Hyvää lukemista

Minulla on jo muutaman vuoden ajan ollut tapana mennä iltaisin sänkyyn kirjan ja kuuman kaakaon kanssa. Kun jätän kännykän keittiön pöydälle äänettömänä ja asetun petiin yhdeksältä, olen hyvässä lykyssä unessa kymmeneltä ja herään riittävän yöunen jälkeen aamuseitsemältä.

Mutta sitten joskus käykin niin, että olenkin vahingossa napannut kirjastosta aivan liian hyvän kirjan. Sopiva unikirja olisi nimittäin sellainen "ihan semi-ok" eli tarpeeksi hyvä pitämään ajatuksen tekstissä, mutta tarpeeksi tylsä, että sen ääreen torkahtaa. Hyvä kirjallisuus sen sijaan on hankalaa iltalukemista, koska en pysty lopettamaan, vaikka silmäluomet jo roikkuisivat puolitangossa. 

Eräänä päivänä kirjastossa otin käteeni Anna Soudakovan kirjan muistaakseni siksi, että siinä oli vihreää väriä kannessa ja saisin sillä kirjaston lukuhaasteesta yhden kohdan täytettyä. Enpä osannut arvata, miten se kirja vei minut mukanaan! Soudakovalta on ilmestynyt kaksi muutakin kirjaa, ja minä tietysti heti ryntäsin kirjastoon hakemaan ne kaksi muutakin. Jokainen näistä kirjoista on sukutarina, joka alkaa vuosikymmenten takaa Neuvostoliitosta ja päättyy nykypäivän Suomeen. Ja minä jouduin joka ilta hakemaan kännykän sänkyyn, sillä kesken lukemisen piti jatkuvasti guuglailla lisätietoa. Halusin ymmärtää paremmin ja nähdä mielessäni tapahtumapaikat realistisemmin. Minulta kului siis pari viikkoa ihan naurettavan lyhyillä unilla, kun en malttanutkaan laskea kirjaa tai kännykkää loputtomine lisätietoineen käsistäni.

Minä tykkään todella paljon lukea historiallista fiktiota. Rakastan kirjoja, jotka liittyvät todellisiin tapahtumiin, mutta eivät välttämättä todellisiin ihmisiin. Miten koulun historia onnistuikin olemaan niin ankeaa, vaikka historia kuitenkin on loputon huikeiden ja hurjien tapahtumien aarreaitta!

Kaipaisin sellaista suoratoistopalvelua, jossa olisi paljon hyviä historiadokumentteja. Tällä hetkellä minua kiinnostaisi erityisesti Venäjän historia. Onhan se erikoista, miten siellä on aina ollut vallassa uusi yksinvaltias edellisen jälkeen, ja jokainen on vuorollaan pannut koko valtakunnan mullin mallin. Ja jokaisen pillin mukaan on kansa tanssinut kuuliaisesti. 

Areenasta sentään löytyy joitain kiinnostavia toiseen maailmansotaan liittyviä dokkareita, joita olen katsellut sateisina päivinä. Suosittelen erityisesti katsomaan sarjan Suomen ja Natsi-Saksan liittolaisuudesta. On se hyvä, että näin 80 vuoden jälkeen meilläkin sotapropaganda lopulta antaa tilaa sille, miten paljon Suomessa todellisuudessa tiedettiin holokaustista ja miten paljon Suomi osallistui sotarikoksiin. 

Nyt minulla muuten on meneillään aivan täydellinen iltalukemiskirja. Se on niin tylsä, että joka ilta, kun otan sen käteeni, joudun miettimään, että mistäs tässä olikaan kyse. Mutta se sijoittuu jouluun ja sillä saa yhden lukuhaasteen kohdan ruksittua yli!

Jumissa kotona

Nyt, kun kolmesta eri syystä (sää, Helmut ja varvas) en olekaan tien päällä seikkailemassa, vaan kotosalla, olen koittanut asennoitua tähän käänteeseen mahdollisimman positiivisesti. 

Kylämme on erityisen kaunis tähän aikaan vuodesta ja onkin oikein mukavaa vain ihailla kaikkea kukkivaa ja vehreää. Yritän tyynnyttää itseäni, kun lasten kirkuminen ja skuuttiterrorismi äityvät korviahuumaavaksi möykäksi. Onhan kuitenkin hienoa, että tässä kylässä lasten on turvallista riehua keskenään pitkin poikin. Ja kyllä lasten täytyy saada pitää älämölöäkin - niin olen minäkin kakarana saanut. 

Ihan koko ajan ei edes sada, ja viileämpi aurinkoinen ilma on ollut miellyttävä pihahommiin. Olenkin saanut nikkaroitua portaiden alle oven ja öljyttyä puutarhakalusteet. Tuleva apilanurmikkonikin jo vihertää. Nukkekoditkin olen fiksaillut talven vaurioiden jäljiltä ja jos jostain äkkiä ilmaantuisi pari lavakaulusta, pääsisin laajentamaan nukkemaailmaa. 

Toisaalta kuitenkin tämä toukokuulta tuntuva kesäkuu on vähän harmillinen juttu, sillä suppailemista en kykene harkitsemaankaan, eikä edes uiminen ole houkutellut. Ja juuri nuo asiat ovat täällä Saimaan rannalla asumisen suuria iloja. Kesäkesä tulee jäämään traagisen lyhyeksi, jos koskaan alkaakaan. 

Helmut on nyt autojen sairaalassa osastohoidossa, mutta lopullinen diagnoosi ja toipumisennuste ovat minulle yhä hämärän peitossa. Tiedän saavani laskun maksettua, sillä tässä kuussa minulle tulee tosi hyvin rahaa. Valitettavasti Kelan ajattelun mukaan niin suuren rahan pitäisi riittää pitämään minut hengissä kai syyskuun loppuun saakka. Onneksi ADHD-lääke pitää pääni sillä lailla kurissa, etten jo nyt etukäteen pyöri täällä tuskissani peläten loppukesän laskujen maksamista. 

Koska Helmutilla ei ole saanut ajaa, olen liikkunut fillarilla ja sehän on aina plussaa terveydelle. Mopoa en ole viitsinyt ottaa ajoon, sillä ilmat ovat niin viileät, ettei mopoilu vielä ole nautinto, enkä minä edes tiedä, pääsenkö vielä kuitenkin helmustelemaan lähiaikoina. Mutta ennen kuin uskallan lähteä minnekään, on mätänevä varpaani pakko saada kuntoon. En ole pystynyt oikein kävelemään viikkoihin ja vuoden paras metsässäliikkumisaika on mennyt minulta ihan hukkaan. Voin nilkutella eteenpäin vain crocseilla, koska niissä on tilaa varpaille, eikä hauras uusi iho hierry puhki. 

Ilmeisesti varvastani ei sitten kuitenkaan vaivaa silsa, vaan ehkä jokin bakteeri. Mätin siihen kahden viikon ajan lääkärin määräämää sienivoidetta ja varpaani suoraan sanottuna syöpyi silmissä. Lopetin sen käytön ja kraaterit alkoivatkin kuroutua umpeen ja parantua mukavasti. Uskalsin kylpylässäkin käydä allasosastolla kengät jalassa. Mutta kotiinpaluun jälkeen varpaaseen ilmestyivät uudet kirvelevät paukamat ja menin uudelleen lääkäriin. Sain vahvempaa voidetta, joka välittömästi pahensi tilanteen samaan jamaan kuin se edellinenkin voide. Kolmannella lääkärikäynnillä sain antibiootit ja jos ne eivät viikossa auta, on mentävä jälleen lääkäriin. Yli kuukauden könkkääminen kelvottomalla jalalla ja hukkaan heitetyt eurot ovat jo kallistaneet minua kohti amputaatiota. 

Eikös tämä olisi voinut osua toimeentulotukikuukausille, kun ei tarvitsisi itse maksaa turhia lääkkeitä ja lukemattomia käyntimaksuja... tai amputointia.

No, voisi tottakai mennä paljon, paljon, paljon huonomminkin! Onneksi tosiaan on se ADHD-lääkkeen tuoma tyyneys näiden vastoinkäymisten edessä, enkä ole vajonnut murheen alhoon! Se panee minut miettimään, miten turhaan mahdankaan syödä mielialalääkkeitä. Eiväthän ne pillerit näiden 20 vuoden aikana ole masennuksia ikinä estäneet! Ja nyt Elvansen ansiosta mieleni on tyyni ja monta pykälää tavanomaista valoisampi.