Koulu taputeltu

Mikä helpotuksen tunne minut valtasikaan eilen iltapäivällä, kun tajusin, että olin saanut suoritettua viisi viikkoa työssäoppimista ja todellakin tehnyt kaiken sen, minkä olin suunnitellutkin ja vähän ylimääräistäkin. Tällä kurssilla työssäoppiminen onneksi tarkoitti oman yritystoiminnan edistämistä, ja niinpä jokainen teki omaa projektiaan. Minun piti saada aikaiseksi nettisivut ja esite ja tyrkyttää itseäni sähköpostitse kunnille ja yhdistyksille. Otin rinnakkaistehtäväkseni myös ensi vuoden kalenterin kuvien piirtämisen, josta viime postauksessa mainitsinkin.

Tuo tyrkytyskampanja oli minulle todella vaikea. Vielä viisi viikkoa sitten ajatuskin ahdisti ja oksetti. Pääni meni ihan jumiin siitä, että minun pitäisi kehdata tarjota palveluksiani yhtään mihinkään suuntaan. Esitettä ja nettisivuja vääntäessäni minä sitten pikkuhiljaa aloin sopeutua ajatukseen, että työssäoppimisen viimeisenä päivänä minä todellakin sinkoan ne sähköpostit esitteineen matkaan.

En ole järin hyvä suunnittelemaan pitäviä aikatauluja etukäteen, joten olin aika hemmetin ylpeä itsestäni eilen tajutessani, että minä todellakin sain tehtyä ihan kaikki hommat. Viimeisen viikon jouduin tekemään täyttä päivää, mutta jaksoin, kun ajattelin juhannuksen jälkeen koittavaa vapautta. Plink plonk minä vaan lähettelin sähköpostia osoitteisiin, joita olin kaivellut netistä ja se homma oli sillä selvä. Keitin kaakaota, nostin jalat puutarhapöydälle ja tunsin suurta onnistumisen ja selviytymisen iloa.

Toivoin, että edes yksi tavoittamistani tahoista jossain vaiheessa syksyllä ottaisi yhteyttä ja pyytäisi tarjousta jostakin graafisesta työstä. Sitä en osannut odottaa ollenkaan, että niihin sähköposteihin tulisikin vastauksia. Eihän mainospostiin vastata? Mutta muutamatpa vastasivat: ”Ei kiitos, meillä ei ole tarvetta. Ei kiitos, me käytämme sitä ja sitä mainostoimistoa...”

Arvaatteko, miten minun aivoni reagoivat? No tietenkin häpeämällä. Mitä olinkaan kuvitellut itsestäni? Että minä muka kelpaisin johonkin? Hirveä nöyryytyksen tunne valtasi minut ja koko esite tuntui naurettavalta ja lapselliselta. Väsymys ja torjutuksi tuleminen ovat minun aivoilleni ihan tappava yhdistelmä.

Tänään osaan suhtautua noihin ystävällisiin viesteihin jo vähän vähemmän dramaattisesti, mutta silti tajuan, että koko tyrkytyskampanja saattoi olla vettä hanhen selkään. On täysin mahdollista, ja jopa todennäköistä, ettei minulla ole ensi syksynä töitä yhtään sen enempää kuin tähänkään asti.

Nyt kurssista on jäljellä kolme päivää ja päättäjäiset. Maanantaina ja tiistaina meillä on ryhmätyö, jota kouluttaja nimittää ”hackathoniksi” ja se panee minut ihan tuskaiseksi. Edellinen häkätön nimittäin oli niin kuormittava, että olin ihan itkuloppu niiden päivien jälkeen. Päätin, etten altista itseäni moiselle tällä kertaa, kun huomasin jännittäväni sitä jo kaksi viikkoa etukäteen. Aion siis lintsata alkuviikon. Olen oppinut laskemaan kiinni perfektionismista silloin, kun se aiheuttaa minulle kärsimystä, ja olemaan moraaliton lusmu. Toki sen verran kunnollinen lusmu minä olen, että ilmoitin etukäteen lintsaavani.