasti, jopa aurinkoisina päivinä. En jaksa innostua mistään. Eilen sain sentään aikaiseksi pingottaa verkot kissanluukkuihin, jotta saisimme luukut auki ja lämmintä ilmaa talon alle ilman niitä ei-toivottuja kissoja. Ja sitten väsähdin taas.
Jos minulla olisi edes jonkinlainen vaihtoehto yrittämiselle, olisin jo lopettanut. Tämä joulun jälkeinen aika on ollut yhtä tahmailua ja nollatuloa. En oikein jaksa enää uskoa parempaan kesään ja hyvään syksyyn. Mutta minä en voi lopettaa, koska minulla ei ole vaihtoehtoa. Olen vakavasti yrittänyt miettiä, mitä palkkatyötä voisin tehdä, enkä keksi muuta kuin lehtien tai mainosten jakamisen. Siinä ei tarvitsisi olla ihmisten kanssa tekemisissä, eikä kyetä jatkuvasti parempaan suoritukseen. Oliskohan sellaisia paikkoja avoinna? Mutta miten muka selviäisin työhaastattelusta?
Mietin, mikä rievuissani on vialla, kun ne eivät enää mene kaupaksi. Minulle sanotaan, että ne ovat liian hyviä; ne pysyvät niin hyvinä ja hyvännäköisinä aina vaan, ettei ole mitään syytä ostaa uutta. Toivon, että se juuri on se syy, eikä niin, että rievuistani ei enää tykätä. Siinä tapauksessa ratkaisu olisi etsiä lisää uusia asiakkaita. Vanhat uskolliset kun on kyllästetty rievuilla loppuiäkseen.
Aika paljon mietin sitäkin, mitä järkeä on edes pitää blogia, joka on pelkkä kalpea aavistus siitä, mitä se joskus oli. Minähän vain märisen täällä nykyisin! En enää esittele iloisia uusia sisustusratkaisuja, kivoja käsitöitä tai vimmassa purettuja seiniä, koska täällä ei tapahdu mitään. Viikojemme kohokohta on Temptation Island telkkarista. Ameeban elämää. Ameebat eivät ole kiinnostavia, ja se näkyy myös bloggerin tilastossa.
Viime vuoden maaliskuuhun asti blogissa riitti kävijöitä yhä enemmän ja enemmän. Nousuhdannetta! Uusia lukijoita! Olin kiinnostava! Blogiani luettiin! Sitten minä kyllästyin jatkuvaan mielenipahoittamiseen ja pistin eston anonyymeille, jolloin kävijäkäyrä lähti syöksyyn. Lähtivätkö lukijat vai lähtivätkö roskapostirobotit, jotka eivät enää mahtaneet mitään? Alamäki jatkui kevään ajan ja kiihtyi heinäkuussa, jolloin isin kuolema lamaannutti kaiken ja minä menetin otteen koko blogimaailmasta.
En ole saanut sitä otetta takaisin. Kertaalleen tyrehtyneen blogin nostaminen ylös on tosi vaikeaa. En enää seuraa toisten blogeja aktiivisesti, niinkuin ennen, mikä tietysti vaikuttaa siihen, etteivät muutkaan enää seuraa minua. Blogimaailma on vuorovaikutusta. Täällä se saa, joka antaa. Ja niin sen pitääkin olla.
Aiemmin kirjoitin pari-kolme postausta viikossa, nyt meinaa mennä pari-kolme viikkoa postausten välillä. Tietysti kävijöiden määrä vähenee, kun luettava vähenee. Mutta kun ei ole enää niin paljon sanottavaa. Mistä ihmeestä minä sitä jutun juurta aiemmin revin?
Koska blogi on ollut minun yritykseni paras mainos ja käyntikortti, myös yrityksellä on laskusuhdanne. Jos en pidä huolta siitä, että olen olemassa verkossa, verkkokauppani näivettyy. En osaa mieltää tätä bloggailua oikeaksi markkinoinniksi, mutta pakkohan minun on myöntää, että käsi kädessä tämä touhu on kulkenut myyntikäyrieni kanssa. Jos en kykene panostamaan nettiin, minun täytyy panostaa muihin myyntikanaviin, mikäli haluan pitää yritykseni elossa. Myyntitapahtumat? Tukkumyynti? Alihankinta? Jaa-a. Kyllähän minä tekisin päätöksiä, jos jaksaisin.
Sain lauantaina ihan oikean kirjeen. Käsinkirjoitetun ja kiiltokuvilla koristetun. Sellaisen, niinkuin kirjeet olivat silloin, kuin niitä vielä kirjoitettiin. Joku vieras ihminen oli sen käynyt tuomassa Riepukiskalle Sulon ollessa myyntivuorossa. Sen lukeminen juuri sillä hetkellä, sateisella Narinkkatorilla, oli minulle valtavan iso kannustin. Otin sen äskettäin esiin ja luin uudelleen. Se valoi minuun uskoa.
Kävin myös fysioterapeutilla, joka sai käsivarteni oikenemaan vähäksi aikaa melkein kokonaan. Sain vähän enemmän uskoa. Siivosin työhuoneen ja toimiston. Imuroin. Päästin elämän taas vähän niskan päälle. Kyllä se tästä taas. Jonain päivänä jollain lailla. Käsivarret oikenevat ja myyntikäyrät nousevat ja aivot aktivoituvat. Niinhän?
69 kommenttia:
Susanna, kyllä se tästä <3 Elämässä, blogissa tulee aina ylä- ja alamäkiä. Ja voisn vannoa että mitä vanhemmaksi tulee, niin alamäet kasvaa. Toinen juttu, mietin että ehkä sinun(kin) kannattaa tarkistuttaa veriarvot. Minulla jos iskee ameeba-olo niin tiedän heti alkaa syömään B12 vitamiinia. Arvo on rajojen sisällä, mutta yhdistettynä huonoon hemoglobiiniin tekee alhaisina arvoina väsyn olon.
Voihan lateksi noita kuvia, voiko kurjempaa kuvitusta ollakaan :( Eiköhän blogimaailmassa suoda ylämäet ja alamäet, koska se kuuluu arkeen. Luemme ja kirjoitamme niin eri syistä blogeja. Jotkut haluavat tehdä sisustuslehteä, jolloin mukaan mahtuu vain aurinkoisia päiviä. Jotkut pitävät päiväkirjaa myös itselleen, jolloin suru kuuluu asiaan. Myönnän että silloin kun itsellä on elämässä ollut paljon menetystä, olen lukenut kevyempiä blogeja ja kun itsellä menee hiukan paremmin, kestää lukea enemmän kaikenlaista. Ei tällä kommentilla nyt varmaan ollut kyllä taas mitään pointtia :D Oma lukijakuntani on murto-osa entisestä, kun en enää julkaise käsityöohjeita.
Tiesitkö, että huomenna on taatusti parempi päivä! Ja tämäkin päivä on on ehtoopuolella! Tsemppiä tsemppiä!!!
Minä ainakin olen uskollinen lukija täälllä, vaikket vissiin minun blogissa käykään (sitä mainitsemaasi vuorovaikutusta tässä tarkoitan) tai vaikka täällä olisi hiljaisempaa. Jotenkin vaan niin tykkään tästä sinun blogistasi, tää on visuaalisesti niin ihana. Lisäksi tykkään siitä, että kirjoitat ihan kaikesta, myös alamäistä ja ikävistä asioista. Tää on niin rehellinen kaiken kaikkiaan ja olet tosi hyvä kirjoittaja. Kuvat on ihanat, oli ne sitten mitä kuvia tahansa - ne on niin tarkkoja ja hyvin rajattuja ja värit on ihanat ja kaikkee. Ihan silmä lepää ja sielu myös sun juttuja lukiessa.
Räteistä: mulla on koko ajan käytössä sun rätit. Ja koska niitä on useampia, ei ole valitettavasti tarvetta uusia ostella. Plus että ajattelen, ettei niitä tarvii olla miljoonia. Ja sitten on myös se, että olen tosi vähissä rahoissa. Kauheen mielelläni kannattaisin sua ja ostaisin enemmän, mutku... Kävisin myös tosi mielelläni noilla käsityötoreilla, mutta kun niitä ei lähistöllä ole. Ymmärrän tuskasi ja uskon puutteen, mutta ei kai auta muu kuin vain odotella, jos se siitä taas nousuun lähtis.
Mä olen monesti ajatellut, että mä niin tahtoisin elellä just sinun elämän kaltaista elämää. Olis ihan über-mahtavaa, kun vois olla kotona ja tehdä jotain mitä todella osaa ja elääkin vielä sillä - lisäksi vois aikatauluttaa elämänsä just sellaseksi kuin haluais. On ajoittain tosi ahdistavaa, kun tietää, että on vaan pakko mennä, vaikka kerta kaikkiaan alkaa olla kaikki paukut aivan loppu ja päivät töissä vaan haaveilee siitä, että vois olla kotona ja ihan yksin ja rauhassa vaan... Ehkä nää minun mietteet on melko romanttinen haave siitä, mitä elämä olis - ehkei se oo yhtään tämän kaltaista? Ainakaan ei oo kivaa, kun pitää stressata liian pienillä rahoilla - mulla jo tää opiskeluvuosi, vaikka saankin joka kk 840€ rahaa tukina, on tehny elämästä ajoittain ihan silkkaa helevettiä, kun ei raha vaan riitä mihinkään... (vaikka mies on töissä ja tuo myös palkkaa kotiin)
Että kovasti vaan tsemppiä sulle toivotan ja roimasti uskoa siihen, että elämä kantaa ja vielä tämä tästä iloksi muuttuu!! ♥
Et kyllä lopeta!! Sun blogi on niin elämänmakuinen ja rehellinen, että aina oikein odotan uusia postauksia. Elämä on ylä- ja alamäkiä ja se saa näkyä myös blogissa. Liian "täydellisestä" elämästä kertovat kiiltokuvablogit kaupallisine yhteistyöpostauksineen tippuvat omalta lukulistalta, mutta sinun ja parin muunkin blogiin palaan aina vaan.
Kyllä minä luen kaikenlaisia postauksiasi. Itsellä lukijamäärät ovat vain kalpea aavistus sinun lukijamääristäsi. Itse ajattelen blogia kuitenkin sellaisena asiana, josta saa myös pitää lomaa, taukoa tai vaihtaa aihepiiriä erilaiseksi. Itse pidän eniten niistä blogeista, joissa näkyy elämästä monenlaiset asiat, on mukana myös elämän realismia.
Paljon tsemppiä näihin vaikeampiin hetkiin. Onneksi on niitä positiivisiakin asioita, kuten tuo kirje.
Väsymys ja alakulo ovat luonnollinen osa elämän kiertokulkua. Kun siis kerrot siitä, jokainen meistä myöntää, että joskus on niitäkin aikoja. Minä olen löytänyt blogisi parisen vuotta sitten, en siis tiedä "huippuvuosistasi" mitään. Siitä huolimatta seuraan sitä säännöllisesti, koska blogisi on aivan huippua juuri tänä päivänä. Kykysi kirjoittaa, taitosi nostaa esiin erilaisia läheltä koskettavia aiheita ja upea kuvasilmä tekevät blogistasi yhden parhaimman! Eteenpäin vaan!
Sitäpaitsi, onko lukijamäärä blogin tärkein mittari?
Sinun riepusi ovat todella niin hyviä, että ne kestävät ja kestävät aina vaan. Käytän vieläkin ensimmäistä riepuani, joka on jo parivuotias kun haluan pyyhkiä jotain oikein pehmeällä rätillä! Riepu siis paranee vanhetessaan. Mutta kyllä Suomessa on vielä monta miljoonaa ihmistä, joka ei ole tätä maailman parasta riepua nähnytkään, joten ei riepujen tarina vielä ole edes lähellä loppua!
Minusta blogisi on vain parantunut, kun se ei päivity ihan joka päivä!
Hienoa, että sinulla on hyvä fysioterapeutti. Kyllä käsi tulee kuntoon ennen pitkää!
Minä oikeasti ihmettelisin, jos kuluvat vuoden härdelli ei olisi uuvuttanut sinua. Ihan liian paljon raskaita asioita käsiteltävinä vie kyllävoimat vahvemmaltakin. Toivon, että se noususuhdanne kesän myötä kuitenkin löytyisi vähän jok suhteessa. Omalta kohdaltani odotelen sitä edelleen ja toivon, että piristyisin sen verran, että ihan koko ajan ei nukahtaisi. Mutt nauti ulkoilmasta, kesän lähestymisestä, auringonvalosta, lintujen laulun lisääntymisestä. Eiköhän se elämänilokin ala vähitellen kaivautua esiin.
Hei mä luen sun blogin aina ensimmäisenä jos oot vaan päivittänyt! Mua ei kyllästytä märinät ja alamäet, oon ite ihan samanlainen. Mua koskettaa se, miten rehellisesti kirjoitat kaikesta ja lohduttaa se, että muillakin on huonoja kausia, väsyttää ja ketuttaa. Nykyisessä somen positiivisuusmaailmassa tahtoo unohtua se, että monen positiivisen ja ihanan päivityksen takana on myös paljon "suurelta yleisöltä" salattua huonovointisuutta. Mun mielestä sun isän kuolemasta on niin vähän aikaa, ettei sun tarvikaan jaksaa ja voida loistavasti. Sulla on oikeus olla niin kuin oot ja toipua siitä oman aikataulusi mukaan. Joo, toki yrittäjänä on paha olla energiatasot nollissa, mut en tiedä, jotenkin kun itelle on ikää tullut (39 v :)) niin on yhä enemmän alkanut ajattelemaan, että ei se materia mutta se oma hyvinvointi ja elämänlaatu. Tsemppiä Susanna <3
En ole ahkera kommentoija, mutta uskollinen lukija kuitenkin vuosien ajan, ja kerronpa miksi. Tämän blogin suola on juuri se aitous ja teeskentelemättömyys, elämässä sattuu ja tapahtuu, aina ei pysty hymyilemään, mutta sellaista haluankin nähdä ja lukea. Huomata, että on ihmisiä jotka painivat myös ongelmien kanssa, vastapainona taas on hieno lukea onnistumisista. Seurata sitä aaltoliikettä, joka omassakin elämässä velloo. Postaustahtisi on mielestäni ollut melkoinen aiempina vuosina ja kenties vaadit itseltäsi vähän liikaa sen suhteen. Ehkä pieni tauko blogimaailmasta voisi piristää? Tsemppiä myös käden kuntoutukseen! :)
Joo eiköhän sun vuosi oo ollu sellainen, että noususuhde on nyt ainoo vaihtoehto! Tsemppiä, paistaa se päivä risukasaankin. D-vitamiini on myös tärkeä, ameebaoloon.
Mie palaan sata kertaa katsomaan noita maalikuvia. Niihin kyllä kiteytyy kaikki teksti ja vähän enemmänkin. Mie oon miettinyt tässä viime aikoina, että kun olen laiskistunut blogien luvussa (luen säännöllisesti vain siun), mutta aktivoitunut instassa, niin onko se se, mitä kohti muutkin menevät? Nopeaa kuvallista kerrontaa. Onko blogi jo liian hidas ja staattinen. Pitäisi olla jokapaikassa, että olisi kaikissa tahdeissa eteneville läsnä, mutta ei pysty, koska ne työtkin on tehtävä. Lienee siis aiheellista keskittyä siihen, mikä itsestä tuntuu sujuvalta ja luontevalta. Valo ja lämpö tulevat, ulos ja sisälle.
Kauhian hankala rueta neuvomaan, että älä ruoski itseäsi niin kovasti ja ota esimerkiksi blogista paineita, sillä sitä tulee itsekin monesti tehtyä. Oon samaa mieltä tuossa pari kommenttia aiemman kirjoittajan kanssa, että sinulla on parhaimmillaan ollut ihan hurja bloggaustahti. Minäkin olen monesti verrannut omaa bloggaamista siihen sinun tahtiin, että voi kun pitäisi olla ahkerampi. Toivottavasti jaksat jatkaa kirjoittelua omaan tahtiisi, kyllä niitä aiheita aina jostain putkahtelee mieleen, vaikka tuntuis siltä ettei mitään keksi. Ja onhan tämä ollut varmasti melkoinen voimavara, sillä kun uskallat kirjoittaa vaikeistakin ajoista, saat myös paljon tukea, kannustusta ja rakkautta lukijoilta.
Jätitkö jossain vaiheessa jälleenmyyjät kokonaan pois? Ootko harkinnut sitä hommaa enää? Varmasti jos muutamankin hyvän, juuri sun tuotteille sopivan jälleenmyyjän löytäisit, niin rievut löytäisi muitakin reittejä pitkin uusiin koteihin ja sana leviäisi laajemmin.
Tsemppiä, mielialalla on tapana kohentua jossain vaiheessa! :) Minä ilahdutin juuri itseäni tilaamalla parit uudet lempirievut <3
Sä osaat kirjoittaa hyvin, ihan sama marisetko, iloitsetko, ohjeistat, markkinoit, muuten vaan kertoilet, tekstiäsi on aina sujuva lukea. Kuvat ovat myös aina laadukkaita, tekstiin sopivia ja jotenkin tarttuvia, rouhean romattisiakin. Tänne on aina mukava tulla!
Ihan ekana sanon itsekkäästi, että et saakeli taatusti lopeta bloggaamista! Sun blogi on liian hyvä haudattavaksi ja sen parhautta on juuri se koko elämän kirjo, minkä tähän tuot.
Toisena yrittäjänä nyökyttelen päätä ja sanon, että no niiii-in. Outo uupumus ja latistuminen on kyllä kuin jokin kulkutautina kiertävä röhä, josta ei pääse eroon niin millään. Olen itsekin uupunut ja latistunut. Kaipaisi piristystä, mutta ei meina jaksaa. Omalla kohdalla voin sanoa, että äidin poismeno ja sitä edeltänyt musta aika söi musta jotain. Ihan kun en jotenkaan osaisi enää olla ihan se sama minä kuin ennen. Asiat huolestuttavat eri tavalla. Jokin on rikki tavalla jota en osaa korjata. On usein päiviä, jolloin ei mikään huvita ja sitten taas päiviä, jolloin vanha innostus nostaa päätään ja sen jälkeen on taas aivan super olo. Nousuja ja laskuja. Kaipaisin tasaisempaa olemista itseni kanssa.
Mikä rättibisneksessä nyt takkuaa? Koska se alkoi? Itse asiakkaana taisin kyllästää itseni räteillä silloin kun niiden väri muuttui. Tuli tilattua niitä poistuvia kuoseja melkoinen läjä, koska ne olivat niin ihania. Enkä sano, etteikö uudet ruskeat sitä olisi, päinvastoin! Yhtään ruskeaa ei vaan ole tullut tilattua, kun niitä valkoisia oli niin paljon. Nyt tosin nekin ovat maailmalle kadonneet, kun niitä on annettu lahjoiksi. Taidanpa siis pistää nyt tilauksen tulemaan ihan kannatusmielessä ja ehdottomasti, koska oikeasti olisi aika ostaa lisää rättejä.
Sanoisin vielä, että kyll se sun käsi kuntoon tulee, tietysti tulee ja paremmat ajat tulevat myös. Näissä alhoissa rämpiessään se vaan tuntuu niin epätodennäköiseltä näkymältä, mutta kyllä se sieltä tulee. Pää pinnalle vaikka ite ponnarista kiskoen ja jos rähmälleen mennään, niin sittenpähän mennään. Kyllä sieltäkin vielä noustaan.
Halaus ja rutistus, Susanna, päiviemme blogi-ilo :)
Eijjei, elä nyt menetä uskoas! Miul on ollu täs jo jonku aikaa to do-listal et kävisin siun nettikaupast ostaa parit rievut, tai ainaki viimestää joululahjaks koko suvulle :D Löysin tän siun blogin ja siun putiikin viime vuonna vast nii myöhää, etten enää ehtiny joululahjoiks sielt tilaamaa. Et kyl täält ainaki yks uus vakioasiakas on tulossa ja blogias oon seuraillu hirmu tiiviisti. Kyl myö tääl ollaa. Ainaki ne ketä oikeesti kiinnostaa. Yrittäjil on rankkaa täl hetkel ku oikei missää ei meinaa kauppa käyä. Ei ees isommis liikkeis ja ketjuis. Tiiän tän ku seuraan vierest yhen läheisen yksityisyrittäjän arkee ja hää on viime vuojen lopus alkanu valittaa sitä et ku ei vaa kauppa käy.
Mut iha hirveesti tsemppii siulle! Mie teen kyl ainaki rättitilausta kohtapuoliin, vaikka jo ennaakoon niit joululahjoi :D
Tääl pietää peukkui!
Veriarvot. Tilaan vain ajan terveyskeskuksesta ja pyydän, että mitatkaa veriarvot? Ei ole tullut mieleenkään, että minua voisi vaivata jokin fyysinenkin syy väsymykselle. Olenpa minäkin...
<3
Mutta eikö ole toisaalta tosi kauniita nuo maalin rapistumat? Yhdestä hylätystä, rikotusta, ennen niin hienosta talosta löytyi näin surullinen näky.
Kommentillasi oli pointti. Jos tähän postaukseen ei olisi tullut yhtään kommenttia, olisin mennyt ihan supernoloksi. Emmin sata kertaa, ennenkuin painoin julkaise-nappia!
ja nyt täällä on tällainen määrä romaanikommentteja! Voi että.
Kiitos kiitos kiitos!
Kiitos! Minä aina ajattelen, että jos tämä blogi ei tästä ilostu, niin minä vaan masennan kaikki muutkin!
Minä halusinkin tehdä rätin, joka on se, mitä lupaan, eli kestävä. Että kenenkään ei tarvitse ostella koko ajan uusia rättejä, kun yhdelläkin pärjää vuosia. Että ei tarvitse vähiä rahojaan syytää kertakäyttörätteihin. :)
Minulla on kyllä mahtava elämä. Tässä tavassa järjestää oma elämä on niin paljon hyvää, että soisin kaikille saman vapauden. Mutta sitten tulee näitä takaiskuja, joita elämä nakkelee, ja joihin ei oikein ole varautunut. Kovasti paljon tsemppiä myös sinulle opiskelujesi kanssa! <3
Voi kiitos! Ihan sama itselläkin. Ne muutamat, joita vielä käyn katsomassa, ovat niitä elämänmakuisia.
Kiitoksia! Niitä positiivisia asioita on kuitenkin tosi paljon. Niistä pitäisi ottaa ilo irti, koska masennus ruokkii masennusta.
Voi Sussu <3
Tunnistan tuon väsähtämisen. Suosittelen puhelua tk:n puoleen. Mulla tuttu sairaanhoitaja hoputti veriarvojen tutkimiseen ja sielä oli yksi syy mun ameebaoloon: kilppari. Tosin vieläkään en ole maailman virein, mutta selvästi pahin laahustusvaihe on ohi.
Ja vaikka pidät taukoa tai kirjoittelet harvakseen, niin täällä väijyn :)
Ihan ihania olette, kuulkaa!
Lukijamäärä ei olekaan mittari. Olisin ottanut tuon alareunan lukijapanelinkin kokonaan pois, mutta sitä pyydettiin takaisin, kun kerran yritin. :)
Sen minä halusinkin tehdä; rätin joka on oikeasti on kestorätti. Tällaiset kommentit siis ovat tosi palkitsevia. Kiitos! <3 Nyt pitää vaan alkaa etsiä uusia asiakkaita.
Luulen, että parempaa fysioterapeuttia olisi vaikeaa löytää. Meillä on tuuria, kun omalla kylällä on tuollaista ammattitaitoa.
Tiedätkö, mikä on paras juttu? Kevät. Voidaan nukkua ulkona. <3
Kiitos kauheasti! Jotenkin kun meillä meni Sulon kanssa elämässä niin älyttömän hyvin 7 vuotta, niin nämä vastoinkäymiset on olleet ehkä hankalammin jaksettavia. Tässä hyvinä aikoina on kerinnyt unohtua se, miten se on ihan arkea, kun elämä potkii päähän koko ajan. Kun menin höpisemään Sulolle, että seitsemää lihavaa vuotta seuraa 7 laihaa vuotta, niin hän tokaisi, että HIPPIEN PUHEITA!
Se aiempi reipas postaustahti oli silloin niin luontevaa. En edes ajatellut, että se oli kiivasta. Ehkä tosiaan vaadin itseltäni liikaa. Kiitos sinulle näistä sanoista!
Minähän muuten lakkasin syömästä D-vitamiinia, kun aloin pelätä että saan yliannostuksen. Hah, aina kaikki tai ei mitään...
Ainakin minä olen laiskistunut justiinsa tuolla tavalla. Instassa voi piipahtaa nopeasti, yhdellä silmäyksellä havainnoida samalla kun tekee jotain muuta tai makaa vaan. Blogien lukeminen vaatii alas istumisen ja keskittymisen. Kommentoiminen se vasta vaatiikiin. Monesti tekee mieli sanoa jotain, mutta kännyllä näpyttäminen on niin työlästä ja koneelle siirtyminen vielä työläämpää. Ihan naurettavaa, miten lasika ihmisestä edes voi tulla.
Apua, olenko luonut paineita? :D En minä koskaan ajatellut, että se tahti olisi ollut jotenkin erityisen kiivas. Se oli silloin luonnollinen ja sopiva minulle.
On voimavara. Tänä aamuna meinasi silmät lentää päästä, kun avasin tämän ja tajusin, miten kauheasti ja pitkiä kommentteja oli kertynyt. Ja minä kun pelkäsin, että onkohan tyhmää edes julkaista taas lisää märinää.
Jätin jämyt pois, koska se oli silkkaa orjatyötä nollapalkalla. Mutta nyt, kun teetän ompeluhomman alihankkijalla, niin tukkueriä olisi ihan mahdollista taas saada aikaan. En minä silti niille mitään miinus 50 presenttia pysty lähimainkaan tarjoamaan, joten tuskin on tunkua.
Kiitos itsesi ja minun ilahduttamisesta! <3
Voi mahoton. Kiitos. <3
No en saakeli sitten lopeta. Ihana olet. :)
Allekirjoitan tuon ajatuksen, mitä sanot siitä, että koettelemukset söivät sinusta jotain. Minulle on myös tullut sellainen joku taakka mukana kannettavaksi. Sellainen keveys ja huolettomuus katosivat. Jotenkin sen tajuaminen, että hetkessä kaikki voi olla päälaellaan, on jäänyt paikalleen olemaan. Kannan sitä koko ajan mukana. Että pitäisi koko ajan olla varuillaan ja silti kaikki menee väärin. Mutta eihän niin voi elää! Pitäisi voida elää ilolla ja nauttia, tehdä suunnitelmia niinkuin ennenkin, eikä ajatella, että mitäs jos Sulo ei tulekaan töistä kotiin tällä kertaa.
Jouluna loppui myynti kuin seinään. Normaalisti kevätlamaannus on alkanut vasta hiljalleen helmikuussa ja loppunut toukokuussa, mutta se alkoi ihan kuin veitsellä leikaten pari kuukautta etuajassa.
Olen nyt uhkarohkeasti tilannut viimeisillä rahoillani mustaa bambua ja myös valkoista. Toivottavasti niistä tykätään. Vaikka valkoiset rievut harmaantuvat käytössä, niilläkin on ystävänsä.
Halaus ja rutistus sinullekin!
On ihan totta, että en ole ainoa yrittäjä, jolla homma tökkii pahasti. iahn on surkeaa katsoa, miten liike toisens aperään lopettaa. Täällä Vuoksennsikallakaan ei ole jäljellä juuri muuta kuin kampaamot enää. Sitten menee kyllä tosi huonosti, jos jopa ne joutuvat lopettamaan.
Älä vielä tilaa joululahjoja! Saatan keksiä jouluksi uusia kuoseja ja värejä ja sitten sulla on jo vanhaa mallistoa olemassa kaikille. :D Tai tilaa vaan. Eihän sitä koskaan tiedä, mitä tässä tapahtuu.
Kiitos iloisesta viestistäsi! :)
Jee! Valkoisia ripuja taas! Jee! ;D Mustasta tulee taatusti myös mageita!
Heiluttelin tässä sormia eessun taassun näppiksellä, nakutin ja pyyhin pois, nakutin taas ja pyyhin taas pois, mutta sanottava tämä nyt on: mulla on ihan sama juttu. Kun mies lähtee pajalle, tulee tyhjä olo ja joskus pelottaa, että jos jotain sattuisi. Mitä ihmettä sitten tekisin. Ja monena iltana kun paijaan koiria vieressä ennen kun nukahdetaan, suren jo valmiiksi että jonain päivänä teitäkään ei enää ole. On ollut sellainen olo välillä, että kaikki kuitenkin viedään, mikään ei ole ikuista eikä varmaa. Ei elämä, ei tämä koti, ei läheiset. Ja on niitäkin hetkiä, kun olen ihan varma, että itselläkin on tai ainakin ihan pian tulee joku kamala tauti. Olen ollut suoraan sanoen välillä ihan naama nurpallaan ja ahdistunutkin. Ihan siihen malliin, että käsistä lähti nahat > stressiperäinen ekseema (jipikaijei).
Mutta kyllä me näistä selvitään, siellä ja täällä. Enkä usko tällaisen olevan edes mitenkään ainutlaatuista. Jokainen jossain vaiheessa joutuu käymään läpi sen menetyksen, josta ei itkemällä selvitä ja samalla hyväksyä elämän rajallisuudet. Kun sinne päästään, ollaan helpottuneita.
Peli ei ole menetetty kun välillä jaksaa nauraa ja märistä. Pitää märistäkin. Ei sellainen elämä ole mistään kotoisin, jossa ei välillä märistäkin ;)
voima hali ja terkkuja
Ääääk, pitää ruveta säästämään, miehän tartten sata mustaa riepua!
Kyllä se nousee mikä laskee ja laskee mikä nousee, sellasta aaltoliikettä on kaikki! Ei sitä aina tarvitsekaan olla tehokas ja jaksava. Uusia ideoita tulee sitten kun on niiden aika. Sie nyt pystysit vaikka mihin hommaan, jos vaan tää lama hellittäs yhteiskunnasta.
Blogin kävijämäärät ovat laskeneet mullakin, mut mitä siitä. Kaikki (ja minäkin ) touhuaa tuolla pihalla kaivelemassa multaa :) Eihän tässä ole mitään jos lopetat, iso aukko jäisi. Älä lopeta, pliis.
Yritän pakottaa lapseni käymään ostamassa riepuja Tampereelta :D
Johanna, just noin. Vaikka en ole saanut nahkoja irtoamaan, niin ihan samoja oloja on täälläkin. Ja onneksi kyllä naurattaakin niiden märinöiden välillä. Eilen illallakin nauratti, kun Sulo teki olkakuntoutusliikkeitään ja minä kyynärkuntoutustani. Meillä on joka päivä nyt omat vammaisolympialaiset.
Soja, sä et todellakaan tarvitse enää yhtäkään rättiä! Edes teillä ei riitä siivottavaa niin paljon.
Kiitos, Janne!
Eilen kuulin, että blogien lukijamäärien katoaminen on yleinen trendi. Ehkä aika tosiaan on ajanut blogien ohi. Olemme muinaisjäänteitä, kun yritämme roikkua näissä kiinni. o_O
Muista nauttia pienistä asioista ja arjesta! Joskus annoit tämän neuvon ja minä otin sen silloin sydämeeni ja olen yrittänyt elää sen mukaan aina siitä lähtien <3
Muuten oletko miettinyt uusien kuosien tekemistä? Itse haluaisin jotain miespariin liittyvää esim. Kiukkuinen kuopus -kuosin homoversion. Ja Tom of Finlandhan myy tosi hyvin myös ulkomaille :)
Mie yritän! <3 <3 <3 Kiitos!
Pitäisi tehdä uusia kuoseja, mutta kun ei synny!
Jos teen homokuosin, kun mustat kankaat saapuvat, niin lupaatko ostaa yhden? :D Laitan mietintämyssyyn.
Homomaatuska olisi kyllä ihan pirun herkullinen aihe, kun Venäjällä ollaan niin inhottavia homoille. Ihanaa, minulla alkoi heti innostus kyteä!!! Kiiiitos!
Lupaan ostaa muutaman, koska se olisi pirun hyvä lahja! ;)
Ja ihanaa!!! Homomaatuska! Jeee! <3
Sun ruskeat rätit pysyy hyvinä pitempään. Oikeasti. Ei ole hetkeen siksi ollut tarvetta.
Ja mä luulen, että aika moni "pikabloggaa" instagramissa.
Hei heti tänne heti mustat rätit ja homomaatuskat ja muutama pinkki lepakkokuosi tänne tänne oivoi mustia riepuja jeeeeeeeee tätä on odotettu
Mikä homoinnostus nyt iskeytyi? :D Koittakaa pysyä pöksyissänne. Musta bambu on vasta tehtaalla enkä tiedä, milloin valmistuu. Tehdään homomaatuskoita. Tämä sovittu.
Niin pysyy. Eivät ne mene miksikään, näyttävät hyviltä aina vaan. Ymmärrän hyvin, ettei ole tarvetta. Rätit ovat täyttäneet tehtävänsä.
Instagram on minulle niin hankala. En jaksa olla siellä ihmistililläni oikein yhtään, mutta nukkekuvia hiplaan siellä tauotta.
Mainostin sua vaihteeksi omille kavereille, katsotaan toimiiko...
Homomaatuskat sinne Etsyyn!
Mie tilaan nyt näitä kuoseja ja sit taas uusia kuoseja, saa koko suku läjän rättejä loppuelämäkseen ;D
Hyvä jos mie onnisuin ees vähä piristää!
Joo. Ehdottomasti kilppariarvot ainakin. Siis kilpirauhas-sellaiset. Ameebaololle löyty vuonna 2007 syyllinen tässäkin osoitteessa.
Mietin ihan samaa kuin Kati - että oikeastaan se on ehkä ihan terveen ja itsensä kanssa yhteydessä olevan ihmisen merkki, että sinun kaltaisesi vuoden elämällä väsyy ja nuhjaantuu ja muuttuu tahdottomaksi. Aika, auttanee se kuitenkin. Ja kevät :)
Minulla siitä menetyksestä on jo aikaa - vaikka olinkin silloin tosi nuori ja siten muutenkin kolhiintumattomampi - ja tunnistan ja muistan silti tuon olon hyvin selvästi. En halua kuulostaa pahanilmanlinnulta kun sanon, että ainakin omassa elämässäni ihan kaikki ei ole palannut koskaan enää ennalleen. Ei ole enää paluuta siihen elämään, josta ei hetkessä putoaisi pohja pois. MUTTA. Sen turvattomuuden ja pelon kanssa vaan oppii elämään. Se katoaa monen muun asian, ilon ja arkisemman murheen, alle. Nousee se sieltä joskus, mutta vain silloin kun on muutenkin huono päivä. Ja lasten saamisen myötä siihen menettämisen pelkoon tuli vielä yksi aspekti lisää, sellainen joka kuristaa enemmän kurkkua kauhusta kuin mikään muu. Mutta ei aina, ei joka päivä eikä edes viikko.
Kyllä minä rehellisesti sanottuna haluaisin, että sitä oloa ei olisi. Ja samalla jotenkin tunnen, että se kuuluu kuitenkin ihmisenä olemiseen hyvinkin olennaisella tavalla, sekin.
Kannatan homomaatuskaa lämpimästi!!
Voimia ja haleja sinne Susanna!
Ja homomaatuska tänne, kiitos! :D
:D
Pitää alkaa heti piirtää sitä, että on sitten seula valmiina, kun kankaat saapuvat.
Kiitos! :)
Tuo lasten saamisen myötä kasvava huoli on asia, jonka voin tavallaan kuvitella. En oikeasti tajua, miten ihmiset selviävät sen pelon kanssa. Siinähän pitää pelätä paitsi niiden lasten puolesta, myös itsensä puolesta, koska olisi kaikkein pahinta, jos itse kuolisi ja lapset jäisivät jäljelle.
Kevät auttaa kyllä kaikkeen. Justiin eilen, kun kuvasin nukkeja pihalla ja oli niin hieno ilma, ihan sanoin ääneen itselleni, että huomaa nyt kaikki tämä. Huomaa joka ikinen päivä, ettei kesä taas karkaa huomaamatta ohi. Keskitys siihen, että aurinko on tässä ja valo ja lämpö.
Kai mun pitää. Sitäpaitsi kun taas viime yönä heräsin ihan silmittömään hikoiluun, niin katsoin netistä vaihdevuosien ensioireet ja näyttäisi siltä, että ihan oppikirjaesimerkki olen. Helvetti, 40-vuotiaana.
Joooooooooooooooooooooooooo! Homomaatuska! Siin voi olla semmonen juttu, että ne ohimennen sitten räjäyttää Imatran, mut on se sen arvoista :D
Homomaatuska on kyllä loistoidea! Ja miten olisi tasapuolisuuden nimissä lepakko-lepakoita? :D
En ole ennen lukenut blogiasi, mutta nyt eksyin tänne ja tekstisi kolahti kovaa sydämeeni. Itsekin käsityöalan yrittäjänä koen usein uupumusta, masennusta ja epätoivoa. Toimeentulo on epävakaata, laskuja tulee postilaatikon täydeltä ja välillä tulee hinnoiteltua oma työ pieleen. Tällä hetkellä en bloggaa markkinoidakseni, koska olen äitiyslomasijaisena toisen yrityksessä (yrittäjänä), mutta olisihan se kiva, jos blogikin kasvattaisi suosiota eikä matelisi niin usein pohjalukemissa.
Onneksi sitten ovat mahtavat asiakkaat, jotka (palkan lisäksi) tuovat onnistumisen tunnetta olemalla silmin nähden iloisia ja tyytyväisiä työhön ja siihen että voivat kannattaa pientä käsityöalan yritystä. Olen huomannut, että työnlaadun lisäksi hyvä ja henkilökohtainen asiakaspalvelu on melkein yhtä tärkeä asia, jotta saa pidettyä vanhoista asiakkaista kiinni ja houkuteltua uusia asiakkaita.
Minusta tuntuu, että ihmiset kyllä arvostavat käsityöläisyyttä ja yksilöllisiä tuotteita. Moneen kaupunkiin ollaan myös suunnittelemassa erilaisia käsityöliikkeiden keskittymiä. Aina puheet ja teot eivät kuitenkaan kohtaa. Vähän sama asia kuin puhutaan kivijalkaliikkeiden puolesta, mutta shoppaillaan marketissa. Jos kotimaista käsityöyrittäjyyttä halutaan, sitä pitäisi ehkä jollain tavoin tukea esim. alv-helpotuksin.
Toivottavasti kätesi voi jo paremmin ja saat uutta intoa bloggaamiseen ja yrittäjyyteen!
Lähetä kommentti