Minua on pitkään vaivannut inho Instagramia kohtaan. Se muuttui jo vuosia sitten raivostuttavaksi sovellukseksi, koska sen hyväntuulinen rauhallisuus ja kauniit kuvat jäivät hirveän lyhytvideoiden sekamelskan alle. Kaikki, mikä Instagramissa on ollut minulle onnellisuusasiaa, on hautautunut raivostuttavan pakkosyötetyn hälyn sekaan.
Ihmiset myös nykyisin käyttävät Instaa paitsi oman elämänsä ja harrastuksensa jakamiseen, myös yhteiskunnallisten ja poliittisten asioiden esiintuomiseen, ja valitettavasti minä teen sitä itsekin. Politikoinnin takia minä aikoinani jätin Facebookinkin ja nyt Instasta on tullut ihan samanlainen. Viimeisimmät käänteet ovat saaneet vihdoin monet muutkin ihmiset haluamaan sieltä pois ja uusia korvaavia appeja on lopultakin kehitteillä. Olen testannut Pixelfediä ja Flashiä, lisäksi tulossa on Foto. Olen toivonut, että joku niistä tosiaan osoittautuisi lupausten mukaiseksi ja saisi minut ja myös seurattavani ja seuraajani heittämään hyvästit Instan orjuuttaville algoritmeille.
Sitten silmiini osui Hesarissa artikkeli, joka sai minut miettimään, kuinka paljon minä ihan todella tarvitsen sosiaalista mediaa. Halusin taas kerran kokeilla olla viikon kokonaan poissa Instagramista ja jotta en sortuisi, poistin puhelimestani koko sovelluksen viime torstaina. Odotin kokevani vieroitusoireita, mutta niitä ei olekaan ilmaantunut tällä kertaa. Tänään on neljäs someton päiväni ja ruutuaikani on ollut mitätöntä. Vanhasta tottumuksesta otan kännykän välillä käteeni, mutta en keksi sen kanssa mitään tekemistä, sillä piilotin selaimenkin pois aloitusnäytöltä. Sormi kulkee automaattisesti sekä Instagramin että Safarin oletetuille ikoneille, mutta kun niitä ei tutuilta paikoilta löydykään, osaan panna puhelimen pois. Enkä ole kaivannut kännykän ruutua kertaakaan. Ehkä aika oli nyt kypsä tälle kokeilulle, eikä tästä tulekaan tuskallinen viikko. Saapa nähdä kauanko tämä onni jatkuu. Jospa edes tuon kaksi viikkoa, jonka jo pitäisi kasvattaa onnellisuutta.
Koska arvelin, että somettomuus aiheuttaisi turhautuneisuutta, hain Sulon vintiltä meidän yhteiset legomme ja päätin tehdä niistä itselleni korvaavan toiminnon. Saman tien kävi ilmi, että legoilu on huomattavasti koukuttavampi harrastus kuin sometus. Toissapäivänä vietin legojen parissa 7 tuntia ja eilen 12 tuntia. Vanhan kunnon uppoutuja-Sussun paluu! En syönyt, enkä malttanut käydä ajoissa pissalla. Kun yritin lopettaa, jatkoin ja jatkoin aina vaan. Heila totesi, että minä olen yllättävän addiktoituva tyyppi. Niin olen, kun kyseessä on tällainen asia. Alkoholiin tai lääkkeisiin minua ei saisi koukkuuntumaan mitenkään.
Kahden päivän paikallaan istumisen jälkeen olin tänä aamuna niin kipeä, että en meinannut päästä sängystä ylös. Vaatteiden pukeminen oli akrobatiaa vaativa suoritus, jossa jokaista kehon osaa koski. Oli pakko laittaa legot laatikkoon ja pois silmistä. Pakottauduin suorittamaan hermoston avausjumpat ja se helpotti oloa paljon. Nykyään valitettavasti kroppani ei kestä näitä todellisuudesta katoamisia kuten nuorena, vaikka mieleni rakastaakin.
Nykyisin jo tiedän, ettei kyseessä ole mikään minun ikioma ja poikkeuksellinen erityispiirteeni, vaan sille on nimi: ADHD-ihmisen hyperfokus. Minusta oli ihanaa huomata, että minussa yhä on tämä puoli, joka panee minut katoamaan maailmasta vaikka puoleksi vuorokaudeksi, kun innostun jostakin tosissani. Tätä tapahtuu enää hirmuisen harvoin ja Heilalle kyseessä onkin ensimmäinen kohtaaminen tämän ominaisuuteni kanssa.
Minä taas sain kohdata Heilan leikkijäpuolen, kun hän asettui pöydän toiselle puolelle ja ryhtyi väsäämään puutarhoja rakentamilleni taloille. Kun hän asetteli ukkeleita pihalle, rakennelmat muuttuivat kuvaelmiksi. Ihan samoin kuin minullekin aina tapahtuu, myös hänen päänsä alkoi luoda tarinaa.
Vaikka legoilin kaksi päivää pää suhisten, en menettänytkään yöuniani, vaan olen nukkunut levollisesti ja ihanasti. Tänä aamuna vilkaisin uutissivuja ja häkellyin. Mistä ihmeen Trumpin ja Zelenskyin riidasta siellä puhuttiin? Pakkohan sille oli kaivaa taustoja. En ollut uskoa korviani, kun katselin videota, jossa amerikkalaiset, fyysisesti aikamiehiltä näyttävät koulukiusaajat rääkkäävät Ukrainan presidenttiä. Mineraalisopimus on ollut itsessäänkin aivan absurdi asia, ja nyt tämä "riitely" vielä sen päälle! Yhdysvaltojen demokratia on suuri vitsi, kun siellä kuitenkin on yhdellä häiriintyneellä miljardöörillä mahdollisuus tehdä aivan mitä tahansa. Trumpin presidenttiys on ollut ollut epätodellista mielivaltaa.
Legot alkoivat jälleen näyttää ihan parhaalta tavalta viettää aikaa. Kirkaat, iloiset perusvärit, sympaattiset hahmot ja talojen rakentelu tekevät tosi hyvää. Uutiset sen sijaan tekevät todella, todella, todella pahaa.