lauantai 27. syyskuuta 2014

Se, mikä vaivaa


Monesti eläkeläiset sanovat, ettei heillä riitä aika mihinkään. Vaikka juuri heillähän sitä aikaa pitäisi yhtäkkiä olla ihan mahdottomasti, kun ovat vihdoin päässeet eroon sitovasta työurastaan.

Minä olen nyt samanlainen. Aika juoksee alta pois sellaista vauhtia, ettei koskaan. Viimeksi kun muistan, oli kesäkuu. Oikeasti ollaankin kohta lokakuussa. Kun illalla mietin, mitä olen saanut päivän aikana tehtyä, en edes kykene muistamaan päiväni kulkua. Ja mitään en todellakaan ole saanut aikaiseksi.



Kirjoitin aikoinaan täällä blogissa, että sitten, jos blogini joskus muuttuu pelkiksi lelujutuiksi, teidän on syytä huolestua. Nopealla vilkaisulla voitte todeta, että niin on nyt käynyt. Kuusi viimeistä postausta on kuvitettu Kenillä tai Playmobileilla ja minä kirjoitan aika harvakseltaan yhtään mitään. Ken sen sijaan elää omaa hyvinkin aktiivista elämäänsä Instagramissa ja Facebookissa päivittäin. Eli suomeksi: minä elän Kenin kautta.

Tiedän, että viime aikoina lelut ovat vieneet minua tavallista enemmän. Tiedän myös sen olevan eräänlaista todellisuuspakoa. Eilen kävi niin, että Hector-nukelta irtosivat jalat. Se on vanha nukke ja mekanismi oli kai tullut tiensä päähän. Menin aikalailla pois tolaltani. Ensimmäinen paniikkireaktioni oli, että mistä ihmeestä saan Kenille uuden poikaystävän. Toinen reaktio oli häpeä siitä, että edes erehdyin ajattelemaan jotain niin alhaista. Sitten aloin suin päin etsiä netistä Barbien kokoisia pyörätuoleja. Ja sitten lopulta hoksasin, että hitto vie, Hector on nukke! Se selviää kyllä ihan hyvin jalattomana rajattoman pitkän ajan, eikä minun todellakaan tarvitse juuri sillä sekunnilla keksiä ratkaisua tähän ongelmaan. Panin Hectorin petiin toimiston pöydälle ja Kenin sitä hoitamaan. Joka kerta, kun kuljin niiden ohi, minua alkoi itkettää. Miten ihmeessä voin tuntea sellaista määrää empatiaa leluja kohtaan? Olisiko nyt syytä painaa jarrua ja laittaa nuket lukolliseen kaappiin epämääräisen pitkäksi ajaksi?


Ei ole. Todellisuuspakoahan voisi harjoittaa paljon vahingollisemminkin; vaikka vetämällä pään sekaisin erilaisilla kemiallisilla aineilla. Sehän olisi ihan yleisesti hyväksyttyä ja se "normaali" tapa käsitellä vaikeita asioita. Mutta nukkejen kuskaaminen mukana matkoilla, niiden valokuvaaminen ja pienten vaatteiden ompeleminen ovat asioita, jotka saavat minut hymyilemään ja innostumaan. Myös Sulo on iloisesti mukana näissä touhuissa ja auttaa valokuvausjärjestelyissä jopa ihan julkisillakin paikoilla. Hän pohtii kanssani, miten rakennetaan levitettävä sänky minikokoiseen asuntovaunuun ja opastaa, miten nukelle askarrellaan happiviikset.

Meidän kodistamme on kesän ja syksyn aikana nauru kadonnut lähes kokonaan. Jos barbileikit siis nyt saavat meidät nauramaan rähmällämme maassa Imatran Valtionhotellin pihalla, siinä ei voi olla mitään pahaa.


Minun keskittymiskykyni ei riitä enää mihinkään, mikä vaatii minkäänlaista suunnittelua, pohtimista tai keksimistä. Olen kyllä pystynyt tekemään tehdasmaista rättihommaa jo hiukan, mutta heti, jos minun pitäisi käyttää aivojani, menen ihan jumiin. Suljen työsähköpostin liian vaikeana ja hakeudun lelumaailmaan. En uskalla ottaa tilaustöitä vastaan, sillä deadlinet eivät pidä. En uskalla luvata enää mitään kenellekään.

Vaan eipä tarvitse ensi syksynä maksella veromätkyjä, kun firma ei tänä vuonna tuota yhtään mitään.


Minulla ei ole mitään kerrottavaa blogiinkaan, sillä sekin vaatii keskittymistä ja ajattelua. Siksi blogi on hiljaa ja lelut puhuvat omilla sivuillaan. Minulta syntyisi kyllä tekstiä, jos tämä olisi anonyymi keittiöpsykologinen itsensäkaivelublogi. Suoltaisin helposti ulos pitkät romaanit syyllisyydestä, syyllistämisestä, perheen määrittelystä, lapsuuden traumoista, rehellisyyteen verhotusta ilkeydestä ja perhesuhteista. Siitä, että satuttaa jatkuvasti ihmisiä haluamattaan. Mutta en siirrä niitä asioita tänne. Riittää, että täytän niillä tämän pääni, joka ei juuri nyt muuhun kykene.

Ja sitten taas, kun sinne päähän mahtuu jotain muutakin, kerron siitä teille täällä.




29 kommenttia:

  1. Vaikea keksiä rohkaisevia sanoja, mutta sellaisia haluaisin sinulle sanoa. Koita jaksaa, anna itsellesi aikaa. Suurien elämänkysymysten käsittely ei ole "ei mitään". Minusta on ihanaa, että et ole kadottanut leikkiä elämästäsi, kuten niin moni aikuinen. Ja hei, ne päivät soljuvat sormien läpi meillä kaikilla käsittämättömän nopeasti, ilman kummoista aikaansaamista.:)

    VastaaPoista
  2. Muista, että eka vuosi ison menetyksen jälkeen menee usein ihan shokissa. Sitten vasta ihminen osaa alkaa edes surra. Sinulla on ollut rankka kesä ja oikeasti on hienoa, jos sinulla on joku tapa jatkaa elämääsi ja käsitellä joitain asioita. Lämmin halaus täältä kaukaa.

    Ja minä tosiaankin taidan joiltain osin tietää miltä sinusta tuntuu. Ikävä kyllä. En haluaisi että kenenkään tarvitsisi käydä tätä lävitse, kaikkea sitä ilottomuutta ja tuskaa. Onneksi sinulla on Ken tuomassa iloa elämään.

    VastaaPoista
  3. Tärkeintä on muistaa, että sinä olet arvokas itsellesi ja todennäköisesti melkoiselle joukolle muita ihmisiä vaikka joku joskus aikanaan olisi muuta sanonut. <3 Eipä se muu maailma mihkään katoa vaikka hetken keskittyy vain oman pään ja sydämen sisukseen.
    Sie olet miulle esikuva monessa ja nyt arvostan siuta taas ison annoksen enempi siun rehellisyyen vuoksi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. eila, puit ajatukseni sanoiksi, kiitos.

      Susanna, toivon sulle niin valtavasti sydänlämpöä ja malttia. Kaikki aikanaan. Älä ole itsellesi niin kova ja ankara, jooko <3

      Poista
  4. Te panitte minut nyt itkemään. Te mokomat. ♡♡♡♡

    VastaaPoista
  5. Luulen, että minäkin aavistan miltä sinusta tuntuu. Vietin 17 vuotta sitten samanlaisen kesän kuin sinä. Isä kuoli liikenneonnettomuudessa ja koko kesä meni kuin sumussa. Päällimmäisenä muistan tunteen, että millään ei oikein ollut mitään merkitystä, koska elämä voi päättyä koska tahansa.
    Anna itsellesi aikaa ja ole onnellinen jokaisesta ilonpilkahduksesta. Kyllä asiat ja ajatukset selkiintyvät ajan myötä.
    Me jaksamme kyllä odottaa.

    VastaaPoista
  6. Voi Susanna, sua tulee ikävä mutta ota aikasi käsitellä ne asiat jotka käsitellä pitää <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En minä kokonaan katoa. Minä vaan kirjoitan harvemmin niin kauan kuin minulla ei ole mitään tähdellistä sanottavaa. :) Ja pidän pahimmat lelutouhut poissa täältä.

      Poista
  7. Niin ymmärrän, miltä sinusta tuntuu, kuinka raskasta on kun huomaa ilon kadonneen. Se kuitenkin tulee eräänä päivänä takaisin. Nyt vaan sun pitää käydä läpi tämä vaihe ja on aivan ihana asia, että sulla on Sulo ja Ken! Pidä huoli itsestäsi ja kirjoittele sillon kun siltä tuntuu.

    VastaaPoista
  8. Sellaista elämä on! Minullakin. Maaliskuusta asti tyhjäkäyntiä, mutta nyt alkaa elämä voittaa. Nuo aiheet mitä tuossa lopussa mainitsit, ovat hykerryttävän herkullisia. Voisin niistä ja samantyyppisistä asioista vaihtaa mielipiteitä ja kokemuksia vaikka päivät pääksytysten. Perusta toinen blogi ja jos haluat pitää sen anonyyminä, kerro mulle kuitenkin sen osoite.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä aavistan, että sulla voisi olla omakohtaista kokemusta noista aiheista ja vertaistuen sinekset. En kuitenkaan aloita uutta blogia, vaan ytitän märehtiä nämä nyt omassa päässäni ja jutella muutaman lähimmän sekä mielenterveysammattilaisen kanssa.

      Poista
    2. Koska luulen, että jos aloitan sellaisen blogin, multa jää kaikki sekin vähä tekemättä, mitä vielä olen edes saanut aikaiseksi. :)

      Poista
  9. Susanna <3 Nyt annat itsesi aikasi velloa, ja sitten nouset, Sulo auttaa kyllä, ihan varmasti. Joskus olisi itsekin niin mahtava avautua blogissa, mutta kuten sanottua, parempi käsitellä ne asiat muuten.

    VastaaPoista
  10. Olen kovin kiitollinen teidän virtuaalisesta tuestanne. ♡ Oikeasti tämä blogi ja te lukijat olette olleet jo vuosia mulle iso voimavara ja siksi tuntuu kurjalta, kun kirjoittaminen ei nyt suju entiseen malliin.

    Jouduin kyllä myös nyt poistamaan yhden kommentin. Mulla on aika matala kynnys nykyään siinä, mitä annan täällä kenenkään sanoa, jos se loukkaa minua.

    VastaaPoista
  11. Teet surutyötä. Työ vie energiaa ja oman aikansa.
    Toimiiko verkkokauppa kuitenkin, huomasin että tarvitsen kohta pari uutta riepua?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Verkkokauppa toimii. Se on niin mekaanista työtä, että sujuu ihan helposti niin kauan kuin varastoa riittää. Joulu minua pelottaa. Se kun on se aika, jolloin tienaan seuraavan puolen vuoden elämisen ja tätä menoa jos jatkuu, minulla ei ole myytävää.

      Poista
  12. Jakselehan Sinä siellä. Toivottavasti tässäkin tapauksessa pätee se vanha sanonta, että "kyllä se aurinko paistaa vielä risukasaankin". Saadapa heittäytyä välillä nukeksi, jota joku vie nauttimaan metsään ja laiturille ja minne vaan, ei tarviis itte tehdä mitään kunhan vaan nauttisi...

    VastaaPoista
  13. Voi... minulla ei ole edes mitään elämää mullistavaa tapahtunut, mutta silti olen ollut samanlaisessa käymistilassa jo... äh, en muista edes enää kuinka kauan. Hävettävän kauan. Ikuisuuden. Minusta ei ole mihinkään nykyään, ja aika vaan leijuu ohi. Eräänlaisen (ei vaarallisen) addiktion olen kyllä itselleni kehittänyt, mutta ei siitä sen enempää. Jotenkin pitäisi päästä taas kiinni tähän oikeaan elämään ja tuottavaan työhön. Pöh. Joten ymmärrän hyvin. Siitä vaan, leiki nukeilla jos siitä tulee hyvä mieli! Eiköhän se joskus taas innosta muutkin asiat...

    VastaaPoista
  14. Voi että, mää ehdein jo aatella sulla olevan jo miäli piristynyt, Ken-jutut kun on niin hulvattomia. Mut tarkemmin aatellen sun tarttis olla jokin superihminen jos näin nopeasti selviäisit rankoista tapahtumista. Oo ihan rauhassa vaan, hyvin sää hoidat tän jutun, nuket tosiaan on paljon parempi kuin joku aineiden käyttäminen. Sää oot aina niin fiksu ja ihana. :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun mieli ON pirteä Ken-jutuissa. Jos Ken lakkaa seikkailemasta, niin sitten on se viimeinenkin riemu multa kadonnut.

      Poista
  15. Se ettei keskittymisesi riitä, ei ole kiinnostusta ja halua, ei tiedä miten päivä kulunut...
    Tuo on sitä todella tärkeää surutyötä, annat kehosi reagoida muuttuneeseen elämäntilanteeseen.
    Tuolla kaikella on valtavan iso ja tärkeä merkitys, älä väheksy sitä.
    Ja hienoa, että saat sitä iloa edes hiukan Kenin kautta.
    Omalla kohdallani satumaailma piirustusten ja huovutusten muodossa oli tärkeä,
    edes pienen keveyden ja ilon tuoja. -Noora

    VastaaPoista
  16. Aikansa kutakin. On aika itkeä ja on aika nauraa. Kummatkin kuuluvat elämään. Jaksamista.

    VastaaPoista
  17. Anteeksi, etten nyt kommentoi jokaista viestiänne erikseen. Ne kyllä koskettavat minua, mutta ei ole sanoja. Olette ihania.

    VastaaPoista
  18. Voimia sinulle, Susanna <3 Päänsisäiset vyyhdit ovat joskus niin umpisolmussa, että kaipaavat aikaa pinnoilleen auetakseen, kyllä ne sanat sieltä sitten tulevat kun on niiden aika. Ps. rättivarasto hupenee meilläkin, laitanpa tilausta tulemaan :)

    VastaaPoista
  19. Mä niin tiedän,mitä on vatkata päässään noita lapsuustraumoja ja syyllisyyksiä ja loukkaamisia....Mutta kuule,oo vaan oma ihana ittes,jos joku ei kestä sun rehellisyyttäs,kattokoon peiliin,sieltä se vastaus kunkin pahaan oloon löytyy.

    VastaaPoista
  20. Ei tosiaan ole ollenkaan haitallista todellisuuspakoa moinen, päinvastoin varmaan sieltä paremmasta päästä. Ihan rauhassa jatka vaan ja kirjoittele tänne taas sitten kun siltä tuntuu! Tsemppiä ja halaus :)

    VastaaPoista
  21. ♡ ♡ ♡ ♡ ♡ ♡ ♡ ♡ ♡ ♡ Mulla ei oikein ole sanoja teille. Kiitos.

    VastaaPoista