Hellekesän lapsi mä oon

Huimat helteet totta vie jatkuivat kolmen viikon ajan. Olemme suppailleet paljon ja poimineet mustikoita ja minä olen ollut taas kananhoitajanakin. Vaikken minä lomareissulle päässytkään, on täällä kotinurkillakin tuntunut aivan lomalta. Ja minun elossani asiat ovat sujuneet hirmuisen kivuttomasti ja helposti koko hellejakson ajan. Kaikki on soljunut eteenpäin ilman hankaluuksia. Mieli on kaiken aikaa ollut yhtä aurinkoinen kuin sääkin. Aivan kerrassaan huippua siis!

Mutta sitten toissapäivänä yhtäkkiä tuli holtiton ukkoskuuro. Olin juuri päässyt Helmutilla salaisen mustikka-apajamme hollille, kun taivas repesi. Katsoin sadetutkasta, miten ukkosmyräkkä liikkuu ja totesin olevani täsmälleen pitkulaisen muotoisen ukkospilvistön kulkulinjalla. Kotosalla seitsemän kilometrin päässä sen sijaan ei satanut pisaraakaan. 

Menin kertaheitolla ihan sekopäiseksi. En osannut päättää, mitä tehdä ja sekä ajatus sateessa metsään menemisestä että ajatus kotiinpaluusta oli aivan yhtä järjetön. Päätin kiukuissani, että minähän en turhaan sinne asti ajanut ja niinpä marssin kaatosateessa metsään. Ensimmäisen tunnin ajan poimin mustikoita sateessa ja toisen tunnin mäkäräisten seisovana pöytänä. 

Mutta sain kuin sainkin ämpärillisen kerättyä. Halusin yllättää mustikkalahjalla Sulon, joka naisystävänsä kanssa on auttanut minua tosi paljon. Tuskantäyteisen parituntiseni jälkeen kohtasimme saunalla, ja minäkin rentouduin taas. Taivas selkiytyi ja keho nautti löylyistä.

Mutta tuon tunnin mittaisen kaatosateen jälkeen kaikki alkoi mennä pieleen; sellaiset pienet mitättömät asiat. Helmut kostui nihkeäksi, minä kaadoin vielä vettäkin sänkyyn ja peitto kastui läpimäräksi. Tuhrasin, sähläsin, kolauttelin itseäni, en muistanut tai muka-kerinnyt syödä kunnolla ja kaikki tavarat tipahtelivat käsistäni. Ajelin epätoivoisena ja yliväsyneenä pitkin rantoja etsimässä nukkumapaikkaa, jota ei muka millään löytynyt. Ja kun lopulta pääsin kaatumaan Helmutin kosteaan sänkyyn, palelin yön. On hurjaa, miten 22-asteinen ilma tuntuu kuivuudessa kuumalta, mutta kosteudessa kylmältä. Kaiken aikaa näiden helteiden kestäessä olen nukkunut nakuna ovet apposen auki, mutta nyt pitikin pukea pyjama päälle ja vetää ihan ovetkin kiinni.

Aamulla sama epätoivoinen oloni jatkui ja aloin jo purskahdella itkuun, mutta sitten taivas armahti minua. Sain kuivan, kuuman tuulen ja auringonpaisteen. Kävin suppailemassa, siivosin ja kuivattelin Helmutin. Olo helpottui. Mutta on se kyllä ihan tolkutonta, miten yksi ainoa kaatosade voi panna ihmisen niin pois tolaltaan!

Sitten Sulo ehdotti, että koska hänellä on rahaa mutta ei aikaa, ja minulla juuri päinvastoin, niin voisinko kerätä heille vielä toisenkin ämpärillisen mustikkaa ja vaihtaa sen mansikkalaatikolliseen! Olin aiemmista mustikkahommista jo niin kipeä, että olin jo päättänyt lopettaa poimimisen tältä kesältä. Mutta koska meneillään oli viimeinen hellepäivä ja ukkosetkin peruttu, minä päätin suunnata vielä kerran puskiin. Itselläni ei ole nyt rahaa ostaa mansikoita, joten jos saan maksaa ne mustikalla, on kyseessä hyvä diili.

Kuumat päivät ovat olleet aivan taivaallisia mustikkapuskissa. Ei yhtään hyttystä, ei yhtään paarmaa eikä yhtään mäkäräistä. Ainoa haitta on ollut oma selkäni, joka ei juurikaan vihoittele vielä maassa ryömiessäni, vaan iskee kertaheitolla jumiin siinä vaiheeesa, kun pitää nousta ylös ja lähteä kantamaan saalista autolle.

Eilen illalla olin niin kipeä, että pienenkin askeleen ottaminen sattui aivan julmetusti. Siksi päätinkin, että tänään kun vettäkin sataa aamusta iltaan, minä en vaadi itseltäni mitään. Nukun vaikka koko päivän, jos se tuntuu parhaalta. (No, nyt tuntuukin parhaalta päivittää kuulumisia blogiin!)

Tosiasiassa tällainen päivä kannattaisi käyttää taloyhtiön kirjanpitoon tai oman kodin kaaoksen selättämiseen. Olen kolme viikkoa vain käynyt täällä heittämässä jotain sisään tai hakemassa jotain ulos. Tiskit ja keskeneräisen projektit ovat levällään. Lattialla on hiekkaa enemmän kuin Saharassa!

Geokätkö ja vieraita ulkomailta

Olen harrastanut geokätköilyä enemmän ja vähemmän jo monta vuotta, mutta koskaan en ole saanut aikaiseksi tehdä kätköä itse. Nyt oli sen aika, kun kotosalla oli keksittävä tekemistä! Halusin rakentaa kätkön Barbie-mittakaavan huussin muotoon, mutta koska olin juuri keväällä nikkaroinut Kenin pihalle vessan, toisen samanlaisen rakentaminen tuntui tosi tylsältä. 

Naapurillapa sattui olemaan parin viikon ajan kylässä teneriffalainen siskonsa tyttärensä kanssa. 18-vuotias neitokainen halusi oppia rakentamaan, sillä Espanjassahan ei kouluissa opeteta lainkaan kädentaitoja. Hän ei ollut koskaan kokeillut edes vasaraa tai sahaa. Niinpä minä keksin, että voin nakittaa tytölle kätkön rakennushomman. Minä neuvon, hän toteuttaa, kaikki voittaa!

Huussia valmistettiin helteellä pukkuhiljaa aamupäivisin, kun minun pihani on varjossa. Ja siitä tuli lopulta varsin hieno! Tyttö oli innoissaan ja ylpeä aikaansaannoksestaan ja vielä kaiken lisäksi sai geokätköilystä uuden harrastuksen!

Minä pipertelin sisäpuolelle pöntön ja muut tärkeät yksityiskohdat ja sitten yhdessä kuskasimme rakennelman paikalleen. Sitä minä en nyt tässä kerron, minne huussi päätyi ja missä siellä lokivihko piileskelee.

Oli jännittävää odottaa, hyväksyykö tarkastaja kätkön sijainnin. Muutaman päivän malttamattoman odottelun jälkeen kätkö jo julkaistiinkin. Ehkä tämä ei jää minun ainoaksi omaksi kätkökseni, tai ehkä jää. Sen näkee joskus. Nyt jännitän sitten sitä, kuinka pian kätkö "jästitään". Inhoan tuota termiä, mutta se tarkoittaa sitä, että joku geokätköilyä harrastamaton vandaali käy rikkomassa kätkön.

Näiden teneriffalaisvieraiden visiitti meidän kylällä oli minulle muutenkin ihana kokemus. Sattuneista syistä minä sain kunnian tarjoilla heille imatralaista arkea ja näyttää meidän seutumme kivoja kohteita. He olivat jotenkin samaa maata kanssani, yhtä lailla innostuksesta kiljahtelevia, iloisia ja uteliaita näkemään ja kokemaan. Vein heidät Parikkalan Patsaspuistoon ja Jäppilänniemen Taidetielle. Kokkasimme ruokaa Helmutissa (häshtäk välaif on sekä äidin että tyttären unelma), söimme nurmikolla ja pysähdyimme uimaan pieneen järveen, jonka vesi oli heillekin tarpeeksi lämmintä. Jopa pehmis aiheutti suurta ihastusta. Tuntui tosi mukavalta saada tarjota heille sellaisia asioita, joista itse täällä tykkään, kun he niin silminnähden nauttivat kaikesta! 

Tyttö ihastui myös suppailemiseen ja Saimaaseen. Teneriffan ympärillä toki on vettä kaikkialla ja surffaaminen suosittua, mutta meri on kuulemma nykyisin niin saastunut hotellien jätteiden takia, että uimarantojakin joudutaan sulkemaan. Eikä siellä ole saaria, joiden välissä meloskella ja joihin rantautua tutkailemaan. 

Myös saksalaiset karavaanariystäväni ovat viettäneet tämän kesän Suomessa. Näiden kahden porukan silmien kautta minä olen nähnyt, miten ihana paikka kesäinen Suomi oikein onkaan. Tai olenhan minä sen aina tiennyt, mutta sain nyt vahvistusta ajatuksilleni. Meidän metsämme, joissa on vapaus liikkua! Meidän järvemme, joissa on vapaus uida, suppailla ja onkia! Meidän hiljaisuutemme! Meidän ITE-taiteemme! Meidän jäätelöaltaamme kaupoissa! Meidän mämmimme!

Kun Heila kysyi saksalaisilta, mikä heidän mielestään on heidän kotimaassaan kaikkein parasta, he vastasivat, että toimiva terveydenhuolto. Me katsoimme toisiamme hämmentyneinä. Eivät linnat? Eivät Alpit? Ei sijainti keskellä kaikkea? Ei ultimaattinen siisteys ja järjestys?

Mutta kun sitten saimme kuulla esimerkiksi sikäläisistä traumaklinikoista, ymmärsimme arvostuksen. Siinä, missä meillä Suomessa kirjoitetaan reseptiä reseptin perään ja lähetetään kotiin "avohoitoon", siellä otetaan sairaalaan vaikka kuukausiksi. Sairaalavuorokausi maksaa noin kympin ja potilasta laskutetaan maksimissaan vain 28 päivältä, vaikka viipyisi kuinka pitkään. Trauman syvin olemus kaivetaan esiin ja se kukistetaan. Olin vaikuttunut, kun sain kuulla metodeista ja tuloksista.

Saksahan on hienosti kohdannut karmean historiansa, eikä yritäkään siitä vaieta. Ehkäpä se karmeus on tuottanut niin paljon traumoja, että niiden hoitoon on haluttu panostaa? 

Luksuselämää

Oikeasti minä tunnen olevani aivan hävyttämän onnekas ja etuoikeutettu, kun asun täällä Melukylässä. (Kylän lapsetkaan eivät tänä kesänä ole olleet lainkaan yhtä meluisia kuin viime kesäna!) Olen nyt yöpynyt ja viettänyt lähes kaikki päivätkin omalla kotirannalla Helmutin kanssa. Sieltä pääsee muutamassa minuutissa kävelemään kotiin vessaan tai hakemaan ruoka- ja vesitäydennystä. Olisi tuskaa nukkua kotona nyt, kun se on lämmennyt niin paljon, ettei öisinkään viilene. Jos Helmutia ei olisi, nukkuisin varmasti pihalla teltassa. (Ihan pikkuisen vain on ikävä hirsitaloa, joka pysyy aina viileänä.)

Mutta kuten todettu, minä olen nyt etuoikeutettu, sillä olen saanut siirtää koko elämäni järven rannalle. Ei tarvitse kokkailla hellalla kuumassa keittiössä, ei tarvitse raahautua töihin asfalttiviidakkoon, kestää sulavia aivoja tai muita ihmisiä. Järvelle pääsen suppilaudalla ihan milloin tahansa, jos rannallakin tulee liian kuuma.

En minä omalla lähirannalla oikeasti viihtyisi kököttämässä, ellei minulla olisi siellä jotain kunnollista tekemistä. Nyt olen maalaillut tienviittoja eräälle tutulle, joka haluaa mökkinsä pihaan sellaisen iloisen pylvään, josta näkee hänelle tärkeitä paikkoja ja etäisyyksiä niihin. Homma on juuri täydellistä rantapuuhaa. Olen kuin mikäkin unelmaelämää elävä someinfluensseri helvetin häshtäk vänlaifferi, kun teen luovaa työtä rannalla veden rajassa, asuen pakettiautossa surffilauta katolla. Puuttuu vain aamuinen jooga ja täydelliset pakarat.

Ajatelkaa, että minä, joka muutuin aina superihmiseksi tällaisessa pätsikelissä, joudun nykyisin väistämään aurinkoa helteellä. Vaihdevuodet tai yleisesti vain vanheneminen on syynä siihen, että minusta todellakin tuntuu, että aivoni sulavat. Ensimmäisenä hellepäivänä, kun lämpötila oli noussut yhdessä vuorokaudessa 15 asteesta 28 asteeseen, sain jotain ihmeen tuskaraivareita pelkästään siksi, että minun oli niin kauhea olla kuumuuden takia. Heilakin ihan säikähti, kun ei koskaan ole nähnyt minua sellaisena.

Siitäpä sitten järkiinnyin ja olenkin juonut sokeri-suolavettä, pysytellyt varjoissa ja valunut järveen likoamaan heti, kun keho on alkanut tuntua sisältä kuumalta. 

Mutta onneksi keho on tässä viiden päivän aikana jo alkanut sopeutua lämpöön! Eilen suppailimme Saimaalla huimat viisi tuntia ja Heila sai kokea Raivopää-Sussun lisäksi jotain muutakin ennenkokematonta, nimittäin saimaapöhnän. Ehkä kaikki veneilijät sen ainakin tietävät. Kun on koko päivät seilannut auringossa helteisellä järvellä, iskee illalla maihin päästyä totaalinen väsymys ja raukeus.

Meillä on tosi kivoja supittelupaikkoja tässä ihan nenän edessä, ja jostain syystä Imatran lähisaaret eivät edes ole mökkejä täynnä. Otamme enemmän kuin tarpeeksi syötävää mukaan, käymme geokätköillä ja maistelemme eväitä aina jollain uudella saarella. 

Tänään hengailen kotona nikkaroimassa ainakin siihen asti, että aurinko kääntyy porottamaan minun pihanurkkaani. Helmutin sänkyä on ihan pakko madaltaa, sillä olen nyt lyönyt pääni tarpeeksi monta kertaa kattoon. Naapurissa kyläilevä teneriffalaistyttö haluaa opetella työkalujen käyttöä, joten opastan häntä siinä sivussa rakentelemaan minihuussia, josta tulee joskus geokätkö. Tyttö on aivan liekeissä. On se hassua, ettei Espanjassa opeteta kouluissa minkäänlaisia kädentaitoja. Meille suomalaisille on niin itsestäänselvää, että kaikki osaavat vasaroida, sahata, neuloa ja virkata edes jonkun verran. 

Eka yö Helmutissa!

Eilen illansuussa syksyinen kohmetus vaihtui kolmessa tunnissa trooppiseen lämpöön pohjoistuulen uudelleenasemoidessa itsensä itäiseksi! Koska yöksikin luvattiin huikeat 16 astetta, päätin nukkua Helmutissa omalla lähirannalla. 

Sain sen korjaamolta pari päivää sitten (kuuden viikon odotuksen jälkeen) ja lasku oli 1438 euroa. Olin budjetoinut hommaan 800 euroa. Jälleen kerran siis itkin korjaamon sedän edessä valtoimenaan. Nyt minulla on aikamoinen luottokorttivelka, jota isolla korolla lyhentelen hamaan hautaan saakka. Ja samalla sain heittää viimeisetkin jäähyväiset millekään kesäreissulle. Tämä kesä, tai mitä siitä nyt enää on jäljellä, on pakko viettää kotirannoilla.

Olen odottanut kesän alkamista yllättävän kärsivällisesti. Eilen illalla, kun hörpin kaakaotani Helmutin uudella pedillä auringonlaskua katsellen ja kesän alusta autuaan onnellisena, minä yhtäkkiä tajusin, että eihän tässä ole enää mitään kesää EDESSÄ. Yöthän jo ovat pimenneet kovasti, koulut alkavat kuukauden kuluttua, kanttarellia pukkaa jo metsät täyteen, Jaakko heittää kylmän kivensä veteen, joka ei ole edes ehtinyt vielä lämmetä. Vaikka ilmat nyt pysyisivätkin kesäisinä, kesä jää väistämättä aivan nysäksi.

On aika pumpata suppilauta ja repiä kaikki ilo irti omista huudeista. Ja pidettävä tiukasti poissa mielestä se ajatus, että tämän nysäkesän voimin olisi jaksettava taas uusi talvi. Vai uusi lokakuu? Nimittäin mitään talveahan meillä ei ollut. Lokakuu alkoi lokakuussa ja päättyi nyt heinäkuun puolivälissä. 

Olen syytänyt Helmutiin ihan kohtuuttoman summan rahaa tätä kesää varten. Pelkästään kahteen korjaamoreissuun meni 1900 euroa. Olin lisäksi hankkinut tätä kesää varten uuden patjan ja aurinkopaneelin, koska viime kesänä patja oli jo käynyt nukkumakelvottomaksi ja aurinkopaneeli hajosi. 

Lisäksi minä alkukeväästä rakentelin Helmutin sisukset aika pitkälti uusiksi. Purin vanhat kaapit isoilta osin, ja väsäsin niiden jämistä uudenlaiset. Sänky kapeni ja siirtyi keskeltä reunaan ja antoi tilaa lattialle. Tämä testiyö kuitenkin osoitti, että uusi sänky on liian korkea. Koska ostin oletetusti aika hyvälaatuisen, ja siksi paksun patjan, minun pääni osuukin kattoon sängyllä istuessani. Ja unessakin minä varoin putoamista siitä. Sänkyä on siis madallettava. Kahden nukuttavaksi Helmut on nyt helppo muuttaa hetkessä, mutta siihen tarvitaankin sitten kaksi 60-senttistä patjaa, joita meillä ei nyt ole.

Naapurillani on kylässä sukulaisia Espanjasta ja he riehaantuivat Helmutista kovasti. Teneriffalaistyttö on haaveillut myös omasta retkipakusta, mutta sielläpäin kun ei koulussa käsitöitä opeteta, niin hän ei osaa käyttää mitään työkaluja. Eikä hänellä ole ketään, joka opettaisi. Niinpä minä ajattelin, että opetan hänet sahaamaan, poraamaan, naulaamaan... jotta hänellä olisi edes joku alku haaveensa toteuttamiselle. Tein hänelle myös pienen oppaan tarvittavasta elektroniikasta. Ei kaikkien tarvitse opetella asioita kantapään kautta, tai miljoonia YouTube-videoita kahlaten. Kelpo systeemin voi kasata myös ilman sähkömiehen taitoja.

Minusta oma settini on tosi toimiva ja koska kaikki on irrallaan autosta, ne on myös helppo siirtää seuraavaan autoon, jos sellainen joskus ilmestyy. Tai vaikka telttaan, jos minulla koskaan ei olekaan mahdollisuuta hankkia uutta pakettiautoa. Helmuthan selvästi elelee senioriaikojaan. On aika todennäköistä, että ensi kesänä joudun jo hyvästelemään sen. Sen korjaamiset ovat nielleet mojovan viisinumeroisen summan rahaa näiden seitsemän yhteisen vuoden aikana, ja olisi helppoa todeta minun olevan umpi-idiootti, kun sinnikkäästi pidän sen.

Mutta jo eilinen ilta muistutti siitä, että Helmut on jotain ihan muuta kuin auto. Minun sieluni rauhoittuu, kun parkkeeraan sen veden rajaan. Missään muussa tilanteessa minussa ei ole sellaista rauhaa, kuin Helmutin kanssa kahdestaan vapaana liikkuessani. En osaa sitä tunnetta sanoittaa, mutta uskokaa minua: jos ADHD-tyyppi löytää sellaisen tilan, niin se on voitto. 

Helmut pelasti minun henkeni erokesänä, ja se on yhä jossain määrin hengenpelastajani. Meillä täytyy olla vielä yhteisiä seikkailuja edessä!

Paluu keramiikkahommiin

Viime kevään keramiikkakurssilta ja yli iso kimpale savea. Opettaja sanoi, että sen voi muovailla kotona valmiiksi esineiksi ja jättää kuivumaan vaikka vuosiksi. Ja poltella sitten hamassa tulevaisuudessa, jos uunitusmahdollisuus joskus tulee vastaan. Ensi keväälle on tulossa kursseja uuden opettajan johdolla, ja toivon mahtuvani sitten mukaan. Tai jos en mahdu, niin ainakin toivon, että jostain löytyisi uuni ja polttaja. En haluaisi heittää hyvää savea hukkaan ja tiedän, etten muista sitä käydä kellarissa kovin kauaa vaalimassa, jotta se pysyisi sopivan kosteana ikuisesti.

Eilen kun taas kerran satoi kaatamalla koko päivän, sain Heilan houkuteltua kanssani muovailemaan. Se teki hyvää meille molemmille, sillä käsiemme liikkuessa meidän aivomme unohtavat paskat ajatukset. 

Yritän vielä jotenkin saada aikaan unelmieni teekupin, mutta tällä kertaa syntyi kuitenkin kippo kukkasarjaan. Kokonaista kukkamaista astiastoa en enää haaveile tekeväni, sillä se haave lässähti jo viime kevään kurssilla lasitteiden vaatimattomaan värivalikoimaan. Olin nähnyt mielessäni värien riemuvoittoa, kirkasta keltaista, punaista, pinkkiä, turkoosia ja syvää sinistä, mutta vain viimeksi mainittua oli tarjolla.

Mutta nyt sain synttärilahjaksi Lidlin mainion värikkään lautassetin, joka paikkaa ihan hyvin sen aukon, jota en omin käsin pystykään täyttämään!

Kuuden hengen sarja ja kuusi eri väriä! Ja värit vielä ihan kuin luotu minun keittiööni! Olkoot halpatuotantoa. Köyhä ei voi valita.

Kun muutin tähän kotiin, olisin halunnut ostaa jotkut kauniit, värikkäät lautaset, mutta kaikki kauniit olivat niin kalliita, etten kyennyt ja raaskinut. Niinpä jouduin tyytymään halvimpiin mahdollisiin eli Rajamarketin valkoisiin. Hyvinhän ne ovat palvelleet, mutta tylsäähän niistä syöminen on ollut. 

Nyt, kun ne jäivät minulle tarpeettomiksi, ne saivat uuden kodin naapurista Heilan keittiöstä, jota on vaivannut lautaspula. 

Lähempänä sataa kuin nollaa

Nyt on tilanne sellainen, että olen elänyt kahdella vuosituhannella tasan yhtä kauan. 25,5 vuotta kumpaakin. Se on minusta aivan käsittämätön ajatus, koska vuodesta 1974 oli 2K:hon aikaa ihmiselämä. Kuitenkin vuosi 2000 oli niinkus eilen! Kaikella todennäköisyydellä elänkin suurimman osan elämästäni 2000-luvulla, mikä tuntuu aivan väärältä. Eiväthän vuosiluvut voi alkaa kakkosella... en ole siihen tottunut vieläkään!

Vanheneminen on perseestä ja pelottavaa. Se aiheuttaa minussa sekä pakokauhua että luovuttamisen tunteita. Minulla on alimpaan mahdolliseen eläkeikään vielä 15 vuotta. Todennäköisyys sille, että olen tuolloin jo hyvää vauhtia muistisairas, on liian suuri. Riskiä pienentääkseni yritän pitää huolen siitä, että syön terveellisesti, pysyn jatkossakin erossa alkoholista ja tupakasta, pysyn sosiaalisesti aktiivisena ja kiinnostuneena maailmanmenosta, teen käsitöitä ja löydän jokaisesta päivästä jotain iloa sekä syön B12-vitamiinia purkista. 

Vastapuolella uhkakuvia on kuitenkin runsaasti. Vaihdevuoteni alkoivat jo 48-vuotiaana, minulla on ADHD ja korkea kolesteroli, liikun liian vähän, stressaan herkästi, olen aina nukkunut huonosti, minulla on ollut useita masennusjaksoja ja äidin puolen suvussa useammallakin on muistisairaus.

Näillä spekseillä arvelisin, että mikäli pysyn fyysisesti terveenä, minulla on enintään 10 vuotta enää laadukasta elämää jäljellä.

Eilinen oli laadukas päivä. Ihme tuuri, että sain synttärilahjaksi auringonpaisteen! Ihan niikuin juhannusaattokin oli yksi aurinkoinen päivä sadekauden keskellä, kävi eilen samoin. Leivoin jopa kakun, josta tuli paitsi kaunein ikinä tekemäni, myös oikein maukas ja sopivan kostea. 

Koristelin kakun syötävillä kukilla, jotka olin saanut tuliaisina ehkä pari vuotta sitten. Mansikat ovat vielä niin kalliita, ettei tullut mieleenkään ostaa.  

Tämä kesä on kyllä ollut huikeaa kukkaloistoa. Nyt kun lupiinit alkavat jo väistyä, ovat kaikki pientareet yllättäen täynnä ketokukkia. Jopa täällä kaupungissa! Päivänkakkaroita, kellokukkia, puna-apiloita ja niitä kaikki muita lapsuuden tienpientareiden ihanuuksia. 

Minulle kaikki tärkeät Imatralla asuvat tyypit tulivat kakkukahveille ja loppupäivän ajelimme fillareilla ihmettelemässä hulinaa, jonka Imatranajot toivat paikkakunnalle. Tienasin melkein 7 euroa tyhjillä tölkeillä ja pulloilla.

Vanhenemisessa on yksi hyvä asia. Se, etten enää häpeä itseni yhtään niin paljon kuin nuorena. Kun kerään tölkkejä kuulosuojaimet päässäni ihmisten seassa, minua ei hävetä. Kun kaadun selälleni pulunpaskaan parkkihallissa ja hame nousee korviin, eikä minulla ole alushousuja, minua ei hävetä. Nuorena yritin vain olla normaali, etten joutuisi häpeämään, mutta kun yritin ja epäonnistuin, niin häpesin kahta pahemmin. Paljon kivempaa on olla yrittämättä ja häpeämättä.

Kesäkuu meni, kesä ei alkanut

On tosi vaikeaa pitää toivoa yllä, että tästä kesästä vielä joskus tulisi kesä. Suppilauta odottaa yhä kassissaan sitä, että vesi ja ilma lämpenisivät, aurinko paistaisi ja tuuli tyyntyisi. Lähes samoja asioita odottaa mopokin, joten en sitäkään ole viitsinyt ottaa ajoon. 

Helmut on nyt ollut neljä viikkoa korjaamolla odottamassa, että joku tyyppi fiksaisi sen perästä irrotetun möykyn ja se saataisiin laitettua takaisin paikoilleen. Olen tosi vihainen siitä, että minulle sanottiin korjaamoreissuun menevän "jokunen päivä". Niinpä minä olen sitten joka päivä odottanut Helmutin valmistumista, ja jokaisen viikon jälkeen kun olen kysynyt, mikä on tilanne, olen saanut vastaukseksi, että toivottavasti seuraavalla viikolla valmistuu. Ja samalla olen tullut yhä vihaisemmaksi siitä, miten paljon olen menettänyt rahaa vakuutuksiin ja veroihin, kun en laittanut autoa seisontaan. 

Kotona olen sentään saanut raivattua pensasaitaa ja maalattua portaiden kaiteita. Saksalaiset kaverini kävivät täällä, viipyivät viikon ja jatkoivat sitten matkaansa matkailuautollaan. Saimme onneksi ihanan kesäisen juhannusaaton, mutta muuten oli kylmää ja enimmäkseen sateista. Minä en koskaan varsinaisesti vietä näitä vappuja ja vastaavia mitenkään, mutta nyt tuntui tosi mukavalta saada vähän spesiaalimpi juhannusaatto. Sulokin tuli vaimokkeensa kanssa, kaikki toivat pöytään omat antimensa ja me vietimme hyvin perinteisen suomalaisen grillailujuhannuksen. Sen jälkeen menimme saunomaan Hinkanrantaan, jossa olikin odotettua enemmän porukkaa. Moni sanoi, että oli jättänyt juhannuksen väliin ja pysynyt kotona, koska kelit eivät houkuttaneet mökkeilemään. Kokolle emme saksalaisia raahanneet, mutta emmepä joutuneet myöskään näkemään lieveilmiönä yhtäkään suomalaista kännipäätä.

Otin tavoitteekseni maalata ensi vuoden kalenterista puuttuvat kuvat tämän viikon aikana, mutta jostain syystä olen onnistunut tekemään vain yhden kuvan. Pakotan itseni aloittamaan toista heti, kun saan tämän postauksen kirjoitettua! Minä lupaan! Eihän se nyt oikeasti näin vaikea homma ole! Vaivaiset kaksi kuvaa ja kansi on enää jäljellä. Toivottavasti allakka menee viimevuotista paremmin kaupaksi. Ainakin kuvat ovat minusta nyt paljon parempia.

Olen nyt päättänyt, etten matkustele Helmutilla yhtään minnekään tänä kesänä, vaikka se tosiaan valmistuisikin "ensi viikolla", kuten on luvattu. Pysyn kotona ja pihtaan rahaa ihan neuroottisesti. Haluan oikeasti päästä helvettiin täältä edes syksyksi. Jos ja kun kesä on tätä sorttia, minulla ei ole mitään mahdollisuuksia selviytyä masentumatta kaamosajasta. Olenkin tutkaillut Kelan sääntöjä ja ymmärtääkseni saisin olla kolme kuukautta ulkomailla menettämättä työttömyyskorvausta. Työnhakuvelvoitteen täyttäminenhän onnistuu ihan mistä tahansa. Jos roudaan tietokoneen mukaan, voisin hakeutua jonnekin sähkön äärelle aina silloin, kun minulla olisi graafisia töitä. 

Toimeentulotukea saisin pelkästään oman kotini kuluihin eli vastikkeeseen ja sähköön, mutta en mihinkään muuhun. Miten siis kustantaisin ruoan, lääkkeet, dieselin ja huvit sekä haaverit? No tietysti sillä työllä, jonka Universumi minulle nyt lopppukesäksi järjestäisi ja josta saisin palkan syksyllä! Eikö niin, kilttikultarakas Universumi? Pitäkää peukkuja. Jos minä pääsen reissuun, te saatte lukea iloista blogia tämän valituksen sijaan!

Ja voisin yrittää hakeutua johonkin Workaway-paikkaan, jos minut vain jonnekin huolittaisiin. Se toisi paitsi säästöjä ruokakuluihin, myös sosiaalista elämää ja vaihtelevia kokemuksia. En halua viettää kolmea kuukautta yksinäni tuppisuuna Helmutissa lainsuojattomana nyt, kun Espanjassa häshtäk vänlaif on tuhonnut itse itsensä ja kaikki kivat paikat on kielletty.

Mitä vanhemmaksi ja huonokuntoisemmaksi käyn, sitä selvempää minulle on, että olisi pakko elää nyt, eikä odottaa eläkettä, joka häämöttää epätoivoisten 16 vuoden päässä.

Päätän tämän postauksen positiivisiin asioihin. 

Vähän lomailun makuun pääsimme eräänä iltana, kun kävimme hakemassa minulle käytetyn jääkaapin Nuijamaalta. Ajoimme moottoritien sijasta maisemareittiä pitkin kiemuraista maaseututietä ja katsoimme kylän nähtävyydet. Pelkästään jo vieraassa Lidlissä käyminen tuntui luksukselta - niin raskaaksi on kotona jumittaminen jo mielelle käynyt.

Minulla on nyt ensimmäistä kertaa elämässäni jääkaappi, joka ei pidä ääntä! Mikä rauha ja hiljaisuus kotonani vallitseekaan! Kiitän onneani, että joku ihana ihminen halusi myydä melkein uuden jääkaappipakastimensa vain viidellä kympillä juuri nyt, kun omani oli alkanut vaatia kunnon nyrkiniskua kylkeensä lakatakseen välillä jyrisemästä!

Ja lisää ihania asioita! Näitähän riittää!

Viime perjantaina Etelä-Karjalan virkistysaluesäätiö järjesti ihan ilmaisen retken läheiseen saareen, jossa tutustuttiin entiseen leirikeskukseen ja mietittiin sen tulevaa käyttöä kaiken kansan yhteisenä ja avoimena virkistysalueena. Siellä sai saunoakin. Miten paljon minä arvostankaan tällaisia tilaisuuksia! Että pääsen ilmaiseksi rantasaunaan! Nyt kun kaikesta pitää pihtailla, en pysty edes sellaista harrastamaan. Ainoa minun kukkarolleni sopiva saunakin on tuplannut hintansa tänä kesänä.

Ja ajatelkaas sitäkin, miten hyvä tuuri minulle kävi, ettei tähän minun kotiini löytynytkään vuokralaista kesäksi! Tuolla minä olisin nyt nämä puolitoista kuukautta elänyt kaatosateessa teltassa omalla pihalla, kun Helmut on ollut ajokiellossa! Ai järkytys mikä hirvittävä ajatus!

Älä lue tätä, jos hallituksen toimet ahdistavat sinua

Hallituksen esityksestä toimeentulotukilain muutoksiin ei ole uutisoitu näköjään tarpeeksi, sillä eräässä Facebook-ryhmässä kohtasin tällaisen itselleni uuden tiedon toissa-aamuna: 

1. "Lääkärin toteama este, eli sairaus ja työkyvyttömyys poistetaan hyväksyttävänä perusteena olla hakematta kokopäivätyötä."

2. "Kelalle annetaan valta päättää, mitkä lääkkeet korvataan toimeentulotuessa."

Nämä ovat vain pari esimerkkiä tuosta jossain määrin järkyttävästä esityksestä, jonka voi lukea täällä ja johon kuka tahansa voi myös antaa lausuntonsa.

Tuohan tarkoittaa käytännössä sitä, että sairauksia ei enää saisi olla olemassa eikä työkyvyttömyys olisi este työnteolle. Nämä hallituksen touhut menevät koko ajan vaan dystooppisemmiksi. En pysty ymmärtämään, että me oikeasti elämme maailmassa, jossa tuollaiset ihmiset pääsevät määräämään. Itkin kaksi tuntia yhteen menoon, eikä siitä meinannut tulla loppua millään. 

Sanoin Heilalle, että tämä kehitys on oikeasti johtamassa keskitysleireihin. Meidät tullaan lopulta määräämään pakkotyöhön, pystymmepä me suoriutumaan meille määrätystä työstä tai emme.  

Tänä aamuna meinaa taas itkettää ihan hirveästi. Yritän pysyä kasassa, sillä kyllähän seuraava hallitus varmasti kumoaa näitä julmuuksia. Tai en tiedä... Kokoomus on yhä vahvoilla, vaikka persuja aiemmin äänestäneet ovatkin onneksi kääntäneet kelkkansa. Minusta Vasemmistoliitto vaikuttaisi olevan nykyään ainoa puolue, jolla oikeasti on järkeä ja hyvää tahtoa. Minä ihailen heitä, jotka jaksavat taistella siedettävämmän maailman puolesta siitä huolimatta, että ovat aina pysyneet pienpuolueena, jonka vaikutusmahdollisuus on melko onneton. Minja Koskelakin on minusta ihana, hän osaa puhua selkeästi ja jämäkästi.

No, tämän päivän itketyksen aiheeni johtuu Purran erityisavustajan avautumisesta työttömien pakkotyöstä. Hän panisi meidät kaikki vaikkapa vanhustenhoitajiksi siitä hyvästä, että saamme tukia. Eli suomeksi pakkotyöhön, vaikka hän kovasti yrittääkin käyttää siitä muuta nimitystä.

Tai ainakin ne meistä, jotka ovat työkykyisiä. Mutta ai niin... uusi lakihan poistaisi työkyvyttömyyden.

Veikkaan, ettei herra erityisavustaja ole suinkaan yksin tuon ideansa kanssa, vaan hän vain sattui olemaan se, joka avasi siitä suunsa. En tainnut olla ihan väärässä keskitysleiripelkoni kanssa.

Oikeasti, voisiko siihen lakiin lisätä vaihtoehdoksi eutanasian? Minä valitsisin sen mielummin kuin pakkotyön, joka tuhoaisi minun mielenterveyteni. Minä en ainakaan enää jaksa tätä vihaa itseäni ja kaltaisiani kohtaan, jota maamme johto lietsoo. Yhteiskuntakin pääsisi eroon meistä hyödyttömistä loisista.

On aloitettava taas kerran täydellinen uutispimento. Parempi olla kaikesta tietämätön ja YKSINKERTAINEN, kuten tuo erityisavustaja meidät vasemmalle kallistuneet määrittää.

Jatkan tätä kirjoitusta nyt, kun olen yrittänyt kahlata läpi tuota esitystä siltä osin, kuin Facebook-ryhmässä oli tulkittu. Yllä on kuvakaappaus esityksestä lääkkeiden korvattavuuteen liittyen (1.). Vasemmalla palstalla näkyy nykyinen laki ja oikealla palstalla muutosesitys. Minä ymmärrän samoin kuin tuon edellä lainaamani sitaatin kirjoittaja. Tämä sanamuoto tosiaan antaa Kelalle aika vapaat kädet päättää siitä, mikä on tarpeellista ja välttämätöntä. Haluan uskoa, että vaikka sille sellainen valta annettaisiinkin, niin siellä ei sitä aivan mielivaltaisesti käytettäisi.

Työnhausta vapautuminen sairauden perusteella (2.) sen sijaan on vähän vaikeampi minun ymmärtää. Pointtina tässä lainkohdassa näyttäisi olevan se, että viimesijaista toimeentulotukea saadakseen olisi ensin haettava ensisijaisia tukia. Minusta se on ihan oikein. Se on sitten eri asia, mitä järkeä näitä tukia on ylipäänsä pilkkoa osiin, kun voisi olla vain yksi tuki, joka kattaa kaiken. Aika monelle syrjäytyneelle kun voi olla tosi vaikeaa hakea kaikkia tukia ajallaan ja oikein, eivätkä kaikki edes tiedä, mihin kaikkeen ovat oikeutettuja. Moniko tietää esimerkiksi liikkuvuusavustuksen olemassaolosta?

Tässä alla on kuvakaappaus; vasemmalla nykyinen laki ja oikealla esitys:

Uusitusta versiosta on poistettu sanat "lääkärin toteama sairaus". Tähän mennessä lääkäri on voinut kirjoittaa todistuksen vaikkapa sosiaalisten tilanteiden pelosta ja sen perusteella on voinut vapautua työnhausta, vaikkei sairauslomalla olisikaan. Nyt sellainen ei enää olisi mahdollista, jos oikein käsitän. Eli työkyvyttömyys kyllä pätisi, mutta vain, jos ihan virallisesti Kela on myöntänyt sairausloman tai työkyvyttömyyseläkkeen.

Toisaalta tässä lain osassa ei ole mitään mainintaa siitä, että tällä hetkellä työvoimatoimisto (tai mikä hitto sen nimi nykyään onkaan) voi pienentää työnhakuvelvoitetta muun muassa terveydellisillä syillä. Se asia kuuluu varmasti jonkin muun lain piiriin. Esimerkiksi minulla on nyt vain yhden kokoaikaisen työpaikan hakuvelvollisuus kuukaudessa, eikä neljää. Perusteena siihen on oma yritystoiminta, terveydentila ja paska soveltuvuus mihinkään työhön (tuo viimeinen on kyllä muotoiltu korrektimmin). Toivon, että työkkärin työntekijöillä säilytetään jatkossakin vapaus oman harkinnan käyttämiseen - he kuitenkin oikeasti tuntevat meidän asiakkaiden henkilökohtaisen tilanteen, ja heille me emme ole vain tilastoja.

Kesäeloa kotosalla

Voi että olen tykännyt olla kotona tämän viimeisen kuukauden! Siitäkin huolimatta, että kesäisiä päiviä on ollut vain kolme. Olen saanut lopultakin viiden vuoden asumisen jälkeen loihdittua oman pihanurkkani sieväksi. Se on ollut ikiaikainen riesani ja jäänyt aina tekemättä sen takia, että minulla on jatkuva pakkomielle helmustella. Olen jopa pessyt siitepölystä löyhkäävän tynnyrin, jonne säilön sadevettä rännistä! Nurmikko lähti hienosti itämään, kiitos jatkuvien sateiden ja tynnyrin vesien, ja pensasaitakin on yhä hengissä, vaikka minä ne taimet siihen paikalleen siirsin ihan itse.

Tästä oman kadun varren naapurilta jouti minulle lavakauluksia, ja pääsinkin tosiaan laajentamaan nukkekotimaailmaani. Ja toisesta naapurista sain roppakaupalla sisäremontista ylijääneitä listoja ja paneeleita, joiden ansiosta sain rakennettua lisäosan Kenin kotiin ja tehtyä huussiin seinät. Kun vielä sudin lavakaulukset mustalla kalusteöljyllä, koko minimaailman ilme siistiytyi tosi paljon. En enää katso sitä koko kylän häpeäpilkkuna, vaan koko kylän ilona!

Täytyy kyllä todeta, että vaikka lopputuloksena muutos näyttää aika pieneltä, niin meinasin ihan ryytyä työn määrään. Minirakentaminen on melkein yhtä hidasta kuin ihmistenkin mittasuhteen rakennushommat ja nykyisin minä väsähdän niin kovin nopeasti. Tuntui, että haukkasin liian suuren palan, kun joka aamu levitin työkalut pitkin pihaa ja muutaman tunnin kuluttua puolikuolleena keräsin ne taas pois. Mutta lopultakin kaikki keskeneräisyys oli valmista ja tuleville vuosillekin jäi vielä tilaa nikkaroida lisää pieniä taloja.

Tässä jonakin päivänä silmiini osui Hesarista otsikko "Kukaan ei halua pihalleen keltaisia kukkia" ja olin ällistynyt. Keltaiset kukathan ovat juuri niitä kauneimpia! Minullakin on pihallani nyt ruukkukukkia, ja ne sattuvat totta vie olemaan keltaisia! Krysanteemeja kai kumpikin. Toisen niistä sain lahjaksi ja toisen ostin itse Lidlistä. Olen muistanut kastella niitä ja ilmeisesti onnistunut tekemään sitä sopivasti, enkä liikaa. Yhtenä kesänä onnistuin vain hukuttamaan ruukkukukkani, kun yritin pitää niistä huolta.

Paitsi, että olen edennyt omalla "tontillani", olen myös nauttinut taloyhtiön hyväksi tekemistäni touhuista. Olen öljynnyt myös yhteiskäytössä olevat puutarhakalusteet, leikannut nurmikkoa, järjestänyt kaatopaikkakuorman. Sain maalattua seinänaapurini uudet ulkoportaat, ja tässä kesäkuun aikana koetan vielä ehtiä rakentaa senkin asunnon kuistin sellaiseksi kuin minulla, eli kääntää sisääntulon kuistin toiselle reunalle - sinne, minne ne portaat juuri rakennettiin. Siihen hommaan sopii parhaiten viileämpi, sateeton päivä ja sellaisiahan tässä nyt on luvassa.

Muistelen välillä, miten paljon minä inhosinkaan jossain vaiheessa tässä taloyhtiössä asumista. Viidessä vuodessa olen jollain tapaa löytänyt täällä paikkani ja asumisen ilon. Hallitustyöstä luopuminen oli loppujen lopuksi tosi hyvä juttu minulle, vaikka vaikealta tuntuikin laskea irti. Nyt, kun minulla ei ole enää puheenjohtajan vastuuta niskassani, enkä joudu selviytymään tarjouspyynnöistä ja kaiken maailman lvi-ongelmista, olen alkanut nauttia kaikesta käytännön pikkuhommasta, jota täällä riittää. Ja niinpä paperitöiden tekeminen, raha-asioiden hoitaminen, lumien kolaaminen toistenkin poluilta ja toisten kaiteiden maalaaminen sujuvatkin nykyisin ihan ilman vitutusta. Sitäpaitsi nykyinen puheenjohtajamme on paljon minua pätevämpi hoitelemaan niitä lvi- ja tarjouspyyntöriesoja! Minä taas sovin paljon paremmin konkreettisiin kunnostus-, rahankäsittely- ja tiedotushommiin. Valtava putkiremonttiprojektikin on tältä erää onnellisesti ohi ja nyt toivottavasti saamme elää seuraavat kuusi vuotta ilman mitään suuria remontteja ja hyperventilointeja. 

Kaikki tuo keventää eloa, mutta iso syy tähän henkiseen muutokseen on myös sillä, että nyt enää vain kahdessa asunnossa asuu niitä ihmisiä, jotka olivat täällä jo ennen minun tuloani. Vuosien mittaan kertyneet kaunat aiheuttivat jatkuvia kahnauksia pitkäaikaisten asukkaiden välillä. Väen vaihtuminen on tehnyt todella hyvää ilmapiirille. Jossain vaiheessa oli niin paljon kaikkea hankaluutta asukkaiden välillä, että se heijastui meihin uusiin tulijoihinkin. Viimeiset pari vuotta ovat kuitenkin olleet huomattavasti leppoisampia ja olemme oppineet tulemaan toimeen keskenämme ja jopa viihtymään yhdessä. 

Surullista kyllä, yksi asunto on jälleen myynnissä, kun siinä asunut kiva tyyppi lähti vakityöhön Kainuuseen. Nämä tyhjät asunnot aina stressaavat minua tolkuttomasti, koska riskit ovat jokaisen uuden asukkaan tai osakkaan kohdalla niin suuret. Sen olen tässä oppinut, että yksikin hankala ihminen pilaa elämän meiltä kaikilta. 

Helmut viipyy yhä korjaamolla. Kolmas viikko jo alkoi, eikä sieltä osata sanoa muuta, kuin "toivottavasti ennen juhannusta valmistuu". Säätiedotus sanoo, että kylmää on luvassa ainakin seuraavat 10 päivää, joten enpä minä tästä minnekään sinkoilisi, vaikka Helmut parantuisikin.

Kotijumittelun vuoksi sain otettua yhdeksi viikoksi hoitoon kummityttöni Terhon. Hän oli kauniisti sanottuna tosi itsenäinen vieras ja rumasti sanottuna aika paskaa seuraa. Luonteeltaan ja mieltymyksiltään hän on ihan toisenlainen kuin Kerttu oli, ja se jaksaa aina ihmetyttää minua. 

Tuossa ylemmässä kuvassa Terho sanoo minulle "pidä apilas", kun yritin houkutella häntä pihalle haistelemaan ja maistelemaan apiloita. Oli se ensimmäinen lämpimähkö päivä Terhon vierailun aikana. En saanut hänestä seuraa, sillä tyyppi vain katsoa tihrusti minua ja silminnähden närkästyneenä vetäytyi kookospähkinäänsä ja mätti fylliä oviaukon eteen!

Toisena eli viimeisenä lämpimähkönä päivänä minua kuitenkin onnisti ja Terho suostui tulemaan pihalle. Alemmassa kuvassa näette, miten uuden kokemuksen aiheuttama adrenaaliryöppy pullistaa pikkukaverin silmät melkein ulos päästä. Terho kyllä rauhoittui ja alkoi uteliaana tutkia maan pintaa. Ja suureksi ilokseni se käyttäytyi aivan kuten Kerttu: se lymyili minun hameeni suojissa ja teki sieltä pieniä tutkimusretkiä nurmikolle. Saaliseläimen osoittama luottamus tuntuu aina yhtä merkitykselliseltä!