Luksuselämää

Oikeasti minä tunnen olevani aivan hävyttämän onnekas ja etuoikeutettu, kun asun täällä Melukylässä. (Kylän lapsetkaan eivät tänä kesänä ole olleet lainkaan yhtä meluisia kuin viime kesäna!) Olen nyt yöpynyt ja viettänyt lähes kaikki päivätkin omalla kotirannalla Helmutin kanssa. Sieltä pääsee muutamassa minuutissa kävelemään kotiin vessaan tai hakemaan ruoka- ja vesitäydennystä. Olisi tuskaa nukkua kotona nyt, kun se on lämmennyt niin paljon, ettei öisinkään viilene. Jos Helmutia ei olisi, nukkuisin varmasti pihalla teltassa. (Ihan pikkuisen vain on ikävä hirsitaloa, joka pysyy aina viileänä.)

Mutta kuten todettu, minä olen nyt etuoikeutettu, sillä olen saanut siirtää koko elämäni järven rannalle. Ei tarvitse kokkailla hellalla kuumassa keittiössä, ei tarvitse raahautua töihin asfalttiviidakkoon, kestää sulavia aivoja tai muita ihmisiä. Järvelle pääsen suppilaudalla ihan milloin tahansa, jos rannallakin tulee liian kuuma.

En minä omalla lähirannalla oikeasti viihtyisi kököttämässä, ellei minulla olisi siellä jotain kunnollista tekemistä. Nyt olen maalaillut tienviittoja eräälle tutulle, joka haluaa mökkinsä pihaan sellaisen iloisen pylvään, josta näkee hänelle tärkeitä paikkoja ja etäisyyksiä niihin. Homma on juuri täydellistä rantapuuhaa. Olen kuin mikäkin unelmaelämää elävä someinfluensseri helvetin häshtäk vänlaifferi, kun teen luovaa työtä rannalla veden rajassa, asuen pakettiautossa surffilauta katolla. Puuttuu vain aamuinen jooga ja täydelliset pakarat.

Ajatelkaa, että minä, joka muutuin aina superihmiseksi tällaisessa pätsikelissä, joudun nykyisin väistämään aurinkoa helteellä. Vaihdevuodet tai yleisesti vain vanheneminen on syynä siihen, että minusta todellakin tuntuu, että aivoni sulavat. Ensimmäisenä hellepäivänä, kun lämpötila oli noussut yhdessä vuorokaudessa 15 asteesta 28 asteeseen, sain jotain ihmeen tuskaraivareita pelkästään siksi, että minun oli niin kauhea olla kuumuuden takia. Heilakin ihan säikähti, kun ei koskaan ole nähnyt minua sellaisena.

Siitäpä sitten järkiinnyin ja olenkin juonut sokeri-suolavettä, pysytellyt varjoissa ja valunut järveen likoamaan heti, kun keho on alkanut tuntua sisältä kuumalta. 

Mutta onneksi keho on tässä viiden päivän aikana jo alkanut sopeutua lämpöön! Eilen suppailimme Saimaalla huimat viisi tuntia ja Heila sai kokea Raivopää-Sussun lisäksi jotain muutakin ennenkokematonta, nimittäin saimaapöhnän. Ehkä kaikki veneilijät sen ainakin tietävät. Kun on koko päivät seilannut auringossa helteisellä järvellä, iskee illalla maihin päästyä totaalinen väsymys ja raukeus.

Meillä on tosi kivoja supittelupaikkoja tässä ihan nenän edessä, ja jostain syystä Imatran lähisaaret eivät edes ole mökkejä täynnä. Otamme enemmän kuin tarpeeksi syötävää mukaan, käymme geokätköillä ja maistelemme eväitä aina jollain uudella saarella. 

Tänään hengailen kotona nikkaroimassa ainakin siihen asti, että aurinko kääntyy porottamaan minun pihanurkkaani. Helmutin sänkyä on ihan pakko madaltaa, sillä olen nyt lyönyt pääni tarpeeksi monta kertaa kattoon. Naapurissa kyläilevä teneriffalaistyttö haluaa opetella työkalujen käyttöä, joten opastan häntä siinä sivussa rakentelemaan minihuussia, josta tulee joskus geokätkö. Tyttö on aivan liekeissä. On se hassua, ettei Espanjassa opeteta kouluissa minkäänlaisia kädentaitoja. Meille suomalaisille on niin itsestäänselvää, että kaikki osaavat vasaroida, sahata, neuloa ja virkata edes jonkun verran. 

Eka yö Helmutissa!

Eilen illansuussa syksyinen kohmetus vaihtui kolmessa tunnissa trooppiseen lämpöön pohjoistuulen uudelleenasemoidessa itsensä itäiseksi! Koska yöksikin luvattiin huikeat 16 astetta, päätin nukkua Helmutissa omalla lähirannalla. 

Sain sen korjaamolta pari päivää sitten (kuuden viikon odotuksen jälkeen) ja lasku oli 1438 euroa. Olin budjetoinut hommaan 800 euroa. Jälleen kerran siis itkin korjaamon sedän edessä valtoimenaan. Nyt minulla on aikamoinen luottokorttivelka, jota isolla korolla lyhentelen hamaan hautaan saakka. Ja samalla sain heittää viimeisetkin jäähyväiset millekään kesäreissulle. Tämä kesä, tai mitä siitä nyt enää on jäljellä, on pakko viettää kotirannoilla.

Olen odottanut kesän alkamista yllättävän kärsivällisesti. Eilen illalla, kun hörpin kaakaotani Helmutin uudella pedillä auringonlaskua katsellen ja kesän alusta autuaan onnellisena, minä yhtäkkiä tajusin, että eihän tässä ole enää mitään kesää EDESSÄ. Yöthän jo ovat pimenneet kovasti, koulut alkavat kuukauden kuluttua, kanttarellia pukkaa jo metsät täyteen, Jaakko heittää kylmän kivensä veteen, joka ei ole edes ehtinyt vielä lämmetä. Vaikka ilmat nyt pysyisivätkin kesäisinä, kesä jää väistämättä aivan nysäksi.

On aika pumpata suppilauta ja repiä kaikki ilo irti omista huudeista. Ja pidettävä tiukasti poissa mielestä se ajatus, että tämän nysäkesän voimin olisi jaksettava taas uusi talvi. Vai uusi lokakuu? Nimittäin mitään talveahan meillä ei ollut. Lokakuu alkoi lokakuussa ja päättyi nyt heinäkuun puolivälissä. 

Olen syytänyt Helmutiin ihan kohtuuttoman summan rahaa tätä kesää varten. Pelkästään kahteen korjaamoreissuun meni 1900 euroa. Olin lisäksi hankkinut tätä kesää varten uuden patjan ja aurinkopaneelin, koska viime kesänä patja oli jo käynyt nukkumakelvottomaksi ja aurinkopaneeli hajosi. 

Lisäksi minä alkukeväästä rakentelin Helmutin sisukset aika pitkälti uusiksi. Purin vanhat kaapit isoilta osin, ja väsäsin niiden jämistä uudenlaiset. Sänky kapeni ja siirtyi keskeltä reunaan ja antoi tilaa lattialle. Tämä testiyö kuitenkin osoitti, että uusi sänky on liian korkea. Koska ostin oletetusti aika hyvälaatuisen, ja siksi paksun patjan, minun pääni osuukin kattoon sängyllä istuessani. Ja unessakin minä varoin putoamista siitä. Sänkyä on siis madallettava. Kahden nukuttavaksi Helmut on nyt helppo muuttaa hetkessä, mutta siihen tarvitaankin sitten kaksi 60-senttistä patjaa, joita meillä ei nyt ole.

Naapurillani on kylässä sukulaisia Espanjasta ja he riehaantuivat Helmutista kovasti. Teneriffalaistyttö on haaveillut myös omasta retkipakusta, mutta sielläpäin kun ei koulussa käsitöitä opeteta, niin hän ei osaa käyttää mitään työkaluja. Eikä hänellä ole ketään, joka opettaisi. Niinpä minä ajattelin, että opetan hänet sahaamaan, poraamaan, naulaamaan... jotta hänellä olisi edes joku alku haaveensa toteuttamiselle. Tein hänelle myös pienen oppaan tarvittavasta elektroniikasta. Ei kaikkien tarvitse opetella asioita kantapään kautta, tai miljoonia YouTube-videoita kahlaten. Kelpo systeemin voi kasata myös ilman sähkömiehen taitoja.

Minusta oma settini on tosi toimiva ja koska kaikki on irrallaan autosta, ne on myös helppo siirtää seuraavaan autoon, jos sellainen joskus ilmestyy. Tai vaikka telttaan, jos minulla koskaan ei olekaan mahdollisuuta hankkia uutta pakettiautoa. Helmuthan selvästi elelee senioriaikojaan. On aika todennäköistä, että ensi kesänä joudun jo hyvästelemään sen. Sen korjaamiset ovat nielleet mojovan viisinumeroisen summan rahaa näiden seitsemän yhteisen vuoden aikana, ja olisi helppoa todeta minun olevan umpi-idiootti, kun sinnikkäästi pidän sen.

Mutta jo eilinen ilta muistutti siitä, että Helmut on jotain ihan muuta kuin auto. Minun sieluni rauhoittuu, kun parkkeeraan sen veden rajaan. Missään muussa tilanteessa minussa ei ole sellaista rauhaa, kuin Helmutin kanssa kahdestaan vapaana liikkuessani. En osaa sitä tunnetta sanoittaa, mutta uskokaa minua: jos ADHD-tyyppi löytää sellaisen tilan, niin se on voitto. 

Helmut pelasti minun henkeni erokesänä, ja se on yhä jossain määrin hengenpelastajani. Meillä täytyy olla vielä yhteisiä seikkailuja edessä!

Paluu keramiikkahommiin

Viime kevään keramiikkakurssilta ja yli iso kimpale savea. Opettaja sanoi, että sen voi muovailla kotona valmiiksi esineiksi ja jättää kuivumaan vaikka vuosiksi. Ja poltella sitten hamassa tulevaisuudessa, jos uunitusmahdollisuus joskus tulee vastaan. Ensi keväälle on tulossa kursseja uuden opettajan johdolla, ja toivon mahtuvani sitten mukaan. Tai jos en mahdu, niin ainakin toivon, että jostain löytyisi uuni ja polttaja. En haluaisi heittää hyvää savea hukkaan ja tiedän, etten muista sitä käydä kellarissa kovin kauaa vaalimassa, jotta se pysyisi sopivan kosteana ikuisesti.

Eilen kun taas kerran satoi kaatamalla koko päivän, sain Heilan houkuteltua kanssani muovailemaan. Se teki hyvää meille molemmille, sillä käsiemme liikkuessa meidän aivomme unohtavat paskat ajatukset. 

Yritän vielä jotenkin saada aikaan unelmieni teekupin, mutta tällä kertaa syntyi kuitenkin kippo kukkasarjaan. Kokonaista kukkamaista astiastoa en enää haaveile tekeväni, sillä se haave lässähti jo viime kevään kurssilla lasitteiden vaatimattomaan värivalikoimaan. Olin nähnyt mielessäni värien riemuvoittoa, kirkasta keltaista, punaista, pinkkiä, turkoosia ja syvää sinistä, mutta vain viimeksi mainittua oli tarjolla.

Mutta nyt sain synttärilahjaksi Lidlin mainion värikkään lautassetin, joka paikkaa ihan hyvin sen aukon, jota en omin käsin pystykään täyttämään!

Kuuden hengen sarja ja kuusi eri väriä! Ja värit vielä ihan kuin luotu minun keittiööni! Olkoot halpatuotantoa. Köyhä ei voi valita.

Kun muutin tähän kotiin, olisin halunnut ostaa jotkut kauniit, värikkäät lautaset, mutta kaikki kauniit olivat niin kalliita, etten kyennyt ja raaskinut. Niinpä jouduin tyytymään halvimpiin mahdollisiin eli Rajamarketin valkoisiin. Hyvinhän ne ovat palvelleet, mutta tylsäähän niistä syöminen on ollut. 

Nyt, kun ne jäivät minulle tarpeettomiksi, ne saivat uuden kodin naapurista Heilan keittiöstä, jota on vaivannut lautaspula. 

Lähempänä sataa kuin nollaa

Nyt on tilanne sellainen, että olen elänyt kahdella vuosituhannella tasan yhtä kauan. 25,5 vuotta kumpaakin. Se on minusta aivan käsittämätön ajatus, koska vuodesta 1974 oli 2K:hon aikaa ihmiselämä. Kuitenkin vuosi 2000 oli niinkus eilen! Kaikella todennäköisyydellä elänkin suurimman osan elämästäni 2000-luvulla, mikä tuntuu aivan väärältä. Eiväthän vuosiluvut voi alkaa kakkosella... en ole siihen tottunut vieläkään!

Vanheneminen on perseestä ja pelottavaa. Se aiheuttaa minussa sekä pakokauhua että luovuttamisen tunteita. Minulla on alimpaan mahdolliseen eläkeikään vielä 15 vuotta. Todennäköisyys sille, että olen tuolloin jo hyvää vauhtia muistisairas, on liian suuri. Riskiä pienentääkseni yritän pitää huolen siitä, että syön terveellisesti, pysyn jatkossakin erossa alkoholista ja tupakasta, pysyn sosiaalisesti aktiivisena ja kiinnostuneena maailmanmenosta, teen käsitöitä ja löydän jokaisesta päivästä jotain iloa sekä syön B12-vitamiinia purkista. 

Vastapuolella uhkakuvia on kuitenkin runsaasti. Vaihdevuoteni alkoivat jo 48-vuotiaana, minulla on ADHD ja korkea kolesteroli, liikun liian vähän, stressaan herkästi, olen aina nukkunut huonosti, minulla on ollut useita masennusjaksoja ja äidin puolen suvussa useammallakin on muistisairaus.

Näillä spekseillä arvelisin, että mikäli pysyn fyysisesti terveenä, minulla on enintään 10 vuotta enää laadukasta elämää jäljellä.

Eilinen oli laadukas päivä. Ihme tuuri, että sain synttärilahjaksi auringonpaisteen! Ihan niikuin juhannusaattokin oli yksi aurinkoinen päivä sadekauden keskellä, kävi eilen samoin. Leivoin jopa kakun, josta tuli paitsi kaunein ikinä tekemäni, myös oikein maukas ja sopivan kostea. 

Koristelin kakun syötävillä kukilla, jotka olin saanut tuliaisina ehkä pari vuotta sitten. Mansikat ovat vielä niin kalliita, ettei tullut mieleenkään ostaa.  

Tämä kesä on kyllä ollut huikeaa kukkaloistoa. Nyt kun lupiinit alkavat jo väistyä, ovat kaikki pientareet yllättäen täynnä ketokukkia. Jopa täällä kaupungissa! Päivänkakkaroita, kellokukkia, puna-apiloita ja niitä kaikki muita lapsuuden tienpientareiden ihanuuksia. 

Minulle kaikki tärkeät Imatralla asuvat tyypit tulivat kakkukahveille ja loppupäivän ajelimme fillareilla ihmettelemässä hulinaa, jonka Imatranajot toivat paikkakunnalle. Tienasin melkein 7 euroa tyhjillä tölkeillä ja pulloilla.

Vanhenemisessa on yksi hyvä asia. Se, etten enää häpeä itseni yhtään niin paljon kuin nuorena. Kun kerään tölkkejä kuulosuojaimet päässäni ihmisten seassa, minua ei hävetä. Kun kaadun selälleni pulunpaskaan parkkihallissa ja hame nousee korviin, eikä minulla ole alushousuja, minua ei hävetä. Nuorena yritin vain olla normaali, etten joutuisi häpeämään, mutta kun yritin ja epäonnistuin, niin häpesin kahta pahemmin. Paljon kivempaa on olla yrittämättä ja häpeämättä.