Depis lähtee laulamalla, vitutus vislaten

Otsikon viisaus on lainattu Jukka Takalolta ja kuvaa ihan mainiosti viikonlopun Tampereen-keikkaani. Miettikääpä, mitä järkeä on siinä, että valmistelee ja pakkaa markkinakamoja pari päivää, istuu toiset pari päivää autossa ja kerryttää mittarilukemaa yli 800:lla kilometrillä, seisoo toreilla kaksi päivää ja myy sen verran, että käteen jää alle kaksisataa euroa, josta pitää maksaa bensarahat ja muut matkan aiheuttamat kulut? Höm. Ei mitään.

Siltikään minulla ei nyt ole depistä eikä vitutusta, koska siellä toreilla oli taas hirmuisen kivaa, vaikka asiakkaista pulaa olikin. Minusta oli jälleen niin mukavaa tavata yrittäjäkollegoita ja niitä harvoja asiakkaita, jotka Riepukiskalle saapuivat. Sunnuntaina oli musiikkiakin viihdykkeenä koko ajan, niin siinähän se päivä eteni laulaen ja vislaten.

Mutta faktahan on, että pelkkä kiva ei tuo leipää pöytään ja näitä tapahtumia on pakko saada joko kannattamaan tai sitten niissä on lakattava käymästä. Täällä kotona minua odotti laskuja neljän ja puolen tuhannen euron edestä. Mikä laulan tulee, se viheltäen menee, niinhän?

Tampereen Keskustorin Käsityökortteli oli aika surkea esitys jopa viime kevääseen verrattuna. Viime kerralla syytimme hellettä ja vaalikojuja, jotka piilottivat meidät ohikulkijoilta, mutta tällä kertaa meidän on turha yrittää syyttää mitään muuta kuin itseämme. Arkipäivä keskellä pyhiä oli takuulla virhe ja muutenkaan meidän markkinointiyrityksemme ei millään tunnu tavoittavan ihmisiä sen enempää Tampereella kuin muissakaan paikoissa.

Enimmäkseen Keskustorilla köpötteli vain vanhuksia ja peritamperelaiseen tapaan kommentointi oli masentavaa: "Mitä näillä räteillä muka tekee? Täällä on jotkut krääsämarkkinat! Näissä on tätä designlisää hinnoissa." Tampere on minun vaivaisella kokemuksellani todettuna ainoa paikkakunta, jossa tällainen negatiivissävytteinen tunnelma on jotenkin erityisesti vallalla. Onneksi jokaisella paikkakunnalla on tietysti väkeä laidasta laitaan - myös loistotyyppejä ja sitä myötä ihan ihania kohtaamisia! Mieleeni jäivät erityisesti nukkeihmiset ja ihanat blogin lukijat, jotka riemastuttivat minua läsnäolollaan. Ja se yksi historiallinen ihminen, joka sanoi kiertelevänsä vielä ja tulevansa sitten ostamaan ja todellakin tuli ja osti ihan hirveästi! (Kukaanhan ei koskaan oikeasti palaa, joka niin sanoo.) Ja yksi pikkutyttö huvitti minua mahdottomasti. Ensin hän ihaili Keniä (Eikö se osaa kävellä?), sitten rättejäni (Ootko ihan itse tehnyt nämä!? Miten sä olet nämä tehnyt?) ja lopuksi vielä telttaani (Saitko tämän kotoa mukaan!?).

Sunnuntaina me korttelilaiset olimme mukana katukeittiöyrittäjä Marikan järjestämässä Kadulla! -tapahtumassa, jossa tunnelma oli kyllä aivan päinvastainen kuin omassa korttelissamme. Tosi kiva tapahtuma oli hyvin onnistunut ja paitsi keräsi paljon väkeä paikalle, myös toi yhteen niin ruokakojut, esiintyjät kuin käsityöläisetkin ja ainakin minun mielestäni idea oli loistava ja toimiva.

Se, mikä vaan ei toiminut siellä, oli minun oma tuotevalikoimani. Aamulla paikalla oli vanhuksia, jotka yleensä eivät osta rättejä ja iltapäivällä rastapäistä nuorisoa, joka myöskään ei osta rättejä. Siihen väliin mahtui perheellisiä ihmisiä sen verran, etten sentään aivan nollatiliä onnistunut tekemään.

Virtuaalihalauksin kiitän kaikkia, jotka tapasin kiskani liepeillä näinä kahtena päivänä!

Vaikka muuten nukuin reissun ajan siskontyttöni vieressä, Sulo halusi väkisin maksaa minulle viimeiseksi yöksi huoneen hotellissa, jotta saisin rentoutua kylpylässä ja tulla levänneenä ja ilman itkua kotiin. No, väsyneenä minä tänne kotiin saavuin ja itkettihän se kotiinpaluu kuitenkin, mutta onneksi pikkuisen naurunsekaisesti.

Tästähän on oikein hyvä jatkaa taas kohti seuraavia katastrofeja.