Kesäkuu meni, kesä ei alkanut

On tosi vaikeaa pitää toivoa yllä, että tästä kesästä vielä joskus tulisi kesä. Suppilauta odottaa yhä kassissaan sitä, että vesi ja ilma lämpenisivät, aurinko paistaisi ja tuuli tyyntyisi. Lähes samoja asioita odottaa mopokin, joten en sitäkään ole viitsinyt ottaa ajoon. 

Helmut on nyt ollut neljä viikkoa korjaamolla odottamassa, että joku tyyppi fiksaisi sen perästä irrotetun möykyn ja se saataisiin laitettua takaisin paikoilleen. Olen tosi vihainen siitä, että minulle sanottiin korjaamoreissuun menevän "jokunen päivä". Niinpä minä olen sitten joka päivä odottanut Helmutin valmistumista, ja jokaisen viikon jälkeen kun olen kysynyt, mikä on tilanne, olen saanut vastaukseksi, että toivottavasti seuraavalla viikolla valmistuu. Ja samalla olen tullut yhä vihaisemmaksi siitä, miten paljon olen menettänyt rahaa vakuutuksiin ja veroihin, kun en laittanut autoa seisontaan. 

Kotona olen sentään saanut raivattua pensasaitaa ja maalattua portaiden kaiteita. Saksalaiset kaverini kävivät täällä, viipyivät viikon ja jatkoivat sitten matkaansa matkailuautollaan. Saimme onneksi ihanan kesäisen juhannusaaton, mutta muuten oli kylmää ja enimmäkseen sateista. Minä en koskaan varsinaisesti vietä näitä vappuja ja vastaavia mitenkään, mutta nyt tuntui tosi mukavalta saada vähän spesiaalimpi juhannusaatto. Sulokin tuli vaimokkeensa kanssa, kaikki toivat pöytään omat antimensa ja me vietimme hyvin perinteisen suomalaisen grillailujuhannuksen. Sen jälkeen menimme saunomaan Hinkanrantaan, jossa olikin odotettua enemmän porukkaa. Moni sanoi, että oli jättänyt juhannuksen väliin ja pysynyt kotona, koska kelit eivät houkuttaneet mökkeilemään. Kokolle emme saksalaisia raahanneet, mutta emmepä joutuneet myöskään näkemään lieveilmiönä yhtäkään suomalaista kännipäätä.

Otin tavoitteekseni maalata ensi vuoden kalenterista puuttuvat kuvat tämän viikon aikana, mutta jostain syystä olen onnistunut tekemään vain yhden kuvan. Pakotan itseni aloittamaan toista heti, kun saan tämän postauksen kirjoitettua! Minä lupaan! Eihän se nyt oikeasti näin vaikea homma ole! Vaivaiset kaksi kuvaa ja kansi on enää jäljellä. Toivottavasti allakka menee viimevuotista paremmin kaupaksi. Ainakin kuvat ovat minusta nyt paljon parempia.

Olen nyt päättänyt, etten matkustele Helmutilla yhtään minnekään tänä kesänä, vaikka se tosiaan valmistuisikin "ensi viikolla", kuten on luvattu. Pysyn kotona ja pihtaan rahaa ihan neuroottisesti. Haluan oikeasti päästä helvettiin täältä edes syksyksi. Jos ja kun kesä on tätä sorttia, minulla ei ole mitään mahdollisuuksia selviytyä masentumatta kaamosajasta. Olenkin tutkaillut Kelan sääntöjä ja ymmärtääkseni saisin olla kolme kuukautta ulkomailla menettämättä työttömyyskorvausta. Työnhakuvelvoitteen täyttäminenhän onnistuu ihan mistä tahansa. Jos roudaan tietokoneen mukaan, voisin hakeutua jonnekin sähkön äärelle aina silloin, kun minulla olisi graafisia töitä. 

Toimeentulotukea saisin pelkästään oman kotini kuluihin eli vastikkeeseen ja sähköön, mutta en mihinkään muuhun. Miten siis kustantaisin ruoan, lääkkeet, dieselin ja huvit sekä haaverit? No tietysti sillä työllä, jonka Universumi minulle nyt lopppukesäksi järjestäisi ja josta saisin palkan syksyllä! Eikö niin, kilttikultarakas Universumi? Pitäkää peukkuja. Jos minä pääsen reissuun, te saatte lukea iloista blogia tämän valituksen sijaan!

Ja voisin yrittää hakeutua johonkin Workaway-paikkaan, jos minut vain jonnekin huolittaisiin. Se toisi paitsi säästöjä ruokakuluihin, myös sosiaalista elämää ja vaihtelevia kokemuksia. En halua viettää kolmea kuukautta yksinäni tuppisuuna Helmutissa lainsuojattomana nyt, kun Espanjassa häshtäk vänlaif on tuhonnut itse itsensä ja kaikki kivat paikat on kielletty.

Mitä vanhemmaksi ja huonokuntoisemmaksi käyn, sitä selvempää minulle on, että olisi pakko elää nyt, eikä odottaa eläkettä, joka häämöttää epätoivoisten 16 vuoden päässä.

Päätän tämän postauksen positiivisiin asioihin. 

Vähän lomailun makuun pääsimme eräänä iltana, kun kävimme hakemassa minulle käytetyn jääkaapin Nuijamaalta. Ajoimme moottoritien sijasta maisemareittiä pitkin kiemuraista maaseututietä ja katsoimme kylän nähtävyydet. Pelkästään jo vieraassa Lidlissä käyminen tuntui luksukselta - niin raskaaksi on kotona jumittaminen jo mielelle käynyt.

Minulla on nyt ensimmäistä kertaa elämässäni jääkaappi, joka ei pidä ääntä! Mikä rauha ja hiljaisuus kotonani vallitseekaan! Kiitän onneani, että joku ihana ihminen halusi myydä melkein uuden jääkaappipakastimensa vain viidellä kympillä juuri nyt, kun omani oli alkanut vaatia kunnon nyrkiniskua kylkeensä lakatakseen välillä jyrisemästä!

Ja lisää ihania asioita! Näitähän riittää!

Viime perjantaina Etelä-Karjalan virkistysaluesäätiö järjesti ihan ilmaisen retken läheiseen saareen, jossa tutustuttiin entiseen leirikeskukseen ja mietittiin sen tulevaa käyttöä kaiken kansan yhteisenä ja avoimena virkistysalueena. Siellä sai saunoakin. Miten paljon minä arvostankaan tällaisia tilaisuuksia! Että pääsen ilmaiseksi rantasaunaan! Nyt kun kaikesta pitää pihtailla, en pysty edes sellaista harrastamaan. Ainoa minun kukkarolleni sopiva saunakin on tuplannut hintansa tänä kesänä.

Ja ajatelkaas sitäkin, miten hyvä tuuri minulle kävi, ettei tähän minun kotiini löytynytkään vuokralaista kesäksi! Tuolla minä olisin nyt nämä puolitoista kuukautta elänyt kaatosateessa teltassa omalla pihalla, kun Helmut on ollut ajokiellossa! Ai järkytys mikä hirvittävä ajatus!

Älä lue tätä, jos hallituksen toimet ahdistavat sinua

Hallituksen esityksestä toimeentulotukilain muutoksiin ei ole uutisoitu näköjään tarpeeksi, sillä eräässä Facebook-ryhmässä kohtasin tällaisen itselleni uuden tiedon toissa-aamuna: 

1. "Lääkärin toteama este, eli sairaus ja työkyvyttömyys poistetaan hyväksyttävänä perusteena olla hakematta kokopäivätyötä."

2. "Kelalle annetaan valta päättää, mitkä lääkkeet korvataan toimeentulotuessa."

Nämä ovat vain pari esimerkkiä tuosta jossain määrin järkyttävästä esityksestä, jonka voi lukea täällä ja johon kuka tahansa voi myös antaa lausuntonsa.

Tuohan tarkoittaa käytännössä sitä, että sairauksia ei enää saisi olla olemassa eikä työkyvyttömyys olisi este työnteolle. Nämä hallituksen touhut menevät koko ajan vaan dystooppisemmiksi. En pysty ymmärtämään, että me oikeasti elämme maailmassa, jossa tuollaiset ihmiset pääsevät määräämään. Itkin kaksi tuntia yhteen menoon, eikä siitä meinannut tulla loppua millään. 

Sanoin Heilalle, että tämä kehitys on oikeasti johtamassa keskitysleireihin. Meidät tullaan lopulta määräämään pakkotyöhön, pystymmepä me suoriutumaan meille määrätystä työstä tai emme.  

Tänä aamuna meinaa taas itkettää ihan hirveästi. Yritän pysyä kasassa, sillä kyllähän seuraava hallitus varmasti kumoaa näitä julmuuksia. Tai en tiedä... Kokoomus on yhä vahvoilla, vaikka persuja aiemmin äänestäneet ovatkin onneksi kääntäneet kelkkansa. Minusta Vasemmistoliitto vaikuttaisi olevan nykyään ainoa puolue, jolla oikeasti on järkeä ja hyvää tahtoa. Minä ihailen heitä, jotka jaksavat taistella siedettävämmän maailman puolesta siitä huolimatta, että ovat aina pysyneet pienpuolueena, jonka vaikutusmahdollisuus on melko onneton. Minja Koskelakin on minusta ihana, hän osaa puhua selkeästi ja jämäkästi.

No, tämän päivän itketyksen aiheeni johtuu Purran erityisavustajan avautumisesta työttömien pakkotyöstä. Hän panisi meidät kaikki vaikkapa vanhustenhoitajiksi siitä hyvästä, että saamme tukia. Eli suomeksi pakkotyöhön, vaikka hän kovasti yrittääkin käyttää siitä muuta nimitystä.

Tai ainakin ne meistä, jotka ovat työkykyisiä. Mutta ai niin... uusi lakihan poistaisi työkyvyttömyyden.

Veikkaan, ettei herra erityisavustaja ole suinkaan yksin tuon ideansa kanssa, vaan hän vain sattui olemaan se, joka avasi siitä suunsa. En tainnut olla ihan väärässä keskitysleiripelkoni kanssa.

Oikeasti, voisiko siihen lakiin lisätä vaihtoehdoksi eutanasian? Minä valitsisin sen mielummin kuin pakkotyön, joka tuhoaisi minun mielenterveyteni. Minä en ainakaan enää jaksa tätä vihaa itseäni ja kaltaisiani kohtaan, jota maamme johto lietsoo. Yhteiskuntakin pääsisi eroon meistä hyödyttömistä loisista.

On aloitettava taas kerran täydellinen uutispimento. Parempi olla kaikesta tietämätön ja YKSINKERTAINEN, kuten tuo erityisavustaja meidät vasemmalle kallistuneet määrittää.

Jatkan tätä kirjoitusta nyt, kun olen yrittänyt kahlata läpi tuota esitystä siltä osin, kuin Facebook-ryhmässä oli tulkittu. Yllä on kuvakaappaus esityksestä lääkkeiden korvattavuuteen liittyen (1.). Vasemmalla palstalla näkyy nykyinen laki ja oikealla palstalla muutosesitys. Minä ymmärrän samoin kuin tuon edellä lainaamani sitaatin kirjoittaja. Tämä sanamuoto tosiaan antaa Kelalle aika vapaat kädet päättää siitä, mikä on tarpeellista ja välttämätöntä. Haluan uskoa, että vaikka sille sellainen valta annettaisiinkin, niin siellä ei sitä aivan mielivaltaisesti käytettäisi.

Työnhausta vapautuminen sairauden perusteella (2.) sen sijaan on vähän vaikeampi minun ymmärtää. Pointtina tässä lainkohdassa näyttäisi olevan se, että viimesijaista toimeentulotukea saadakseen olisi ensin haettava ensisijaisia tukia. Minusta se on ihan oikein. Se on sitten eri asia, mitä järkeä näitä tukia on ylipäänsä pilkkoa osiin, kun voisi olla vain yksi tuki, joka kattaa kaiken. Aika monelle syrjäytyneelle kun voi olla tosi vaikeaa hakea kaikkia tukia ajallaan ja oikein, eivätkä kaikki edes tiedä, mihin kaikkeen ovat oikeutettuja. Moniko tietää esimerkiksi liikkuvuusavustuksen olemassaolosta?

Tässä alla on kuvakaappaus; vasemmalla nykyinen laki ja oikealla esitys:

Uusitusta versiosta on poistettu sanat "lääkärin toteama sairaus". Tähän mennessä lääkäri on voinut kirjoittaa todistuksen vaikkapa sosiaalisten tilanteiden pelosta ja sen perusteella on voinut vapautua työnhausta, vaikkei sairauslomalla olisikaan. Nyt sellainen ei enää olisi mahdollista, jos oikein käsitän. Eli työkyvyttömyys kyllä pätisi, mutta vain, jos ihan virallisesti Kela on myöntänyt sairausloman tai työkyvyttömyyseläkkeen.

Toisaalta tässä lain osassa ei ole mitään mainintaa siitä, että tällä hetkellä työvoimatoimisto (tai mikä hitto sen nimi nykyään onkaan) voi pienentää työnhakuvelvoitetta muun muassa terveydellisillä syillä. Se asia kuuluu varmasti jonkin muun lain piiriin. Esimerkiksi minulla on nyt vain yhden kokoaikaisen työpaikan hakuvelvollisuus kuukaudessa, eikä neljää. Perusteena siihen on oma yritystoiminta, terveydentila ja paska soveltuvuus mihinkään työhön (tuo viimeinen on kyllä muotoiltu korrektimmin). Toivon, että työkkärin työntekijöillä säilytetään jatkossakin vapaus oman harkinnan käyttämiseen - he kuitenkin oikeasti tuntevat meidän asiakkaiden henkilökohtaisen tilanteen, ja heille me emme ole vain tilastoja.

Kesäeloa kotosalla

Voi että olen tykännyt olla kotona tämän viimeisen kuukauden! Siitäkin huolimatta, että kesäisiä päiviä on ollut vain kolme. Olen saanut lopultakin viiden vuoden asumisen jälkeen loihdittua oman pihanurkkani sieväksi. Se on ollut ikiaikainen riesani ja jäänyt aina tekemättä sen takia, että minulla on jatkuva pakkomielle helmustella. Olen jopa pessyt siitepölystä löyhkäävän tynnyrin, jonne säilön sadevettä rännistä! Nurmikko lähti hienosti itämään, kiitos jatkuvien sateiden ja tynnyrin vesien, ja pensasaitakin on yhä hengissä, vaikka minä ne taimet siihen paikalleen siirsin ihan itse.

Tästä oman kadun varren naapurilta jouti minulle lavakauluksia, ja pääsinkin tosiaan laajentamaan nukkekotimaailmaani. Ja toisesta naapurista sain roppakaupalla sisäremontista ylijääneitä listoja ja paneeleita, joiden ansiosta sain rakennettua lisäosan Kenin kotiin ja tehtyä huussiin seinät. Kun vielä sudin lavakaulukset mustalla kalusteöljyllä, koko minimaailman ilme siistiytyi tosi paljon. En enää katso sitä koko kylän häpeäpilkkuna, vaan koko kylän ilona!

Täytyy kyllä todeta, että vaikka lopputuloksena muutos näyttää aika pieneltä, niin meinasin ihan ryytyä työn määrään. Minirakentaminen on melkein yhtä hidasta kuin ihmistenkin mittasuhteen rakennushommat ja nykyisin minä väsähdän niin kovin nopeasti. Tuntui, että haukkasin liian suuren palan, kun joka aamu levitin työkalut pitkin pihaa ja muutaman tunnin kuluttua puolikuolleena keräsin ne taas pois. Mutta lopultakin kaikki keskeneräisyys oli valmista ja tuleville vuosillekin jäi vielä tilaa nikkaroida lisää pieniä taloja.

Tässä jonakin päivänä silmiini osui Hesarista otsikko "Kukaan ei halua pihalleen keltaisia kukkia" ja olin ällistynyt. Keltaiset kukathan ovat juuri niitä kauneimpia! Minullakin on pihallani nyt ruukkukukkia, ja ne sattuvat totta vie olemaan keltaisia! Krysanteemeja kai kumpikin. Toisen niistä sain lahjaksi ja toisen ostin itse Lidlistä. Olen muistanut kastella niitä ja ilmeisesti onnistunut tekemään sitä sopivasti, enkä liikaa. Yhtenä kesänä onnistuin vain hukuttamaan ruukkukukkani, kun yritin pitää niistä huolta.

Paitsi, että olen edennyt omalla "tontillani", olen myös nauttinut taloyhtiön hyväksi tekemistäni touhuista. Olen öljynnyt myös yhteiskäytössä olevat puutarhakalusteet, leikannut nurmikkoa, järjestänyt kaatopaikkakuorman. Sain maalattua seinänaapurini uudet ulkoportaat, ja tässä kesäkuun aikana koetan vielä ehtiä rakentaa senkin asunnon kuistin sellaiseksi kuin minulla, eli kääntää sisääntulon kuistin toiselle reunalle - sinne, minne ne portaat juuri rakennettiin. Siihen hommaan sopii parhaiten viileämpi, sateeton päivä ja sellaisiahan tässä nyt on luvassa.

Muistelen välillä, miten paljon minä inhosinkaan jossain vaiheessa tässä taloyhtiössä asumista. Viidessä vuodessa olen jollain tapaa löytänyt täällä paikkani ja asumisen ilon. Hallitustyöstä luopuminen oli loppujen lopuksi tosi hyvä juttu minulle, vaikka vaikealta tuntuikin laskea irti. Nyt, kun minulla ei ole enää puheenjohtajan vastuuta niskassani, enkä joudu selviytymään tarjouspyynnöistä ja kaiken maailman lvi-ongelmista, olen alkanut nauttia kaikesta käytännön pikkuhommasta, jota täällä riittää. Ja niinpä paperitöiden tekeminen, raha-asioiden hoitaminen, lumien kolaaminen toistenkin poluilta ja toisten kaiteiden maalaaminen sujuvatkin nykyisin ihan ilman vitutusta. Sitäpaitsi nykyinen puheenjohtajamme on paljon minua pätevämpi hoitelemaan niitä lvi- ja tarjouspyyntöriesoja! Minä taas sovin paljon paremmin konkreettisiin kunnostus-, rahankäsittely- ja tiedotushommiin. Valtava putkiremonttiprojektikin on tältä erää onnellisesti ohi ja nyt toivottavasti saamme elää seuraavat kuusi vuotta ilman mitään suuria remontteja ja hyperventilointeja. 

Kaikki tuo keventää eloa, mutta iso syy tähän henkiseen muutokseen on myös sillä, että nyt enää vain kahdessa asunnossa asuu niitä ihmisiä, jotka olivat täällä jo ennen minun tuloani. Vuosien mittaan kertyneet kaunat aiheuttivat jatkuvia kahnauksia pitkäaikaisten asukkaiden välillä. Väen vaihtuminen on tehnyt todella hyvää ilmapiirille. Jossain vaiheessa oli niin paljon kaikkea hankaluutta asukkaiden välillä, että se heijastui meihin uusiin tulijoihinkin. Viimeiset pari vuotta ovat kuitenkin olleet huomattavasti leppoisampia ja olemme oppineet tulemaan toimeen keskenämme ja jopa viihtymään yhdessä. 

Surullista kyllä, yksi asunto on jälleen myynnissä, kun siinä asunut kiva tyyppi lähti vakityöhön Kainuuseen. Nämä tyhjät asunnot aina stressaavat minua tolkuttomasti, koska riskit ovat jokaisen uuden asukkaan tai osakkaan kohdalla niin suuret. Sen olen tässä oppinut, että yksikin hankala ihminen pilaa elämän meiltä kaikilta. 

Helmut viipyy yhä korjaamolla. Kolmas viikko jo alkoi, eikä sieltä osata sanoa muuta, kuin "toivottavasti ennen juhannusta valmistuu". Säätiedotus sanoo, että kylmää on luvassa ainakin seuraavat 10 päivää, joten enpä minä tästä minnekään sinkoilisi, vaikka Helmut parantuisikin.

Kotijumittelun vuoksi sain otettua yhdeksi viikoksi hoitoon kummityttöni Terhon. Hän oli kauniisti sanottuna tosi itsenäinen vieras ja rumasti sanottuna aika paskaa seuraa. Luonteeltaan ja mieltymyksiltään hän on ihan toisenlainen kuin Kerttu oli, ja se jaksaa aina ihmetyttää minua. 

Tuossa ylemmässä kuvassa Terho sanoo minulle "pidä apilas", kun yritin houkutella häntä pihalle haistelemaan ja maistelemaan apiloita. Oli se ensimmäinen lämpimähkö päivä Terhon vierailun aikana. En saanut hänestä seuraa, sillä tyyppi vain katsoa tihrusti minua ja silminnähden närkästyneenä vetäytyi kookospähkinäänsä ja mätti fylliä oviaukon eteen!

Toisena eli viimeisenä lämpimähkönä päivänä minua kuitenkin onnisti ja Terho suostui tulemaan pihalle. Alemmassa kuvassa näette, miten uuden kokemuksen aiheuttama adrenaaliryöppy pullistaa pikkukaverin silmät melkein ulos päästä. Terho kyllä rauhoittui ja alkoi uteliaana tutkia maan pintaa. Ja suureksi ilokseni se käyttäytyi aivan kuten Kerttu: se lymyili minun hameeni suojissa ja teki sieltä pieniä tutkimusretkiä nurmikolle. Saaliseläimen osoittama luottamus tuntuu aina yhtä merkitykselliseltä!

Hyvää lukemista

Minulla on jo muutaman vuoden ajan ollut tapana mennä iltaisin sänkyyn kirjan ja kuuman kaakaon kanssa. Kun jätän kännykän keittiön pöydälle äänettömänä ja asetun petiin yhdeksältä, olen hyvässä lykyssä unessa kymmeneltä ja herään riittävän yöunen jälkeen aamuseitsemältä.

Mutta sitten joskus käykin niin, että olenkin vahingossa napannut kirjastosta aivan liian hyvän kirjan. Sopiva unikirja olisi nimittäin sellainen "ihan semi-ok" eli tarpeeksi hyvä pitämään ajatuksen tekstissä, mutta tarpeeksi tylsä, että sen ääreen torkahtaa. Hyvä kirjallisuus sen sijaan on hankalaa iltalukemista, koska en pysty lopettamaan, vaikka silmäluomet jo roikkuisivat puolitangossa. 

Eräänä päivänä kirjastossa otin käteeni Anna Soudakovan kirjan muistaakseni siksi, että siinä oli vihreää väriä kannessa ja saisin sillä kirjaston lukuhaasteesta yhden kohdan täytettyä. Enpä osannut arvata, miten se kirja vei minut mukanaan! Soudakovalta on ilmestynyt kaksi muutakin kirjaa, ja minä tietysti heti ryntäsin kirjastoon hakemaan ne kaksi muutakin. Jokainen näistä kirjoista on sukutarina, joka alkaa vuosikymmenten takaa Neuvostoliitosta ja päättyy nykypäivän Suomeen. Ja minä jouduin joka ilta hakemaan kännykän sänkyyn, sillä kesken lukemisen piti jatkuvasti guuglailla lisätietoa. Halusin ymmärtää paremmin ja nähdä mielessäni tapahtumapaikat realistisemmin. Minulta kului siis pari viikkoa ihan naurettavan lyhyillä unilla, kun en malttanutkaan laskea kirjaa tai kännykkää loputtomine lisätietoineen käsistäni.

Minä tykkään todella paljon lukea historiallista fiktiota. Rakastan kirjoja, jotka liittyvät todellisiin tapahtumiin, mutta eivät välttämättä todellisiin ihmisiin. Miten koulun historia onnistuikin olemaan niin ankeaa, vaikka historia kuitenkin on loputon huikeiden ja hurjien tapahtumien aarreaitta!

Kaipaisin sellaista suoratoistopalvelua, jossa olisi paljon hyviä historiadokumentteja. Tällä hetkellä minua kiinnostaisi erityisesti Venäjän historia. Onhan se erikoista, miten siellä on aina ollut vallassa uusi yksinvaltias edellisen jälkeen, ja jokainen on vuorollaan pannut koko valtakunnan mullin mallin. Ja jokaisen pillin mukaan on kansa tanssinut kuuliaisesti. 

Areenasta sentään löytyy joitain kiinnostavia toiseen maailmansotaan liittyviä dokkareita, joita olen katsellut sateisina päivinä. Suosittelen erityisesti katsomaan sarjan Suomen ja Natsi-Saksan liittolaisuudesta. On se hyvä, että näin 80 vuoden jälkeen meilläkin sotapropaganda lopulta antaa tilaa sille, miten paljon Suomessa todellisuudessa tiedettiin holokaustista ja miten paljon Suomi osallistui sotarikoksiin. 

Nyt minulla muuten on meneillään aivan täydellinen iltalukemiskirja. Se on niin tylsä, että joka ilta, kun otan sen käteeni, joudun miettimään, että mistäs tässä olikaan kyse. Mutta se sijoittuu jouluun ja sillä saa yhden lukuhaasteen kohdan ruksittua yli!

Jumissa kotona

Nyt, kun kolmesta eri syystä (sää, Helmut ja varvas) en olekaan tien päällä seikkailemassa, vaan kotosalla, olen koittanut asennoitua tähän käänteeseen mahdollisimman positiivisesti. 

Kylämme on erityisen kaunis tähän aikaan vuodesta ja onkin oikein mukavaa vain ihailla kaikkea kukkivaa ja vehreää. Yritän tyynnyttää itseäni, kun lasten kirkuminen ja skuuttiterrorismi äityvät korviahuumaavaksi möykäksi. Onhan kuitenkin hienoa, että tässä kylässä lasten on turvallista riehua keskenään pitkin poikin. Ja kyllä lasten täytyy saada pitää älämölöäkin - niin olen minäkin kakarana saanut. 

Ihan koko ajan ei edes sada, ja viileämpi aurinkoinen ilma on ollut miellyttävä pihahommiin. Olenkin saanut nikkaroitua portaiden alle oven ja öljyttyä puutarhakalusteet. Tuleva apilanurmikkonikin jo vihertää. Nukkekoditkin olen fiksaillut talven vaurioiden jäljiltä ja jos jostain äkkiä ilmaantuisi pari lavakaulusta, pääsisin laajentamaan nukkemaailmaa. 

Toisaalta kuitenkin tämä toukokuulta tuntuva kesäkuu on vähän harmillinen juttu, sillä suppailemista en kykene harkitsemaankaan, eikä edes uiminen ole houkutellut. Ja juuri nuo asiat ovat täällä Saimaan rannalla asumisen suuria iloja. Kesäkesä tulee jäämään traagisen lyhyeksi, jos koskaan alkaakaan. 

Helmut on nyt autojen sairaalassa osastohoidossa, mutta lopullinen diagnoosi ja toipumisennuste ovat minulle yhä hämärän peitossa. Tiedän saavani laskun maksettua, sillä tässä kuussa minulle tulee tosi hyvin rahaa. Valitettavasti Kelan ajattelun mukaan niin suuren rahan pitäisi riittää pitämään minut hengissä kai syyskuun loppuun saakka. Onneksi ADHD-lääke pitää pääni sillä lailla kurissa, etten jo nyt etukäteen pyöri täällä tuskissani peläten loppukesän laskujen maksamista. 

Koska Helmutilla ei ole saanut ajaa, olen liikkunut fillarilla ja sehän on aina plussaa terveydelle. Mopoa en ole viitsinyt ottaa ajoon, sillä ilmat ovat niin viileät, ettei mopoilu vielä ole nautinto, enkä minä edes tiedä, pääsenkö vielä kuitenkin helmustelemaan lähiaikoina. Mutta ennen kuin uskallan lähteä minnekään, on mätänevä varpaani pakko saada kuntoon. En ole pystynyt oikein kävelemään viikkoihin ja vuoden paras metsässäliikkumisaika on mennyt minulta ihan hukkaan. Voin nilkutella eteenpäin vain crocseilla, koska niissä on tilaa varpaille, eikä hauras uusi iho hierry puhki. 

Ilmeisesti varvastani ei sitten kuitenkaan vaivaa silsa, vaan ehkä jokin bakteeri. Mätin siihen kahden viikon ajan lääkärin määräämää sienivoidetta ja varpaani suoraan sanottuna syöpyi silmissä. Lopetin sen käytön ja kraaterit alkoivatkin kuroutua umpeen ja parantua mukavasti. Uskalsin kylpylässäkin käydä allasosastolla kengät jalassa. Mutta kotiinpaluun jälkeen varpaaseen ilmestyivät uudet kirvelevät paukamat ja menin uudelleen lääkäriin. Sain vahvempaa voidetta, joka välittömästi pahensi tilanteen samaan jamaan kuin se edellinenkin voide. Kolmannella lääkärikäynnillä sain antibiootit ja jos ne eivät viikossa auta, on mentävä jälleen lääkäriin. Yli kuukauden könkkääminen kelvottomalla jalalla ja hukkaan heitetyt eurot ovat jo kallistaneet minua kohti amputaatiota. 

Eikös tämä olisi voinut osua toimeentulotukikuukausille, kun ei tarvitsisi itse maksaa turhia lääkkeitä ja lukemattomia käyntimaksuja... tai amputointia.

No, voisi tottakai mennä paljon, paljon, paljon huonomminkin! Onneksi tosiaan on se ADHD-lääkkeen tuoma tyyneys näiden vastoinkäymisten edessä, enkä ole vajonnut murheen alhoon! Se panee minut miettimään, miten turhaan mahdankaan syödä mielialalääkkeitä. Eiväthän ne pillerit näiden 20 vuoden aikana ole masennuksia ikinä estäneet! Ja nyt Elvansen ansiosta mieleni on tyyni ja monta pykälää tavanomaista valoisampi.