Tee itse idolisi

Joskus minä jään jumiin juttuihin, joista alkaa muodostua pakkomielle. Minä ymmärrän sen kyllä itse, ja tajuan, että sille pitää panna stoppi. Tässä joitakin aikoja sitten hoksasin, että YouTube ja Instagram ovat umpitäynnä vanhoja Guns N' Rosesin keikkataltiointeja ja haastatteluja sieltä vanhoilta hyviltä ajoilta. Ja niihin minä sitten katosin. Tunti toisensa perään, päivästä toiseen, vierähti viikko ja kaksi...

Instagram tuuppasi minulle koko ajan lisää, sen taidonhan se osaa. Juuri, kun olin saanut Instan käytön taas hallintaani ja uskaltanut laittaa sen uudelleen kännykkääni, olin jälleen tilanteessa, jossa en pystynyt vastustamaan sitä. Kun hoksasin, että nyt on mennyt liian pitkälle, eli en pystynyt tekemään mitään muuta kuin katselemaan niitä videoita, piti asialle tehdä jotakin. 

Minun tapani oli tällä kertaa näköjään se, että askartelin oman Axl Rose -nuken ja ymppäsin sen muihin nukkeleikkeihini. Ja sillä lailla tämä obsessio sitten selätettiin.

En ole aikapäiviin innostunut mistään askartelusta niin paljon kuin nyt tämän nuken tekemisestä. Vanha tuttu suhinapää valtasi minut ja nautin jokaisesta vaiheesta. Ihanasti löysin kaikki tarvittavat materiaalitkin valmiina omista varastoistani. Olen oikeasti valtavan ylpeä tästä nukesta. Mielestäni onnistuin ihan täydellisesti sen vaatteissa. Kun rakkaudella tekee, syntyy aina hyvää jälkeä.

Teen aivan liian harvoin asioita käsilläni nykyisin, kun mihinkään ei mahdu enää mitään uutta tavaraa. Ja käsillä tehdessähän sitä tavaraa syntyy. 

Mutta kun käsillä tekemisen tilalle tulee ruudun tuijottaminen, on syytä suruun.

Monesti juuri överiksi vetämisellä pääsen irti orjuuttavista tavoistani. Niinpä ensin askartelin ja leikin itseni näännyksiin ja lakkasin sitten tuijottamasta videoita ja näkemästä unia Axlista.

Nyt Axl-nukke seisoo tässä tietokoneeni vieressä pöydällä lyhdystä väsäämässäni vitriinissä. Instagramia yritän rajoittaa ja poistan sen kännykästä pian, jos turhien videoiden selailu ei muuten lopu (nykyisin se syöttää minulle vain kaikkea tylsää ja jään silti katsomaan niitä). On niin sääli, että Insta muuttui orjuuttavaksi videosaasteeksi, vaikka se aiemmin oli helposti hallittava ja iloa tuottava väline nukkeleikeissä.

Entäpä se nykyinen Guns N' Roses... kiitos ei. Minusta on ihanaa nähdä, että Axl, Slash ja Duff vaikuttavat voivat hyvin. Slash yhä lentää lavalla. Axl hymyilee. Duffista on kasvanut todellinen hottis. Mutta silti. Minä haluan muistaa vain sen Axlin, jota kuuntelin ja jota jumaloin 90-luvulla. 

En kuitenkaan halua ihan kokonaan kadota nostalgiaani.

Pikainen roadtrip Kolille

Heila on aina halunnut päästä käymään Kolilla. Kun hän sanoi maksavansa polttoaineen, minä lupasin viedä hänet sinne. Siltikin, vaikka pohjoinen suunta on minulle vihoviimeinen, ja varsinkin kun syksy pukkasi päälle täyttä häkää ja meidän olisi pitänyt ajaa sinne edes takas aikalailla yhtä kyytiä. Ja vaikka kaikki, mikä Helmutissa yksinäni matkatessani toimii priimasti, olisi hankalaa ja mahdotonta kahdestaan. 

Semilämmintä ilmaa luvattiin enää vain kahdeksi päiväksi.

Olin jo keväällä fiksannut Helmutin aivan uuteen uskoon ja nyt oli helppo käydä ostamassa Jyskistä ilmapatja ja levittää Helmutin peti kahden nukuttavaksi. Olin satavarma, että tämä reissu (joka olisi kaikkea sitä, mistä minä en tykkää) koituisi takuulla meidän hataran parisuhteemme lopulliseksi kohtaloksi.

Minun matkabudjettini oli 10 euroa käteistä rahaa, ja kaivoin kotoa meille sapuskat melkein viikoksi. Heila sitten matkan varrella osti meille dieseliä ja herkkuja.

Ajoimme ensimmäisenä päivänä niin pitkälle kuin minä jaksoin, eli Kontiolahdelle. Matkalla poimimme geokätköjä ja pysähtelimme ruokatauoille. Minun ei oikeasti ole hyvä ajaa sataakaan kilometriä yhden päivän aikana, sillä väsähdän ratissa ja alan olla vaarallinen. On aina tärkeää saada Helmut yöparkkiin jo hyvissä ajoin iltapäivällä ja ottaa loppupäivä huilin kannalta. Se ei tällä matkalla onnistunut.

Kontiolahdella totesimme, että niillä nurkilla asuvat kaikkein parhaat geokätköjen tekijät ja koimme varsin riemukkaita hetkiä tehdessämme loggauksia. Jäimme nukkumaan valtavalle parkkialueelle lähelle uimarantaa. Ilta oli kostea, ja koska meillä ei vielä ollut rutiinia kahden hengen toimien hoitamiseen Helmutissa, ovet olivat levällään aivan liian kauan ja peti suorastaan imi kosteuden itsensä. 

Kylmän kosteuden sietäminen on minulle nykyisin ihan mahdotonta. Koko kroppaani koskee. En osaa paikantaa, onko kyse nivelistä vai lihaksista, mutta minä oikeasti kärsin. Märkä ja kylmä yö ihan karmealla ilmapatjalla oli kidutusta. Mutta universumi järjesti aamuksi auringon, joka kuivasi Helmutin ja hoiti kipuni pois ja mieleni valoisaksi. 

Heilalla sen sijaan ei ollut mitään ongelmia yön aikana. Hän osoittautui muutenkin ihan kaikin puolin todelliseksi vänlaiffaajaksi. Meillä sujuivat hommat kuin tanssi, eikä yhtään niinkuin minä etukäteen pelkäsin. Olen aina ollut sitä mieltä, että parasta matkailua on matkailla yksin, mutta nyt en ole siitä enää niin varma. Jos meillä olisi oikean kokoinen pakettiauto, Heilan kanssa roadtrippailu olisi varmasti ihan tosi hienoa!

Seuraavana päivänä oli kaunista ja lämmintä. Jatkoimme matkaa uimarantojen ja geokätköjen kautta ja minä aloin toden teolla tykätä Pohjois-Karjalasta. Mutta kun saavuimme perille, oli pilvistä ja synkkää. "Shortsikeli," totesi Heila ja niin me painuimme huipuille. Yllättäen siellä ei ollutkaan ryysistä, mutta harmaa sää tietysti söi aika paljon komeutta maisemista. 

Minä olin ihan poikki, sillä päivä oli taas liian pitkällä. Niinpä menin kolmen huipun kierroksen jälkeen luontokeskukseen lepäämään Heilan kiertäessä vielä toisenkin polun. Kun aloin virkoilla keinutuolista ja lähdin raahautumaan ulospäin, selvisi, että keskus oli ollut kiinni jo 20 minuuttia. Nauratti. 

Kolin lähettyviltä ei ole mitenkään helppoa löytää sallittua puskaparkkia yöksi, ja taas kerran olimme tien päällä aivan liian myöhään. Löysimme lopulta parkkiin kirjaimellisesti puskaan, mutta jos pysähtyy vain nukkuakseen, ei ole mitään väliä sillä, missä sattuu olemaan, kunhan on hiljaista.

Koska seuraava päivä olikin aurinkoinen myös Kolilla, päätimme palata toiseksikin päiväksi sinne patikoimaan. Minä halusin mennä tuolihisseillä ylös, ja niinpä veimme Helmutin järven puolen parkkiin. Hissit eivät olleetkaan enää auki, vaan vain yksityiskäytössä! Käyttäydyin huonosti, osoitin mieltäni hissipojalle. Ja sitten me lähdimme kipuamaan kohtisuoraa laskettelurinnettä ylös. Onneksi oltiin vasta aamupäivässä ja minulla riitti jaksamista! Kävimme huiput uudelleen ja otimme samoissa paikoissa uudet aurinkoiset kuvat. 

Laskettelurinnettä alas tuleminen oli paljon vaikeampaa kuin ylösmeno, ja minun askeleni horjui ja polvia särki. Mutta en valittanut! Kun pääsimme Helmutin luo, olin jo ihan itkuinen väsymyksestä, mutta Heila oli ihana ja käski minut lepäämään, kun hän valmistaisi meille ruoan. Sinä iltana kävimme vielä tutkimassa erään luolan ja ajoimme ilmaiselle saunalle vaellusreitin varrella. Sauna ja nuotioletut olivat hyvä päätös reippaan ulkoilun jälkeen.

Kolmantena päivänä olisin halunnut käydä katsomassa Kolin veistospuiston, mutta juuri silloin alkoi pari tuntia kestävä sade ja me päätimme aloittaa hitaan kotimatkan. Koska säätiedotus lupasi nyt viileää, mutta poutaa, suunnittelimme ajelevamme ilman päämäärää ja keräävämme mahdollisimman monta kuntaa geokartalle. "Shortsikeli" jatkui eli sinnikkäästi pysyin kesämekossa ja paljaissa jaloissa. Yöksi pitikin sitten kerrostaa bambupyjama, paksu merinovillakerrasto, villahuppu ja villapipo. Tipi-haalariin pujahtaminen aamuisin oli autuus. 

Meillä oli ilmojen suhteen kyllä hyvä tuuri. Viivyimme matkalla kuusi yötä, ja vaikka noin lyhyeen aikaan pitikin saada mahtumaan melkein 900 km, reissu oli kivuliaita öitä lukuunottamatta tosi hyvä. Joka ilta olin liian väsynyt, mutta pystyin kuitenkin ajamaan turvallisesti maalaisteillä. Löysimme upeita paikkoja geokätköilyharrastuksen ansiosta. Luolia, kallioita, hylättyjä rakennuksia ja kauniita maisemia. On onni, että kiinnostuksen kohteemme reissun päällä ovat yhteneväiset.

Meille jäi monta paikkaa vielä visiteerattavaksi seuraavalla Pohjois-Karjalan-reissulla. Outokummun kaivosmuseo oli ihan ulkopuolella kierreltynäkin vaikuttava, joten sitten rikkaampana sinne pitää päästä sisällekin. Valamon luostari oli kaikin puolin ihastuttava, ja matkaparkki aivan täydellinen. Aamulla kävimme törsäämässä luostarin aamupalaan ja minä ylitin reissubudjettini hyvällä syyllä. Taisi olla reissun kylmin aamu, joten lämpimässä syöminen oli luksusta!

Kun tulimme kotiin, minäkin siirryin nukkumaan sisätiloihin. Helmut-kesä kesti tänä vuonna vain vähän yli kuukauden. Normaalisti nukun Helmutissa kolme kuukautta. Voi kunpa ensi kesä olisi meille hyvä.

Puskaparkkeilusta

Tässä kuun alkupuolella puskailin saksalaisten kanssa eräällä rantalaavulla muistaakseni neljä peräkkäistä yötä. Tekikin tosi hyvää vain olla toimettomana paikallaan ja nauttia viimeisimmistä lämpimistä päivistä. Kun siihen asti joka päivä kuitenkin olin palannut Helmutista kotiin tekemään hommia ja hoitelemaan asioita, en ollut saanut päänhiljennyslomaa lainkaan. 

Jouduin siellä laavulla ollessamme toteamaan, että kun joku ihana retkikohde päätyy puskaparkkisovelluksiin, se menettää kaiken taikansa. Kun pienelle alueelle tunkee useampi matkailuauto kerrallaan, niin onhan se eri asia kuin se, että tuossakin kyseisessä paikassa sai aikaisemmin aina olla yksin ja hiljaisuudessa.

Oma ajatusmaailmani puskaparkkeilun suhteen on muuttunut, kun olen joutunut tajuamaan, miten liikaa meitä on. Enää en halua jakaa tietoa kivoista paikoista muille. Enää en änkeä väen vängällä vesirajaan kiinni, vaan pysyn parkkipaikalla. Enää en jää uimarannalle, jonka parkkialueella on tilaa hädin tuskin kahdelle autolle kerrallaan. Enää en saivartele siitä, onko leiriytymiskielto oikeasti lainmukainen tai koskeeko matkailuautokielto myös pakettiauto-Helmutia. Minä yksinkertaisesti kunnioitan kylttejä, koska joku syy niiden laittamiseen on ollut. 

Suurin osa matkalaisista varmasti tietää, miten toimia ja käyttäytyä, mutta eihän tässä tarvita kuin yksi kusipää kymmentä kelpolaista kohti, niin koko porukan maine on pilalla. Monessa asiassa minä hoksasin, että jopa minun saksalaiseni ovat aika pihalla jokamiehenoikeuksien ja maalaisjärjen yksityiskohdista, vaikka tämä on jo heidän kolmas kesänsä Suomessa. 

Pitäisikö minun perustaa taas uusi sometili, jossa voisin kertoa, ettei sorsapoikuetta sovi kesyttää corn flakes -mössöllä ja luonnossa ei huudateta 90-luvun diskomusiikkia? Instan häshtäk vänlaiffit ovat täynnä nurmikolle parkkeerattuja pakettiautoja, vaikka ihan yksiselitteisesti maastossa ajaminen on kiellettyä. "Jos minä nyt tämän kerran vähän rikon sääntöjä" -ajattelu ei toimi, kun meitä on miljardi parkkeeraamassa mustikanvarpujen päälle tai tunkemassa muovikassillista lajittelematonta sekajätettä Lidlin pieneen roskikseen.

Olen ihan varma, että muutaman vuoden kuluttua Suomi on ihan yhtä pulassa pakumatkaajien kanssa kuin Etelä-Eurooppa on jo jonkin aikaa ollut. Käristyvä Keski- ja Etelä-Eurooppa alkaa tuutata vänlaiffereita ja karavaanareita meidän "miellyttävään" ilmastoomme pataljoonittain sen lisäksi, että harrastus on suomalaistenkin keskuudessa kasvanut räjähdysmäisesti. Meillä kannattaisi nyt ajoissa herätä miettimään sitä, miten tänne luotaisiin puskaparkkeilijoille ystävällinen ilmapiiri ilman, että uhrataan rannat roskaavalle paskasakille. En pitäisi ollenkaan pahana jotain lupakirjaa, samaan tapaan kuin kalastus- tai metsästyslupaa. Maksa jokin summa ja lisäksi läpäise testi oikeuksistasi ja velvollisuuksistasi, sitten saat luvan vänlaiffata Suomessa!

Saksalaisten jatkettua matkaansa kohti Naantalin-lauttaa, minä tajusin, ettei minulla ole mitään syytä palata kotiin huseeraamaan. Miksen minäkin viettäisi niitä viimeistä kolmea lämmintä päivää puskissa ennen kuin koko maan yli pyyhkivä myräkkä vie kesän mennessään? Niinpä päätin ajella pienen kierroksen melkein-naapurikunnassa eli Rautjärven maaseudulla ja rauhoittaa päätäni hiljaisuudessa aivan yksin.

Aina maalla ollessani minä alan kaivata omaa mummonmökkiä kaukana ihmisistä. Että saisin asua jossain, missä ei oikeasti kuuluisi mitään muuta kuin luonnon tuottamia ääniä. Mutta ihan rehellisesti tiedän, että se johtaisi vain siihen, että alkaisin taas pelätä ihmisten kohtaamista. Minusta tulisi suurella todennäköisyydellä se Sussu, joka olin vielä Orivedellä asuessani. Sosiaalisten tilanteiden pelkoa, ahdistusta, ihmisten välttelemistä. En minä sellaiseksi enää halua, vaikka minä vihaankin näitä Melukylän ääniä. 

Rautjärvellä nautiskelin uimarannoista, geokätköistä ja nähtävyyksistä. 

Uusi kirkko on jo vihitty käyttöön. Se ei minusta ole mitenkään erityisen kaunis, mutta ei se onneksi rumakaan ole. Järven rannalla oleva hautuumaa sen sijaan on ihanista ihanin. Palaneen kirkon kivijalka veti mieleni vähän murheelliseksi. Että voikin ihminen olla niin sairas, että haluaa yrittää teljetä joulukirkkokansan sisään ja tuikata kirkon tuleen.

Mukavinta oli lopultakin päästä aivan ajan kanssa tutustumaan Hiitolanjokeen. Olen tehnyt sinne kasapäin opastauluja, kun Etelä-Karjalan Virkistysaluesäätiö monine yhteistyökumppaneineen on viime vuosina ennallistanut padottuja koskia. Hiitolanjoki on sillä lailla hienostelevan urbaani retkeilykohde, että siellä melkein kaikki polut ovat nyt esteettömiä ja kaikki nuotiopaikat ja huussit ovat viimeisen päälle siistejä ja uusia. Kioskikin sinne oli täksi kesäksi saatu - toivottavasti yrittäjä ei ole tehnyt pahasti tappiota kahden kuukauden sadekauden takia. 

Kolme koskea käsittävä joen varren retkeilyalue on sen verran laaja ja polut ja parkit tanakasti rakennettuja, ettei isompikaan ihmismäärä sitä hetkessä turmele. Vietin oikein ihanat pari päivää testaamassa kaikki polut ja mahdollisuudet, ennen kuin piti lähteä kotiin pakkaamaan Helmutia Kolin-reissua varten. 

Kivimaalailua

Miten minä en muka ehdi kirjoittaa blogia ollenkaan? Johonkin katosi kolme viikkoa, enkä tajua, että mihin kummahan. Onneksi näppäilen kännykällä arjestani niin paljon kuvia, että niistä voi vähän jälkikäteen tarkastella, mitä tuli tehtyä. 

Helteethän loppuivat kuun alussa, mutta onneksi silloin alkoi tavallinen suomalainen kesä. Läkähdyskelien tilalle tulivat viileämmät yöt ja tavanomaiset 20-asteiset päivät. Sehän oli ihanaa! En minä enää nykyisin hellettä edes tarvitse, kunhan aurinko paistaa! Jatkoin siis mökkeilyä Helmutin kanssa, vaihdellen rantaa joka yöksi.

Tämä omassa kaupungissa matkailu ei sitten ollutkaan mitenkään hyvää säästöä. Helmut nimittäin imi 11 litraa dieseliä sadalla kilometrillä, kun ajelin pikku pyrähdyksiä suppilaudat katolla, vaikka se pitkillä reissuilla tarvitsee vain alle 8 litraa.

Olin heinäkuussa maalaillut rantaelämäni ajankuluna eräälle tutulle värikkäitä tienviittoja, ja tuntenut olevani jotakuinkin yhtä taitava kuin kolmivuotias lapsi. Akryylivärit eivät koskaan ole olleet minulle mieluinen väline, ja rouhea raakapuupinta vielä pisti lisähaastetta peliin. Onneksi tienviitat tilannut ihminen kuitenkin oli lopputulokseen tyytyväinen.

Sen jälkeen minua alkoi houkuttaa kokeilla kivien maalaamista. Kyllä varmasti tiedätte, miten koronan aikana kivien maalaaminen ja niiden ripotteleminen luontoon tai urbaaniympäristöön kasvoi suosituksi harrastukseksi. Jotkuthan onnistuvat tekemään ihan käsittämättömiä taideteoksia, enkä minä ole uskoa silmiäni, kun erehdyn katselemaan niitä jossain Facebook-ryhmässä. Siis akryyliväreillä! Maailman kirotuimmilla maaleilla!

Muutaman aivan tuhoontuomitun yrityksen jälkeen otin erään ystäväni neuvon vastaan: paljon ohuita kerroksia. Ja sitten homma alkoikin sujua paremmin. Maalasin saksalaisille karavaanarikavereilleni muistoksi kiven heidän tämän kesän Suomen-reissustaan ja kun lopulta olin siihen itsekin tyytyväinen, innostuin vielä enemmän. 

Aluksi kirjasin kivien taakse Finstones-ohjeistuksen, mutta loppujen lopuksi totesin sen turhaksi. Jos minä jätän näitä kiviä jonnekin ihmisten iloksi ja löydettäväksi, niin en minä kuitenkaan jaksa missään somessa kytätä, löytääkö joku ne ja postaako niistä ryhmään. Eikös kiviä voi jättää ihan muuten vaan pitkin maailmaa?

Näitä yllä olevan kuvan silmäkavereita lukuunottamatta en kyllä ole jättänyt vielä yhtään kiveä minnekään, koska ne pitäisi ensin lakata. Ja sehän se vasta on tympeää ja tahmeaa hommaa! Lisäksi lakka mielestäni tuhoaa maalipinnan herkkyyttä, minkä takia minulla ei ole ollut suurta motivaatiota ryhtyä lakkailemaan. Kiveni ovat nyt sitten odottamassa, että saisin ne joskus siihen jamaan, että voisin vapauttaa ne maailmalle!

Tuskin tästä mitään uutta intohimoa kuitenkaan syntyi. En minä oikein näe itseäni täällä kotona talvi-iltoina kivien kanssa tuhertelemassa. Olipahan vaan mukavan rauhallista ajankulua aurinkoisina päivinä Helmutin helmoissa kotikonnuilla lohnottaessa. 

Askartelu-, piirtämis- ja käsityöharrastusten huono puoli on se, että niistä syntyy koko ajan uutta tavaraa! Mihinkään en saa mitään kotonanai mahtumaan ja mitään en tarvitse. Siksi minä viehätyin kivistä. Nehän eivät jäisi minun nurkkiini kasautumaan. Jos joku tykkää, voi ottaa mukaansa tai jättää olemaan. 

Toisaalta minulla on niin paljon villasukkia, että neulominenkaan ei mahda ensi talvena olla järkevää ajanvietettä. Lankojakin pitäisi ostaa. Mutta akryylivärejä minulla vielä piisaa... jos vaan ostaisin vähän paremman siveltimen yksityiskohtien maalaamiseen, niin ehkä minä muutaman kiven talven aikanakin voisin loihtia. Tai sitten en. Kuntosalillahan minun olisi PAKKO ruveta aikaani viettämään!

Kesän kuvamuistoja

Tähän kesään on mahtunut paljon onnellisia hetkiä, vaikka tämä alkoikin melkein kaksi kuukautta liian myöhään. Jotenkin minä en tajunnut, että kärsivällisen odotuksen jälkeen kesää ei olekaan edessä kolmea kuukautta, ja nyt onkin yhtäkkiä elokuu. Mitä kauheutta. Elokuu.

Siksi minä räppäisen tähän nyt kuvasatsin kaikesta siitä, mikä tässä lyhyessä kesässä on ollut hyvää ja kaunista. Ja ennen kaikkea lämmmintä!