Vanlife

Vanlife, pakettiautoelämä ei ota hävitäkseen unelmistani. Seuraan Instagramissa useita sen sortin tilejä. Pakettiautossa eläminen näyttäisi olevan erittäin suosittua muualla maailmassa, jossa lait taitavat olla sallivampia kuin meillä täällä.

Kaikki silmissäni vilistävät kuvat ihmisten pakuelämästä saavat minut paitsi ihastumaan myös pikkuisen ärsyyntymään. Tämän postauksen kuvat olen törkeästi varastanut Instasta ja alkuperäiset postaajat näette kunkin ruudun yläpuolelta.

Niinkuin somessa kuuluu, kaikki näyttää aina niin pirun auvoiselta. On upeita auringonlaskuja joka ilta ja päivisin vietetään rentouttavia hetkiä kirjan parissa tai tankotanssin merkeissä. Kaikki reissaajat ovat tottakai nuoria ja ruskettuneita hottiksia, jotka viihtyvät kameran edessä narubikineissään, hyvinmuodostunut peppu tietysti kuvassa etualalla. Valkoiset hymyt loistavat ja paksu kiharainen tukka hulmuaa lempeässä tuulessa. Surffilaudat nojailevat viileinä auton kylkeen ja kotteroiden sisustus on kuin asuntomessuilta. Autoista on usein tehty upeita puupaneloituja boheemikoteja, joiden kompaktiin kodikkuuteen mahtuu sulavasti isompikin perhe ja pari irlanninsusikoiraa. Ruoka on tietysti laadukkaista raaka-aineista valmistettua gurmeeta, joka maustetaan auton pikku keittiössä kasvavilla tuoreilla yrteillä. Parisuhteessa romantiikka kukoistaa.

Kun minä mietin, millainen se todellisuus pakettiatossa on, laitan ruusunpunaiset silmälasit syrjään ja vaihdan ne paskanruskeisiin. 

Jos on eteläinen ilmasto, autossa on turkasen kuuma. Jos on suomalaisempi keli, autossa on kosteaa ja kylmää. Kun pieneen tilaan pannaan nukkumaan kaksi aikuista ja koira, ilma on aamuisin takuulla veitselläleikattavan paksua ja autoon pinttyy tympeä lemu. Romantiikka on kaukana siitä, kun toinen lämmittää kaasuliedellä purkkisoppaa samalla, kun toinen istuu vieressä tarpeillaan muovisella ämpärillä, jota kutsutaan vessaksi. Koska suihkussa käyminen ja pyykinpesu ovat niissä olosuhteissa työläitä, niitä alkaa takuulla vältellä ja hiukset ovatkin ikirasvaiset ja vaatteet haisevat. Mutta eihän sitä itse huomaa, omaa löyhkäänsä. Illalla voi yrittää oikaista nihkeiden petivaatteiden sekaan vuoteelle, jossa oikeasti mahtuukin nukkumaan vain sikiöasennossa ja jossa hiekanjyvät hiertävät likaista ihoa. Koska harvassa maassa on yhtä vapaata retkeillä kuin Suomessa, yöpymispaikat autioilla hiekkarannoilla ja vuoristoissa saattavat muuttua pakon edessä ahtaiksi karavaanarialueiksi, joissa oma rauha ja linnunlaulu jäävät yhteisöllisen ilonpidon jalkoihin. Upeat ja yksilölliset sisustukset peittyvät ympäriinsä lojuviin vaatteisiin, reppuihin, kenkiin, kuivumaan ripustettuihin pyyhkeisiin ja muuhun epämääräiseen ryönään, jota pakostakin alkaa kertyä reissun päällä. Ja kun koko auton takaosa on yltäpäältä vuorattu täyspuulla, kuormalle tulee painoa reippaasti jo ennen auton pakkaamista. Polttoainetta kuluu ja moottori tekee jatkuvasti ylitöitä. Ja moottorithan hajoilevat, joskus lopullisesti. Siinä sitten monen kuukauden työ ja pitkä penni auton sisustuksen laittamisessa menevät ihan hukkaan, kun on autonvaihdon aika.

Tällaista minä päässäni pyörittelen ja haaveilen omasta pakettiautostani. Ensi talvena minä toivottavasti pääsen ihan pikkuisen kokeilemaankin unelmaani, sillä olen varannut jo lennot Fuerteventuralle ja osan kolmen viikon lomastani aion majoittua retkeilyautossa. Yövyn rannoilla ja ihailen niitä auringonlaskuja.

Yritän sitten kuitenkin pidättäytyä postaamasta someen kuvia bikniperseestäni.