Nyt on sitten tämän vuoden lomat
lomailtu. Tältä reissultapa vaan ei ollutkaan vaikeaa palata
kotiin, kuten tavallisesti on. Yritin miettiä, mistä se johtuu.
Ehkä siitä, että tiedossa oli jo etukäteen, että yksi viikko on
todella lyhyt aika ja että tällä reissulla on selkeä alku,
keskikohta ja loppu. Tai ehkä siitä, että pitkästä aikaa minulla
oli matkaseuraa, ja matkaseurahan on ihanimmillaankin vähän raskas
asia. Tai ehkä siitä, että täällä kotona jatkuu yhä kesä,
vaikka ollaan pitkällä syyskuun puolella. En tiedä, ehkä kaikista
näistä asioista yhdessä.
Espanjaan laskeutuminen tuntui sekin
ihan kotiinpaluulta. Miten olinkaan kaivannut niitä vuoristomaisemia
ja voimakasta valoa. Espanjan kielikin tuli yllättäen minulta
helposti ja luonnostaan, vaikka edellisestä matkastani on neljä
vuotta, enkä ole saanut treenattua mitenkään.
Sulo ja Heila panivat merkille sen,
miten pieniä ihmiset siellä ovat. Minä vasta heidän siitä
puhuessaan tajusin, että en ollut sitä edes ajatellut tällä
kerralla, vaikka aiemmilla reissuillani olen aina vähän kärsinyt
siitä, että olen siellä kirkaanpunainen ja alati hikeä valuva
jättiläinen. Nyt onnellisuuteni oli voittanut tietoisuuteni
rumuudestani! No, aina siihen asti, kunnes katselin Sulon ja Heilan
ottamia valokuvia ja näin, miltä näytän bikineissä.
Sain myös tarpeellisia muistutuksia
niistä asioista, joista en Espanjassa tykkää tai jotka siellä
ovat hankalia. Jatkuva juomaveden ostaminen pulloissa on paitsi
riesa, myös hirveän kallista. Jos joka päivä uppoaa euro pelkkään
juomaveteen, niin siihen nähden meidän taloyhtiömme holtittoman
kallis vesi on kuitenkin ihan ilmaista... Miettikää, 30 euroa
kuukaudessa pelkkään juomaveteen – se on valtava summa rahaa. Ja
kun yhtäkkiä pitääkin elää ilman kaurapuuroa, Ohut herkku
-ruisleipää ja tofua, niin onhan se hankalaa. (Autismipiirteeni
ovat vanhemmiten vahvistuneet ainakin siinä, että fiksoitumiseni
tiettyihin ruokiin on aika älytöntä.) Espanjassa ei yhäkään
osata kierrättää jätteitä, vaan biojätteetkin on tuskaa tuntien
tungettava muiden jätteiden sekaan. Kaupungit ovat pakokaasuisia,
meluisia ja koirankakkaisia.
Koko viikon ajan lämpötila pysytteli
yli 30 asteessa ja aurinko paistoi. Tuollainen kuumuus on minullekin
liikaa, mutta kyllä tavoittelemani 10 000 askelta silti joka päivä
ylittyi. Jos sää olisi ollut hiukan viileämpi, olisin varmaan
ravannut aamusta iltaan kiskomassa itseeni kauneutta Esteponan vanhassa kaupungissa, mutta nyt
piti ihan pakostakin välillä pysähtyä huilimaan. Minulla oli
onneksi erinomainen kirja messissä, ja maltoin sen kanssa pötkötellä
uima-altaan reunalla.
Pieni kriisinpoikanen iski heti, kun
saavuimme Esteponaan. Majoitus oli meille Sulon kytkyjen ansiosta
ilmainen, ja niinpä pääsimme lomailemaan rikkaiden ihmisten
asuinalueella kaupungin yläpuolisella kukkulalla. Koko talokompleksi
oli muurilla aidattu ja portilla oli vartija. Toinen vartija mopoili
sähköskootterillaan ympäri niitä kolmea katua kaiket päivät. Pihakatu oli niin puhdas, että siltä olisi voinut syödä. Yksityisellä uima-altaalla oli uimavalvoja ja allasbaari. Rapuissa
portaat olivat marmoria ja isossa asunnossamme toimi täydellisesti
ilmastointi. Siellä oli kaunis ja laadukas sisustus sekä kaikki
mahdolliset kodinkoneet. Sulo oli vuokrannut meille pienen ylämäkiin
hyytyvän Fiat Pandan, jonka saimme parkkeerata parkkihalliin kaiken
maailman porschejen, land rovereiden ja urheilumersujen sekaan.
Tällaista rikkaiden lomailua en ole koskaan kokenutkaan.
Pröystäily aiheutti minussa häpeän
tunnetta. Miten vastenmielistä onkaan se, että tässä maailmassa
rikkaat kuluttavat tolkuttomiin turhuuksiin, mutta köyhät eivät
edes välttämättömyyksiin. Minun teki mieleni käydä selittämässä
jokaiselle ökyalueella työtä tekevälle espanjalaiselle, että me
emme kuulu tähän burberryporukkaan. Meillähän ei ollut edes
vaihtovaatteita, koska rahamme eivät riittäneet ostamaan lennolle
matkalaukkua!
Ja silti samalla minä olin niin kiitollinen siitä,
että pääsin ilmastoituun asuntoon puhkumaan lämpöhalvaustani
pois ja pesemään jatkuvasti hikilimaantuvia vaatteitani koneella
puhtaiksi. Meidän hiilijalanjälkemme oli suurempi kuin voin edes
ajatella. Kiidimme lentokoneella Euroopan yli vain yhden viikon tähden. Pärrytimme ilmastointia, pyöritimme tiski- ja
pesukoneita, kävimme suihkussa, lotrasimme altaassa ja ajoimme liian
pienellä vaihteella vuorten rinteitä ylös. Tuotimme törkeän
määrän muovijätettä.
Espanjalaiset ovat kuvottavia siinä,
miten he heittelevät jätteensä minne sattuu siitä huolimatta,
että jokaisella kadulla on isot jäteastiat ja pulloille jopa erilliset keräysastiat. Missä vain näkyikin
pala multamaata, siinä oli myös kasa tölkkejä, pulloja ja
sekalaista roskaa. Jopa kukkaruukuissa oli aina jotain roskaa. Laatoitetut ja
asfaltoidut alueet keskustassa kyllä pestään ja putsataan joka
aamu, mutta otapa askel pois julkisivusta, niin paljastuu
espanjalaisten todellinen sottapyttyolemus. Ja minusta sitä roskaa
oli nyt vielä enemmän kuin helmustellessani viisi vuotta sitten.
Kaikkein surullisin kokemus oli, kun
ajoimme Marbellaan sellaiseen puskaan, joka oli minulle Helmutin
kanssa ollut koko matkamme paras paratiisi. Se oli yksi iso metsäinen
tontti keskellä kymmenien tai ehkä satojen kilometrien mittaista
hotelleiden ja huviloiden tiukkaa riviä rantaviivassa. Siellä minä
tutustuin Saksalaisiin, ja siellä minun pelkokauteni päättyi ja
aloin rakastaa helmustelua. Siellä kävi tietysti muitakin
karavaanareita, mutta lisäksi siellä asui vakituisesti kaksi
saksalaista hippiperhettä jurtissaan. Siellä oli puhdasta, siistiä
ja hipihiljaista. Lidliin ja Mercadonaan sieltä käveli viidessä
minuutissa ja itsepalvelupesulakin oli kävelymatkan etäisyydellä.
Siellä oli todella hyvä olla ja kaikki mitä tarvitsin.
Olen Saksalaisilta sittemmin kuullut,
että myöhemmin hipit lisääntyivät niin, etteivät karavaanarit enää
voineet siellä puskailla. Vastenmieliset pilvipäät valtasivat koko
ison tontin ja viljelivät marihuanaansa metsikössä. Halusin nyt
käydä kurkkaamassa tuota hullua hippimeininkiä, ja kun paikka osui
matkamme varrelle, Sulo suostui kurvaamaan sinne.
Mutta jo tienristeyksessä
olikin iso kyltti, joka kielsi pysäköinnin muilta kuin henkilöautoilta
ja lisäksi yöpysäköinnin ihan kaikilta ja tietysti telttailun.
Vartijakin siinä oli pitämässä huolen, ettei vaan vänlaiffereita
pääse paikalle. Meitä ei rannassa odottanutkaan siis hippileiri,
vaan tyhjä parkkialue, jossa oli roskaa kuorma-autollisen verran.
Rantabaari oli jo syksyä vasten suljettu, mutta saastaiset merkit paikallisten
biitsielämästä olivat yhä jäljellä. Kävelin roskan seassa ja
minusta tuntui hirveän pahalta. Karavaanarit eivät ole ongelma.
Espanjalaiset ovat. Ja hipit ovat. Ne, jotka eivät välitä mistään
ja kuvittelevat kaiken olevan vain heitä varten.
Minusta tuntuu, etten enää
haluaisikaan mennä talviksi Espanjaan vänlaiffaamaan. Katselin
puskaparkkisovellusta ja totesin, että Marbellan paratiisini lisäksi
moni muukin täydellinen paikka oli kadonnut siitä kokonaan.
Sovellus tarjoilee nyt pääasiassa kadunvarsiparkkeja. Häshtäk
Vänlaif siis tuhosi itse itsensä. Niin tulee käymään vielä
Suomessakin aikanaan. Kun Etelä-Eurooppa kuumenee kuumenemistaan,
alkavat Baltia ja Pohjoismaat houkutella suuria laumoja. Luuletteko,
että espanjalaiset ja italialaiset osaavat kerätä roskiansa
täälläkään?
Näistä surullisista
todellisuusläimäytyksistä huolimatta meillä oli todella
onnellinen viikko. Nukuin sikunia, niin kuin huoleton ja fyysisesti
itsensä väsyttänyt ihminen nukkuu. Me emme käyneet kukaan
toistemme hermoille ja kaikki saivat tehdä itselleen kiinnostavia ja
tärkeitä aioita. Estepona kerkesi viikossa tulla tarpeeksi tutuksi
ja Sulo ehti käväistä Gibraltarillakin.
Kaikkien mielestä ehdottomasti
parasta oli kuitenkin yhteinen autoretki vuoristoon. Minulle se oli
paluu omimpaan ympäristööni, ja pojille uusi elämys. Päädyimme vuoren rinteellä kiemurtelevalle polulle patikoimaan tolkuttomassa kuumuudessa, mutta se
koettelemus todettiin kaiken tuskan arvoiseksi, kun silmiemme eteen
avautui kirkasvetinen kanjoni! Kotkat kaartelivat yläpuolellamme, ja
viileä vesi tuntui ihanalta liian kuuman Välimeren ja
kädenlämpöisen uima-altaan jälkeen.
Paikalla oli myös espanjalainen nainen
kahden teinipoikansa kanssa ja kun aloin jutella pojille, he
kysyivät, haluammeko heidän johdattavan meidät edemmäs. En
ymmärtänyt kysymystä oikein, ja niinpä me päädyimmekin
olettamani patikoinnin sijaan uimaan poikien perässä etäämmäs
kanjonissa, kiipeämään vedestä kallioille ja hyppimään niiltä
alas. Pojat olivat hirvittävän pelottomia, ja mekin uskalsimme ihan
tarpeeksi! Se oli ihanaa, eikä 34-asteinen hellekään tuntunut enää
ollenkaan liialliselta. Ilman niitä poikia kanjonikokemus olisi
jäänyt aika reippaasti pliisummaksi!