keskiviikko 25. tammikuuta 2012

Yksinyrittämisestä

Tällainen valinta tehdä työtä yksin omassa kodissa on tietoinen riski mökkihöperöitymiselle. Joskus voi myös olla hiukan vaikea motivoida itse itseään. Aikataulujen pitämisessä vaaditaan itsekuria enemmän kuin normaalityössä käydessä. Yksien aivojen pyöritellessä asioita ne jäävät helposti jumittelemaan paikoilleen ja uusien ideoiden syntyminen saattaa olla mahdotonta.

Aikaisemmin minulta kysyttiin täällä blogissa, enkö kaipaa työyhteisöä ympärilleni. Vastaus on, että ei, en todellakaan kaipaa.

Koulupäivät Helsingissä noin puolentoista kuukauden välein muistuttavat minua aina siitä, millaista elämäni ihan helpostikin voisi olla. Minä saattaisin käydä töissä klo 9-17 viitenä päivänä viikossa. Saattaisin hyvinkin herätä aamulla kuuden jälkeen kellonsoittoon, pukeutua edustavasti, mennä autooni ja ajaa työpaikalleni. Saattaisin madella ruuhkaisella kehätiellä 10 km/h:ssa tuhansien muiden työhönmenijöiden seassa. Yksi ihminen yhdessä autossa. Tai vaihtoehtoisesti saattaisin istua täyteen ahdetussa paikallisbussissa, ja taistella huonovointisuutta vastaan.

Saattaisin saapua työpaikalleni toimistoon, jossa kymmenen tyyppiä istuu kymmenen tietokoneruudun ääressä. Saattaisin viettää suuren osan päivästäni näiden ihmisten kanssa, joiden seuraa en voi itse valita, mutta jotka hyvässä lykyssä olisivat kuitenkin mainioita tyyppejä. Tai hirviöitä, kuten huonossa lykyssä kävisi.

Kahdeksan aktiivisen, työntäyteisen ja sosiaalisen tunnin jälkeen saattaisin olla melkoisen väsynyt päästessäni ulos toimistosta. Ulos, jossa on jo pimeää. Menisin takaisin siihen autooni, ajaisin taas niiden samojen tuhansien autojen kanssa sitä samaa kehätietä ja kuuntelisin Radio Novaa, josko siellä kerrottaisiin, miksi liikenne ei taaskaan etene. Kävisin matkalla ruokakaupassa, saapuisin kotiin kuuden-seitsemän maissa, kävisin suihkussa, söisin jotakin. Haluaisin varmasti lähteä haukkaamaan raitista ilmaa, mutta sen sijaan lötkähtäisinkin television ääreen, koska olen liian väsynyt liikkuakseni minnekään. Näkisin rakasta puolisoani vain parin tunnin ajan, vaikka hän on se ainoa, jonka olen itse elämääni saanut valita. Menisimme nukkumaan ja jatkaisimme samaa karusellia seuraavana päivänä.

Nämä seikat on terveellistä huomata aina silloin tällöin, kun oma yrittäminen tuntuu ankealta, hyödyttömältä, yksinäiseltä, paikalleenpysähtyneeltä tai liian riskialttiilta.


Minulla on ollut suuri onni tutustua täällä Imatralla kahteen ikäiseeni naiseen, jotka myös ovat vasta aloittaneita yrittäjiä. Pidämme kolmistamme "yrittäjänaisten vertaistukiryhmiä" aina muutaman viikon välein. Se tarkoittaa löhöämistä, syömistä, juttelemista ja nauramista. Siinä sivussa me luomme toisiimme intoa ja rohkeutta ja saamme sitä tietysti myös itse. Patistamme toisiamme niiden kynnysten yli, jotka ovat ilman hyvää syytä kasvaneet liian korkeiksi. Saamme ideoita yhteistyöprojekteista ja ratkomme yhdessä eteentulevia pulmia. Ja nauramme tekemillemme virheille.

Nuo vertaistapaamiset ovat mahdottoman energisoivia. Paljon parempia kuin mikään työyhteisö.

Työyhteisöistä voisin sanoa vielä, että olen minäkin elämässäni sen verran "oikeita töitä" tehnyt, että olen kerinnyt olla osana todella ihanaa ja innostavaa työyhteisöä, jossa työnteko sujui tehokkaasti naurun ja hyvän mielen voimalla. Sinne oli mukavaa taivaltaa aamuisin. Valitettavasti olen myös joutunut kokemaan erittäin sairaan työyhteisön, jota ilmeisen narsistinen toimitusjohtaja hämmensi niin, että sai työntekijöistään esiin pahimmat puolet. Siellä ihminen oli tosiaankin ihmiselle susi.



(Kuvat vangituista eläimistä eivät varsinaisesti liity aiheeseen, mutta valitsin ne tähän siksi, että niistä voi aistia sekä yksinpärjäämistä että kaverin tukea.)

* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * *

PS. Lisäsin edellisen postauksen loppuun muutaman linkin niitä varten, jotka eivät ole vielä päättäneet, minkä numeron äänestyslippuunsa kirjaavat.

* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * *

24 kommenttia:

  1. Moi,
    tosi mielenkiintoinen blogi sinulla. Osuin tänne sattumalta ties kuinka monen mutkan kautta..pitää tulla takaisin lukemaan vanhempiakin juttuja!

    VastaaPoista
  2. Kuvailemassasi työelämäkarusellissa en kyllä pitkään jaksaisi pyöriä. Luulen, että se on monelle kuitenkin todellisuutta. Onneksi monella on mahdollisuus valita toisin! Itse olen siitä kiitollinen, että voin työllistyä muuallakin kuin pääkaupunkiseudulla tai suurissa kaupungeissa. Täällä syrjemmässä työnteko ei ole aivan noin harmaata.. :)

    Ihana juttu nuo teidän vertaistapaamiset! :) Tuki toisilta samassa tilanteessa olevilta on todella tärkeää, oli sitten kyseessä asia kuin asia..

    VastaaPoista
  3. Minä en halunnut lähteä 100%:sti kuvailemaasi oravanpyörään, siksi oli luontevaa irtisanoutua päiväkodista ja jäädä kotiin perhepäivähoitajaksi. Enkä ole katunut! Huomaan, että tykkään tehdä työtä yksin vaikka joskus onkin työyhteisön tukea ja niitä keskusteluja ikävä. Onneksi meitä on kolme hoitajaa lähekkäin ja tapaamme viikoittain jolloin on aina aikaa vaihtaa edes muutama sana. Helpottaa kummasti jos joku asia painaa tai mietityttää.
    On upeaa että olet saanut samassa tilanteessa olevia naisia ympärillesi. Vertaistuessa on voimaa!

    VastaaPoista
  4. Voi ihme, miten ihania ja herkullisia kuvia on Jokihakakokkaa-blogissa! Käykää muutkin ihailemassa!

    Saara, se on todellisuutta varmaan suurimmalle osalle ihmisistä. Minä ihmettelen heidän voimiaan. Jotenkin jopa myös ihailen. Minusta ei ollut siihen elämään. Olen paljon miettinyt sitä, miten erilaisessa maailmassa minä nyt eläisin, jos olisin jaksanut mainostoimistossa.

    Syrjäseuduissa on tosiaan mahtavan hyvää muun muassa se, että 15 km:n työmatkaan kuluu pari hassua minuuttia, kun pääkaupunkiseudulla siihen hurahtaa helposti tunti.

    Katja, mahtavaa, että sinäkin olet löytänyt sen omimman tapasi tehdä töitä! Voisikohan olla niin, että siinä oravanpyörän kiireessä harva ehtii edes ajatella sitä, onko oma elämä onnellista?

    VastaaPoista
  5. Minä edelleen mietin ja haaveilen mitä voisin tehdä kotoa käsin. En vain keksi, en omaa mitään erityisosaamista, mitä voisi tehdä kotoa. Joten paluu kaupan kassalle valitettavasti häämöttää...

    Mutta onnittelen sinua ihanasta mahdollisuudestasi olla kotona ja tehdä sitä mitä haluat! Se on mahtava asia ja uskon ettei todellakaan ole kaipuuta tuohon kuvailemaasi entiseen aikaan.

    VastaaPoista
  6. Mulla 30km työmatkaan menee täällä perämetsässä 20 minuuttia (onneksi edes maisemat on kauniit), mutta muuten tuo kuvaus kuulostaa ikävän tutulta. Ja varsinkin kun olen aamu-uninen ja työpäivä venyy sen takia loppupäästä. Olenkin nyt harkinnut samojen töiden tekemistä kotona, firmaa varmaan pitäis vaihtaa, mutta sekin vaihtelu vois olla hyväksi. Kun muutin tänne ahdistuin aamuisin, kun jouduin lähtemään päiviksi töihin... ja haaveilin etätöistä jo silloin, olen sitä kokeillut yhden kesän ja tykkäsin, no jotenkin sitä vain sitten tottui ja asia unohtui. Nyt kuitenkin kaksi vuotta siitä tuntuu, että alan olla valmis muutokseen... onhan täällä ylimääräinen huone työhuoneeksi. Varsinkin näin alkuvuodesta ketuttaa, kun päivän valoisa hetki menee ikkunattomalla työpisteellä:/.

    VastaaPoista
  7. Heli, ehkä se joskus kirkastuu sinullekin. Minä itse olin työttömänä kaiketi 7-8 vuotta ennenkuin aloin löytää sen oman paikkani.

    Kirsi, pidän peukkuja muutoksen puolesta myös sun kohdalla!

    VastaaPoista
  8. Olen ollut reilu kolme vuotta työttömänä (mutta en suinkaan toimettomana) ja minua kauhistuttaa ajatus työntäyteisistä päivistä, jolloin muuhun elämään ei jäisi aikaa.
    Kävin juuri eilen työhaastattelussa ja jos satun pääsemään tuohon paikkaan, niin työvuoroni saattavat päättyä yhdeksältä illalla, jolloin olisin kotona kymmenen pintaan. Minähän olen jo melkein nukkumassa tuohon aikaan!
    Ehkä olen liian mukavuudenhaluinen sekä työtä vieroksuva, mutta viettäisin mielummin aikaa kotona, jos se vaan olisi taloudellisesti mahdollista.
    Sinun tilanteesi on kyllä ihanteellinen ja kadehdittava, kun voit työskennellä kotona.
    Minä jään haaveilemaan tulevista eläkepäivistä, joihin on kyllä useampi vuosikymmen aikaa.

    VastaaPoista
  9. Moikka,
    kuinka ihmeessä siitä orvanpyörästä sitten pääsisi pois jos on jollain laskut ja asuntolaina maksettava ja lasten harrastukset, ruuat ja menot ?? :C :(
    Mua nämä kysymykset aina vaivaa nykyisin kun näen rakkaitani niin vähän arjen orvanpyörän vuoksi. Noh, ei voi mitään. Ei ole vaihtoehtoja :C Olen niin murheissani tämän vuoksi.

    VastaaPoista
  10. Jaana, ymmärrän tosi hyvin. Kun itse olin pitkään työttömänä ja päiväni olivat silti täynnä toimintaa, ajatus työhönpaluusta oli tosi tuskallinen. Tsemppiä tulevaisuuteen - saat sen työpaikan tai et!

    Niina, minulla ei ole tuohon vastausta. Jos elämä on muotoutunut jo sellaiseksi, että kulut ovat suuret, on oravanpyörästä loikkaaminen todella haasteellinen tavoite. En silti usko, että se olisi mahdotonta. Se vain vaatii paljon luopumista "maallisesta hyvästä". Nauti silti niistä hyvistä asioista, joita olet rakkaillesi työnteolla pystynyt tarjoamaan!

    VastaaPoista
  11. Osuvasti kuvattu. Tuo kuvaus on varmasti normielämää ainakin täällä pk-seudulla. Itsekin olen sellaisessa elänyt kymmenisen vuotta. Nyt on sitten etsintävaihe päällä, että josko sitä voisi elää elämäänsä muutenkin...

    VastaaPoista
  12. Siellä kehäteiden ruuhkissa minun tekisi mieleni aina ottaa iso megafoni ja huutaa niille muille autoilijoille, että tiedättekö, että elämää on myös Ruuhka-Suomen ulkopuolella! Ja sinne kyllä mahtuu!
    :-)

    VastaaPoista
  13. Hyvä teksti! Pistää miettimään omaa elämäänsä... :)

    VastaaPoista
  14. Ihanat sivut sulla, oli pakko ahmia äkkiä lähes kaikki, ekasta päivityksestäsi alkaen. Kirjoitat niin asiaa, olen täysin samalla aaltopituudella kanssasi. Itse en ole (vielä) ollut työelämässä lainakaan (odotin esikoista kun sain ylioppilas lakkini, ja siitä asti ollut kotiäitinä, lapsia nyt 4), mutta nyt kun nuorin täytti 3v, niin pakko oli käydä työkkärissä. Saa nähdä, mitä tulemaan pitää. Sinulla ei ilmeisesti ole lapsia? Voit kuvitella siis tilanteeni, neljän muksun kanssa, joista vanhin nyt tokaluokalla. Miehen työelämä on juuri kuvailemasi mukaista (vie jo suuren osan koko perheen elämänilostammekin), mutta kun raha ei kasva puussa, niin minkäs teet. Asumme vanhassa rintamiestalossa, pelkkä puulämmitys, eikä lämminvesivaraajaa ollenkaan. Aurinkopaneelit ja tuulimylly ovat apuina. Haaveissa kanoja ja lehmä, miksei hevonenkin, niin voisi vaikka autosta luopua. ;) Liityn lukijaksi.

    VastaaPoista
  15. Mie olen jotenkin sosiaalisrajoittunut ihminen ja 3 oppituntia viikossa ihmisten ilmoilla riittää oikein mainiosti täyttämään ja ylittämään tarpeeni kohdata sinänsä mukavia ihmisiä, mutta juurikin niitä, joita en ole valinnut... Kohta 11 vuotta yrittäjänä, yksin mökissäni pakertaen olen päivä päivältä vakuuttuneempi siitä, että tämä on oikea ratkaisu! Silloin tällöin miulla on työssäoppijoita ja vaikka sekin on antoisaa, niin heidän lähdettyään täällä vallitseva rauha ja "oikea tila" on käsinkosketeltavaa.

    Ihan upeeta, että siulla on tuo pikkuinen joukko, jonka kanssa ruotia työjuttuja! Miulla on myös hieno verkosto, jonka tavoitan lähinnä puhelimella ja sähköpostilla. He tietävät täsmälleen, mitä tarkoitan, koska elävät samaa elämää ja moni tuskainen asia ratkeaa jo sillä, kun sen selittää ääneen tai kirjoittaa toiselle, joka tajuaa!

    Oon myös joskus vähän miettinyt, että olisko meistä, yksinyrittäjyyden piiskalla karsimista, vapauttamme rakastavista raaskuista "oikeisiin töihin" ollenkaan... Että joku muu päättäisi, milloin työpäivä alkaa ja milloin loppuu ja mitä siinä välissä tehdään?! Hui! Olen kyllä kuullut (urbaani legenda) työnantajista, jotka antavat työntekijöilleen paljonkin omaa päätäntävaltaa, että enpä tuomitse sitäkään. Ja tiedostan erittäin hyvin edun siitä, että on säännöllinen palkka, työ on vain sitä oman työn tekemistä ilman kaikkea muuta aikaa vievää huttua, on kesäloma, talviloma, pekkaset ja sairaslomat, lomarahat... Ja pätkätyöläisellä ei taida olla niitäkään.

    Tästä tulikin mutkainen ajatusvirta, pahoittelen!

    VastaaPoista
  16. Minä taas puolestani tein melko tasan 10 vuotta normaalia 9-17 toimistotyötä ruuhka Suomessa, välillä ajoin pitkää työmatkaa ja välillä asuin 5 minsan päässä töistä.

    Nyt takana vuosi yksin yrittämistä täällä böndellä ja tällaiselle metsäkansan jälkeläiselle se tuntuu sopivan erinomaisesti. Tosin huomaan itsessäni uusia piirteitä, kylällä asioidessa on mukava höpötellä kaupan kassan kanssa :) Olen siis aika sosiaalinen, mutta minulle riittää kontaktit kodin ulkopuolella muutamaan kertaan viikossa. Tosin puheripuli yllättää joskus pahemman kerran, joutuu aivan itseään hillitsemään ihmisten ilmoilla :)

    Palkkatöihin en toivo joutuvani enää ikinä. Ja aina Helsingissä käydessäni jotenkin säälin niitä ihmisiä ruuhkissa. Toisaalta suurin osa omista ystävistäni asuu ja tekee palkkatyötä siellä ja suurin osa heistä ei haluaisi asua missään muualla. Että onneksi meistä on moneen junaan.

    VastaaPoista
  17. Minnikki, tervetuloa lukijaksi! Edellinen Havaiston puolestapuhumiseni aiheutti yhden lukijan katoamisen paneelista, joten toit tullessasi tasapainon!
    :-)
    Meillä tosiaan ei ole lapsia. Se on tietoinen valinta, jota en ole katunut. Elämämme olisi varmasti hyvin toisenlaista, jos emme saisi elellä kaksin.
    Toivottavasti teillä asiat myös löytävät parhaat uomansa, etkä joudu ainakaan kokopäivätyöhön. Puulämmitteisessä talossa olisi aika ankeaa, jos vilpoinen koti odottaisi illalla töistä ja koulusta palaavia.

    VastaaPoista
  18. Soja, ei meistä olisi oikeisiin töihin. Tai ainakaan minusta ei ole. Olen kokeillut jo, tiedän, ettei minusta ole siihen. Siksi joskus tulee pelottava olo, että entä jos tämä yrittäminen ei sitten kuitenkaan kannakaan. Minulla kun ei ole vaihtoehtoja. Tiedän, että tulisin hyvin sairaaksi, jos joutuisin normityöhön.

    Itse asiassa noita työssäoppijoitakaan en pystyisi seurakseni kuvittelemaan. Ajatuskin vaivaannuttaa.

    VastaaPoista
  19. SuperSanna, sitä minäkin aina toivon, että ne ihmiset, jotka puurtavat siinä kuvailemassani elämäntavassa, tykkäävät elämästään, tykkäävät työstään. Koska silloinhan kaikki on hyvin. Mutta kaikki ne, joille tuo tapa elää on epämiellyttävää... heidän toivon keksivän tilalle jotain muuta.

    VastaaPoista
  20. Hyvä postaus. Ymmärrän täysin tilanteesi. Olen kokenut myös ihania työyhteisöjä sekä työn viimeiseksi 3,5 vuotta erittäin Narsistisen Toimitusjohtajan alaisuudessa, jossa susi teki meistä työntekijöistä oudon alistunieta ja hankalia ihmisiä. Ainoa hyvä puoli oli että meistä työtekijöistä lopulta muodostui tiimi, joka vastusti tätä TJ:tä. Olemme nyt olleet paljon yhteydessä toistemme kanssa. Sutta vastaan taistelimme. Irtisanouduin viime marraskuuna ja vieläkin näen painajaisia, meitä lähti 15 henkilöä viimeisen vuoden aikana.

    Nyt olen myös aloittelemassa yrittäjänä toimimista mieheni kanssa. Teen lisäksi pientä osa-aikaista, mutta fiilis on helpottonut ja ratkaisu oli oikea:)

    Meitä on monia jotka ovat samassa tilanteessa. Kiva huomata että blogeista saa vertaistukea myös. t. maiju männiköllä

    VastaaPoista
  21. Menestystä yrittäjyyteen, Maiju!

    Todella hienoa, että teillä työntekijät pystyivät yhdessä rintamassa vastustamaan. Meillä tuosta työpaikasta vaan yksi toisensa jälkeen lähti tai potkittiin pellolle uskomattomilla perusteilla. Meillä se tj onnistui kääntämään työntekijät toisiaan vastaan ja se oli ihan hirvittävän sairasta. Jälkeenpäin kun olemme olleet yhteydessä mm. Facebookissa, on ollut mahtavaa huomata, miten hyviä tyyppejä ne työkaverit olivatkaan.

    Painajaiset jäävät kyllä sullakin varmasti vielä pois, mutta sellaisen voiton sait kyllä mukaasi tuosta työpaikasta, että ne narsistiset luonteet on paljon helpompi jatkossa tunnistaa ajoissa!

    VastaaPoista
  22. Kiitos Susanna, ehkä ne painajaiset pikku hiljaa poistuvat. Syy miksi niitä on, kun tykkäsin siitä työstä, mutta en peikosta.

    Mutta Yrittäjyys antaa paremmat mahdollisuudet parempaan elämään ja hidastamiseen. On mukavampi viettää puolet vuodesta Männiköllä, kun teemme osittain etätyötä kannettavilla miehen kanssa. ;)

    Villasukat ovat oiva kylmille lattioille!

    VastaaPoista
  23. Mun mielestä olisi täydellistä, jos voisi tehdä kotona töitä. Tällä hetkellä teen osa-aikatyötä eräässä ekokaupassa ja se on kyllä mukavaa. On paljon vapaa-aikaa, töissä on kivaa, mutta rahaa tulee aina liian vähän, toki kuukaudesta riippuen. Mies taas käy viisi päivää viikossa töissä ja pärjätään kyllä hyvin, mutta aina on sellainen olo, että minun kuuluisi haluta enemmän töitä. Ja välillä haluankin, mutta olen kyllä oikeasti todella tyytyväinen tähänkin tilanteeseen. Miehen mielestä se on ihan ok, vaikka teen vähemmän töitä, joten ei varmaan pitäisi edes tuntea mitään syyllisyyttä. Suomalainen yhteiskunta painostaa oravanpyörään, jossa elämästä nautitaan vasta eläkkeellä, jos ollaan vielä hengissä.

    (Mainostan tässä sivussa omaa blogiani hitusen)

    VastaaPoista
  24. Ja pahinta on se, että sitä eläkeikää ollaan koko ajan nostamassa. :-(

    Hyvä, että mainostit blogiasi! Tuo kuvaus "Raakaa remontointia ja neuroottista sisustamista. Boheemi, piipertävä luontoihminen remontoi vanhaa rintamiestaloa" riitti jo siihen, että lykkäsin itseni lukijoiden joukkoon!

    VastaaPoista