Opin eilen uuden sanan: dopamiinisisustaminen. Vissiin tuo sana on somessa ollut esillä jo ties miten pitkään, mutta pitkästi on kyllä siitäkin, kun minä lakkasin lukemasta sisustuslehtiä ja seuraamasta aiheeseen keskittyviä blogeja ja instatilejä. Ensin kodittomana ja sittemmin kompromissikodillisena minusta tuntui hirvittävän pahalta nähdä, miten muut ihmiset yhä jatkoivat upeiden kotiensa sisustamista. Se oli tuskallista kateutta ja piti minut kiinni siinä katkeruudessa, johon ilman omaa rautatieasemaani olin vajonnut. Eipä kauniiden sisustusten katseleminen minulle vieläkään nautintoa tuo, mutta en sentään enää tunne kipeää vihaa niitä ihmisiä kohtaan, jotka saavat vaihdella tapetteja seinillään, ostella hienoja antiikkikalusteita ja keksiä söpöjä yksityiskohtia.
Olen rutissut tästä uudesta kodistani Instagramissa varmaan jo kyllästymiseen asti. Jos en olisi saanut huseerata kahdeksaa vuotta kahdessasadassa neliössä, tämä yksiö ei kaiketi olisi tuntunut siltä, kuin minulta olisi leikattu raajat irti. Pieni asunto + sisustamisintohimo + isot nukkekodit = ei kiva.
Olen kyllä sisustanut täällä sen, minkä pystyn. Ihme kyllä, tykkään yhä tapeteista, jotka kesällä 2020 seinille liisteröitiin. Jotain pieniä muutoksia olen raaskinut tehdä maalilla ja kierrätetyllä rakennusmateriaalilla. Huonekaluja pystyn siirtelemään hyvin rajoitetusti, mutta onneksi Immolasta on monesti löytynyt vaihdokkeja. Mehän emme panneet Sulon kanssa kalusteita ja työkaluja jakoon, vaan "Immolan Raudasta ja Romusta" voin yhä käydä etsimässä sitä, mitä tarvitsen.
Jouduin ostamaan tänne upouuden vaatekaapin ja sohvan, mutta nykyaikaiset kalusteet tuntuvat niin kovin vääriltä. Pelkästään niiden olemassaolo levittää huonoa energiaa. (Foliohattuhöpinää!) Samoin tekevät kaikki ne kauheudet, joilla tämä satavuotias talokaunotar on 80-luvun lopulla pilattu. Ei ole alkuperäisiä ikkunoita eikä ovia. Lastu- ja kipsilevyä on kaikissa pinnoissa lattiasta kattoon. Ja laminaatit tietysti lattialla sen lastulevyn päällä! Pönttöuunit ja puuhellat on tuhottu. Kylppärissä on harmaata kaakelia ja rumat nykyaikaiset levykalusteet. Täällä kotini seinien sisällä ei valitettavasti ole minkäänlaista vanhan talon tuntua, ellei jääkylmiä lattioita lasketa.
"Dopamiinisisustuksella" olen sentään pystynyt kaikki väärät rakennusmateriaalit kuorruttamaan. Kodissani ei ole ainoataan palaa valkoista seinää, vaan vahvanväristä maalia ja suurikuvioisia tapetteja. Otin ohjenuorakseni tuoda tänne pelkästään kauniita, tarpeellisia tavaroita, enkä ole siitä periaatteesta kovin pahasti poikennut. Eli koriste-esineet ovat käyttöesineitä ja käyttöesineet kauniita. Kahvinkeitin taitaa olla ainoa todella ruma esine täällä, joten se elää kaapin kätkössä. Välillä tuo sääntö aiheuttaa hassujakin tilanteita. Kun en suostunut muoviastioihin keittiössäni, olen pitänyt kuulosuojaimia vatkatessani sähkövatkaimella taikinaa metallikulhossa! Itsetehdyt posliinunuket ja korsetit sekä suosikkimaatuskani olen tänne kyllä päästänyt, vaikkeivät ne olekaan tarpeellisia. Kun neliöitä on vähän ja värit tummia, yritän pitää kaiken tilpehöörin määrän jotenkin hallinnassa. Helposti alkaa tuntuu ahtaanpaikankammoiselta, kun tavaroille ei ole tilaa kaapeissa.
Säilytys- ja sisustusriemutilan vähäisyyden lisäksi minulle on vaikeaa sekin, että toiset ihmiset elävät omaa elämäänsä seinieni takana. Orivedellä asuin hyvin samalla tapaa kuin nyt: vanhassa rivitalossa, jossa kaikilla oli oma sisäänkäyntinsä ja teoreettinen oma pihansa, joka kuitenkin oli yksi yhteinen alue. Sielläkin meinasin tulla hulluksi naapureiden äänistä, ennenkuin toinen seinänaapuri vaihtui ja toisen puolen asunnon vuokrasi Sulo. Nyt minulla on sellainen tilanne, että seinän takana asuu tällä hetkellä hyvin hiljainen nainen, eikä sieltä kuulu koskaan inahdustakaan. Yläpuolellani asuu tyttö, joka muuten on hiljainen, mutta hänen reippaat askelensa jytisyttävät taloa ja tärisyttävät kynäpurkkejani. On ihana tuuri, ettei hän omista telkkaria, eikä hänellä käy jatkuvasti vieraita. Puhe nimittäin kuuluu kiusallisen hyvin. Normaali ihminen varmaan sietäisi sellaiset äänet helposti, mutta minä olen äänien suhteen aivan yliherkkä. Ne kokkauksessa tarvitsemani kuulosuojaimet ovat välillä käytössä myös nukkumaanmennessäni.
Taloyhtiömme käsittää kaksi identtistä rakennusta. Tässä minun talossani asuu ihania naisia, joiden kanssa on helppoa tulla toimeen ja joiden kanssa on mukavaa jakaa tämä asuinyhteisö. Tällainen on minulle kuitenkin luonnoton tapa elää, kun aina joutuu pelkäämään, kuka sattuu muuttamaan mihinkin asuntoon. Yksikin mätä paskiainen voi tehdä kaikkien muiden elämästä täällä helvettiä. Tosi hankaliakin ihmisiä täällä on joutunut sietämään ja on ollut järkyttävää huomata, miten laki suojelee niitä paskiaisia ja kunnolliset ihmiset kärsivät sekä henkisesti että taloudellisesti.
Kuvittelin, että osakkeen ostaminen olisi järkiratkaisu verrattuna jonkun puolilahon mummonmökin hankkimiseen. Ja varsinkin verrattuna asuntoauton ostamiseen! Nuohan ne minun kaksi vaihtoehtoani olivat vielä silloin, kun Majiksella mahdollisuuksiani mietin. Mutta sitten ymmärsin, että osake olisi helppo, halpa ja turvallinen ratkaisu. Miten vääräksi tuo järkiajattelu onkaan osoittautunut! Siitä paasaan lisää joskus muulloin.
Opin ajattelemaan kämppää kotina lopulta toissasyksynä, kun
palasin tänne kolme kuukautta kestäneeltä kesälomareissultani Helmutin
kanssa. Olen lopultakin saanut tehtyä tästä edes semisti toimivan kodin, josta tykkään. Eniten minä silti tykkään tämän sijainnista. Ei Imatralla tämän hienompaa paikkaa olekaan. Pari muutakin vanhaa teollisuustyöväen upeaa asuinaluetta on jäljellä, mutta täällä "Melukylässä" minulla on metsät aivan vieressä ja Saimaaseen pääsen pulahtamaan parin minuutin fillaroinnilla. Tehtaan lemu osuu tänne varsin harvoin ja kävelymatka Vuoksen vartta pitkin kirjastolle ja marketeille on kaunis. Vaikka kylä on rakennettu tiheästi, täällä on hyvin rauhallista. Ei ole älämölöä eikä kaatopaikkapihoja. Ilman autoakin täällä tulisi toimeen, jos joskus kävisi niin karmeasti, että menettäisin Helmutin. Nykyisin ajattelen, etten haluaisi lähteä koskaan tältä kylältä. Manifestoin siis lottovoittoa, jotta voisin joko ostaa koko meidän taloyhtiön ja panna kaiken kuntoon tai ostaa jonkun noista muista taloista, joita ei ole pilattu niin täydellisesti kuin tämä.
PS. Eikö dopamiinisisustus ole kuitenkin aika älytön sana? Kyllä varmasti skandinaavisen minimalismin tai beigen sadnessin ystävätkin saavat mielihyvää omien kotiensa värittömyydestä ja yksityiskohtien puutteesta?
PPS. En oikein ymmärrä eroa dopamiinin ja endorfiinin välillä. Pitäisi kai ottaa selvää, koska dopamiinilla on niin tärkeä osuus ADHD:ssa.
2 kommenttia:
Ihanaa, sinä olet palannut! 🩷 Miten olenkaan kaivannut blogiasi! Luin juuri alkuvuoden jutut täältä ja huh, onpas siinä. Niistä ekoista tän vuoden postauksista vain sen verran, että mulle tulee fyysiset oireet (tärinä, vilu, sydän hakkaa…) kun joskus ajattelen kymmenien vuosien takaista suhdettani. Hän ei ollut narsisti vaan pahempaa. Ja semmoinen olo mulle vähän tulee mieleen noista sun kokemuksista ja siitä, että sullakin on fyysiset oireet! Halaus täältä.
Ihana lukea sun uusista tuulista! Mäkin rakastan vanhoja taloja, etenkin jos niitä on pilattu mahdollisimman vähän. Alkuperäisyys saa sydämeni sykkimään! Ja sisustuksessa oon samoilla jäljillä sun kanssa. Ei mitään veroviraston aulaa, vaan lämpöä ja persoonaa!! 😍
Käyhän piipahtamassa munkin blogissa. Mulle on tapahtunut isoja viime kesänä ja nyt koetan toipua takaisin elämään. Aloin myös kirjoittaa suorat sanat pilke silmäkulmassa, josta ehkä joku loukkaantuu, mutta en suostu rajoittamaan ja pienentämään itseäni väärinymmärtäjien takia.
Ihanaa kevättä sulle! 🌞🌷🌻
P.S. En mäkään oikein ikinä oo oppinu olemaan hiljaa ja miettimään mitä kannattaa sanoa ja mitä ei. Hui hai, enkä aio oppiakaan. 😊 Ja yks asia saa mut kiehumaan totaalisesti, eli epäoikeudenmukaisuus!! Kerran jouduin todella todella pidättelemään itteäni, kun yhden pahis-mp-kerhon jäsen pomotti käytännössä koko Suomen mp-porukkaa, eikä kukaan inahtanut. Mun pohjalais-sielu kuohahti. Mutta järki sanoi, että NYT hiljaa. 🤦♀️
Miten kiva kuulla, että olet kaivannut. Minäkin olen kaivannut bloggaamista.
Mullakin on ollut menneisyydessäni yksi tosi vahingollinen parisuhde, jossa samalla lailla kuin Majiksella aloin epäillä omaa järkeäni ja se sekoitti pääni. Oli hyvä, että sain silloin siihen hoitoa ja pääsin puhumaan siitä psykiatrille. Kun hän sanoi, että "Et sinä ole hullu, mutta X on", sain helpotusta epätoivooni. Vuosia myöhemmin tapasin hänen lähisukulaisensa, joka sanoi että hänestä tuntuu että X on narsisti. Vaikka sain vahvistusta kokemukselleni toisilta, oli silti vaikeaa olla syyttämättä itseään.
Käyn kurkkimassa sinun blogissasi jossian välisä. Juuri nyt en pysty muuhun kuin yrittämään olla tolkuissani Majis-teeman takia.
Anteeksi, kun vastaaminen kesti näin pitkään. En pääse kännykällä kommentoimaan, vaikka pystyn kirjoittamaan kokonaisia blogipostauksia sillä!
Lähetä kommentti