Toiseksi viimeisenä aamuna Esteponan hienossa huoneistossa minä heräsin viideltä siihen ajatukseen, että asumistuki katoaa ja räväytin silmäni auki, enkä todellakaan enää nukkunut. Aloin pyöritellä lukuja päässäni ja tulin siihen tulokseen, että ainoa keino saada rahat riittämään Helmutin ylläpitoon, olisi laittaa omakin kotini vuokralle ja ryhdyttävä kodittomaksi. Jos minulla olisi iso ja lämmitettävä pakettiauto, minä voisinkin tehdä sen. Mutta en minä Helmutissa pysty ikuisesti asumaan ja töitä tekemään. En edes, vaikka ajaisin talveksi Espanjaan asti. Tässä skenaariossa olisi niin hirveästi epävarmuustekijöitä, etten sellaiseen hulluuteen aio heittäytyä. Yksikin sairastuminen tai vuokralaisen irtisanoutuminen keikauttaisi minut alas reunalta.
Odotin kotiinpääsyä sen takia, että pääsisin naputtelemaan taulukkolaskentaohjelmaan lukuja ja vertailemaan eri kauhukuvia keskenään. Voisiko oikeasti olla totta, että ihmisen on taloudellisesti kannattavinta olla koditon?!
Kotona istahdin heti ahdistumaan tietokoneen ääreen. Parempi kohdata karu totuus ennemmin kuin myöhemmin. Olin ollut oikeassa. Kodittomana yrittäjänä minun rahani parhaiten riittäisivät siihen, että saisin pitää Helmutin. Pyöritin läpi ihan kaikki vaihtoehdot kodittomuudesta tässä pysymiseen ja slummiyksiöön vuokralle muuttamiseen, yrityksen lopettamisesta kokoaikayrittäjyyteen. Huomasin jo keväällä yrittäjäkurssilla sen, että jos tienestini yritykseni kautta nousevat yli 650 euroon kuukaudessa, minä joudun ylittämään rajan osa-aikaisen ja kokoaikaisen yrittäjyyden välillä. Eli tienaan joko sen verran, ettei sillä rahalla pysy hengissä, tai sitten joudun tienaamaan aivan helvetisti, jotta selviytyisin YEListä. Välimuotoa ei ole. Raja kulkee siinä kuudessa ja puolessa sadassa.
Oikea yrittäjyys on poissuljettu. Kokoaikainen hanttihommatyö on poissuljettu. Kokeiltu on. En pysty niihin. Kaikista muista vaihtoehdoista jään kuitenkin niin hirveästi miinukselle, että olisi pakko luopua Helmutista ja elämä olisi siltikin vielä enemmän kituuttelua kuin nyt.
Kyllä minä tiedän, että monikin pyörittelisi silmiään, kun tätä lukisi: "Myy ne asuntosi ja elä niistä saaduilla rahoilla, senkin kermaperse sossurotta!"
No vittu en. Minä olen kerran jo menettänyt ihan kaiken, mitä olin elämässäni saavuttanut, enkä suostu joutumaan siihen tilanteeseen uudelleen! Enhän minä edes eläisi kuin vuoden niillä rahoilla ja sitten olisin täysin tyhjän päällä. Vaikka tämä koti ei olekaan sydämeni koti, tämä on minun vanhuuteni turva. Ja vaikka vastikkeemme on kallis, se on silti pienempi kuin yksiön vuokra. Toista asuntoa voin pakon edessä yrittää myydä, mutta puoli-ilmaiseksi en siitä luovu.
Yksi epätoivoisen lupaava vaihtoehto laskelmistani kuitenkin löytyi: kaikkein vähiten tekisin miinusta sillä, että pitäisin kaiken nykyisellään, mutta menisin kuntouttavaan työtoimintaan edes kahdeksi päiväksi viikossa. Ilman asumistukea ja pienennetyllä työttömyyskorvauksella olisinkin oikeutettu toimeentulotukeen tarpeen vaatiessa. Jos en käyttäisi rahaa yhtään mihinkään muuhun kuin pakollisiin ja seisottaisin Helmutia osan vuodesta, en joutuisi luopumaan mistään muusta kuin mielenvirkistyksestä. Olettaen siis, että onnistuisin tienaamaan yritystoiminnallani vähintään viitisensataa euroa kuukaudessa. Ja olettaen, että kuntouttavasta saadut yhdeksäneuroset eivät söisi toimeentulotukea ja ettei yläkerran asunnon omistaminen veisi minulta oikeutta siihen. Pysyisin hengissä, vaikken ehkä elossa.
Pitää siis nyt yrittää pitää pää kylmänä ja katsoa, mitä se todellisuus sitten vuodenvaihteessa on, kun pahuudet pääsevät valloilleen. Kelan laskuritkaan eivät suostu laskemaan tammikuun asioita, koska uudet lait eivät ole vielä voimassa. Ei sumeapäisiä äkkiratkaisuja tässä kohtaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti