maanantai 26. helmikuuta 2024

Minun avioliittoni ja minun aivoni


Silloin kesällä 2018, kun lopetin tämän blogin kirjoittamisen, minä totesin: "Olen elänyt viime helmikuuhun saakka siinä uskossa, että parisuhteemme on maailman paras."

Kun me pilasimme avioliitomme, tosi moni tuttu sanoi, ettei olisi ikinä uskonut, että juuri meille käy niinkuin kävi. En minäkään. Se kaikki tuli minullekin aivan puskista.

Vielä seuraavana syksynä erokurssilla minä ajattelin samoin. Kun meillä siellä oli tehtävänä miettiä tuttavistamme sellainen pariskunta, joilla on meidän mielestämme toimivin parisuhde, minä yhä ajattelin, että Sulo ja minä olimme se pariskunta.

Niin että mitä helvettiä siinä sitten oikein tapahtui? Mikä oli se pyörremyrsky, jonka silmään me jouduimme ja kohtelimme toisiamme niin hirvittävän rumasti? Me, jotka todella joka solullamme rakastimme ja arvostimme ja ihailimme toisiamme ja olimme toisistamme kiitollisia! 

Emme me ilkeyttämme tai pahuuttamme toisiamme loukanneet. Lähinnä minä koen sen niin, että olimme molemmat aivan pihalla siitä, mitä meissä tapahtui. Me olimme ymmärtämättömiä ja tietämättömiä omista itseistämme ja se sitten johti siihen, mihin johti.

Nyt me tiedämme paljon enemmän. Kului viisi vuotta, mutta lopultakin meillä alkaa olla vastauksia. Ja kuulkaas: aika ei paranna ketään - sinä aikana täytyy myös tehdä töitä parantuakseen.




Sulohan on maailman kiltein ihminen. Hänelle kaikkien muiden hyvinvointi menee aina omansa edelle. Pääasia on se, että kaikilla muilla on asiat hyvin - itsestä viis! Hän järjesti yhteiselomme niin, että minulla oli aina kaikki hyvin ja sain tahtoni läpi. Mutta jos Sulolla ei ollut kaikki hyvin, hän kätki surunsa ja tyytymättömyytensä sisäänsä. En minä sitä silloin tajunnut. Minä vain olin ihkaensimmäistä kertaa elämässäni onnellinen ja sitä onnellisuutta jatkui vuosia.

Entäs minä sitten, mikä oli minun piilevä vikani? Sulo on näin jälkeenpäin kertonut, että hänellä oli jatkuvasti sellainen olo, kuin sammuttelisi tulipaloja minun perässäni. Minähän en millonkaan edes tiennyt sytytelleeni sellaisia!

Tulipaloille riittää tässä vaiheessa selitykseksi neljä kirjainta: ADHD.

Ja noiden neljän kirjaimen takia minä kai tämän bloginkin päätin uudelleen elvyttää. Kun joutuu lähes viisikymppisenä siihen tilanteeseen, että koko oma siihenastinen elämä näyttäytyy täysin uudessa valossa, saattaa tulla tarve kertoa siitä kaikille. 

Yritän opetella olemaan puhumatta muitten asioista. Minulla on nyt parisuhde, mutta pyrin pitämään sen poissa tästä blogista. Suloa joudun takuulla sivuamaan välillä, koska hän on se peili, jonka avulla olen päässyt näkemään itseni. En tule kertomaan Sulon osuudesta eroomme, enkä yrittämään selittää, mitä hän koki ja tunsi ja teki. Meistä kumpikaan ei ole syytön siihen edellämainittuun pyörremyrskyyn, mutta tulen kertomaan teille vain omista teoistani ja ajatuksistani, jos siihen sattuu olemaan aihetta.

3 kommenttia:

Eila kirjoitti...

Se, että purat omalta osaltasi asioita auki, taitaa auttaa myös Suloa purkamaan omia tuntojaan!

Sulo Lintunen kirjoitti...

Tämä on kauniisti kirjoitettu ❤️ Kiitos että olet ollut osa elämääni ja tulet aina olemaan, vaikkei kaikki ihan ole mennyt niinkuin suunniteltiin.

Susanna kirjoitti...

Samat sanat sulle, Lintu. Meinas tulla itku tästä kommentista!