Ihmeellinen pieni maailma!

Tämä jokasyksyinen miniatyyritapahtuma on aivan huikea juttu. Ymmärtääkseni - mutten ole varma - kyseessä ovat samat järjestäjät, jotka organisoivat aikoinaan Suuri Snadi -tapahtumaa pääkaupunkiseudulla. En tiedä, mitä tapahtui, mutta viimeisin Suuri Snadi pidettiin Tampereen isojen messujen yhteydessä ja menetti silloin erityisen hienon luonteensa. Se vanha tuttu luonne nousi kuitenkin tuhkasta uuden nimen alla, kun Ihmeellinen Pieni Maailma pompsahti olemaan olemassa. Se on tapahtuma, jossa samassa hallissa on pienoisrautatie-, lego- ja nukkekotiharrastajia sekä lelukeräilijöitä. Nykyisin Suomessa alkaa olla jo hirmuinen määrä aikuisia Barbie-harrastajiakin, ja tapahtuma on laajentunut 1:6-mittakaavaan. 

Tavallisista miniatyyrimarkkinoista poiketen tässä tapahtumassa ei ole kyse pelkästään myymisestä ja ostamisesta. Varsin suuri osa näytteilleasettajista ei myy yhtään mitään, vaan on paikalla esittelemässä omia tuotoksiaan ja tapaamassa toisia harrastajia. Pienoisrautatiet ovat massiivisen kokoisia ja niiden rakentajat ihan oma, innokas lajinsa enimmäkseen vanhempia herroja. Toivottavasti nuori sukupolvi löytää harrastuksen pariin myös! Sitten on esillä myös legorakennelmia, nukkekoteja, roomboxeja ja keräilytavaraa. 

Minähän siis rakastan messuilla käymistä sekä yleisön että näytteilleasettajan ominaisuudessa. Yleisönä olemisen hankaluus on se, että pitää jaksaa kävellä kauheasti ja kantaa kauheasti eväitä ja kauheasti kaikkea tavaraa mukanaan. Myyjänä olemisen huono puoli taas on se, että pitää tienata ja olla jumissa oman pöydän takana. Lisäksi, kun messuilla törmää aina tuttuihin ja jää heidän kanssaan kälkättämään, tulee huomaamattaan porukalla tukkineeksi jonkun poloisen myyntipöydän. Viime vuonna minä sitten keksin, että näillä messuilla minä voinkin napsia molemmista rooleista parhaat palat! Jos otan sieltä oman pöydän, mutten myy mitään, minulla on tukikohta, josta käsin sinkoilla pitkin hallia ja jonne palata aina lepäämään ja syömään. 

Nukkekotiharrastajissa ja -ammattilaisissa on uskomattoman taitavia ihmisiä. He askartelevat, muovailevat, ompelevat, neulovat ja rakentavat asioita, joita minun mielestäni ei ihmiskäsillä pitäisi olla edes mahdollista saada aikaan. Ja sitten on niitä, jotka valokuvaavat upeasti! On tulitikkuaskiin mahtuvia ruokia, jotka näyttävät aidommilta kuin aidot ruoat. On vaatteita, joissa on vuorit ja soljet ja taskut ja kaikki ihmeelliset yksityiskohdat. On taloja, joissa on jokainen avaimenreikäkin olemassa ja huonekaluja, jotka ovat tarkkoja kopioita ihmisten kalusteita. Ne, jotka ovat "inessä tässä skenessä" ymmärtävät, etten minä ole omine nukkemaailmoineni kovinkaan kummoinen askartelija, rakentaja, ompelija tai muovailija. Sitten taas ne tuttavani, jotka eivät seuraa alaa, ovat ihastuksissaan minun minimaailmoistani ja kehuvat taitojani. No, minä olen realisti. Ei minulla ole mitään sellaista, mitä voisin tuollaisessa tapahtumassa myydä tai esitellä. 

Mutta minäpä osaan leikkiä! Niinpä vuosi sitten kehittelin Kenin ompeluseurat.

Toissa keväänä kutsuin Instagramista tuttuja nukketyyppejä kotiini leikkitreffeille ja se oli huikeaa. Ihan aikuiset ihmiset tulivat tänne jopa ulkomailta asti ja me leikimme yhdessä minun dioraamoissani. Porukka loi tarinoita yhdessä ja erikseen ja julkaisi niitä somessa. Hoksasin, että leikkimistä minä voisin tarjota myös messuilla. Niinpä askartelin juosten kustun dioraaman, jossa messuilla väsähtävät nuket voivat huilata mukavilla sohvilla, hörppiä teetä ja kaivaa kutimet kasseistaan. Samalla myös ihmisille oli istuimet ja teetä tarjolla - paikka, jossa treffata toisiaan. Kenin ompeluseurat osoittautuivat niin hyväksi ideaksi, että halusin jatkaa tätä tapaa tänä syksynäkin.

Mietin, että ompeluseuran toistaminen olisi tylsää, mutten keksinyt oikein mitään muutakaan ideaa. Eräs nukkekaverini ehdotti taidepajaa ja siihen hienoon ajatukseen tartuinkin innolla! Paitsi että sain sen suunnittelusta sisältöä omalle nukketililleni, taidepaja osoittautui vielä paremmaksi menestykseksi kuin viimevuotiset ompeluseurat! Miten huikeaa olikaan katsoa, kun väki saapui asettelemaan nukkejaan, kuvaamaan niitä ja suunnittelemaan yhdessä kohtauksia. Ja he ihan oikeasti tekivät nukeilleen pieniä taideteoksia, joita varten olin varannut materiaalia. Syntyi minikokoisia elävän mallin piirroksia, maalattuja kiviä ja väritettyjä värityskuvia!

Ennen messuja minua ei yhtään huvittanut lähteä matkaan. Hirveä määrä rahaa uppoaa pelkkään dieseliin, kun pitää ajaa Espooseen asti - vieläpä kaatosateessa! Yöt ovat jo hirveän kylmiä ja minun pitää palella Helmutissa. Pitää jaksaa olla sosiaalinen monta päivää putkeen. Ja messuilla kuluu kuitenkin liikaa rahaa houkutuksiin, vaikka olen aikalailla persaukinen. Niin monta negatiivista asiaa. Mutta sen verran minä itseäni tunnen, että näiden negatiivisten ajatusten ei saanut nyt antaa määrätä tekemisiäni, ja matkaan oli lähdettävä hammasta purren.

Riemu valtasi minut tietysti heti, kun perjantai-iltapäivänä astuin halliin sisään. Siellä ne rautatiesedät jo kasasivat ratojaan ja kaikilla oli hymy huulilla! Siitä eteenpäin kaikki olikin sitten minulle yhtä suurta onnellisuutta. On hassua, miten samaa maata me nukkeihmiset olemme keskenämme ja miten tuntuu siltä kuin olisimme vanhoja tuttuja, vaikka emme ennestään toisiamme tuntisikaan. Mehän tunnemme nukkemme ja niiden taustat ja luonteet. Monella nukke on pienoisversio itsestä ja minusta on ihanaa nähdä, miten he ovat toteuttaneet oman asunsa nukelle. 

Kuten viime syksynäkin, myös nyt vanhat tutut ja minulle uudet tuttavat saapuivat Kenin ja Kaarnan taidepajaan. Syntyi hauskoja kohtaamisia ja tolkuton määrä kuvamateriaalia. Joudun tällä hetkellä postaamaan ihan sarjatulella tarinaa someen, koska en halua jättää mitään kertomatta, enkä kenenkään nukkea huomioimatta. Ja miten ihanaa on, että leikkijät saattoivat jättää rakkaat nukkensa taidepajaan hengailemaan siksi aikaa, kun itse kiersivät myyntipöydillä tekemässä ostoksia. Sillä aikaa nuket saattoivat elellä omaa elämäänsä toisten nukkejen kanssa. Myyntipöydissäkin on monella mukana dioraama, jossa asiakkaat saavat käydä valokuvaamassa nukkejaan. Leikkiminen on olennainen osa nukkekotiharrastusta!

Vielä viime viikolla ajattelin, että vuoden päästä jätän tämän reissun väliin, mutta nyt en malta odottaa, että seuraava tapahtuma alkaisi! Mutta mitä minä seuraavaksi keksisin? Pöytiä pitää ainakin varata kaksi - yksihän ei enää riitä!

(Messut nukkejen vinkkelistä löytyvät täältä.)

Sisustus-Häyrisen piina

Tämä minun nykyinen kotini on pienin, jossa olen 2000-luvulla vakituisesti asunut. Immolassa ja jo Orivedelläkin totuin siihen paratiisimaisen olotilaan, että tilaa oli rajattomasti ja pystyin aina keksimään uusia sisustusjuttuja, kun hinku iski. Olin jatkuvasti Remontti-Häyrisenä ja Sisustus-Häyrisenä, ja se oli ihanaa. Ei aina Sulon mielestä toki, mutta minä olin elementissäni, kun sain roudata huonekaluja eestaas, maalailla ja nikkaroida ja piirrellä pohjapiirustuksia. Oli ihanaa, kun oli erikseen huone jokaiselle toiminnolle. 

Niinpä 45 neliön yksiöön ahtautuminen on tuntunut juuri nimenomaan siltä: ahtautumiselta. Olen näiden neljän vuoden aikana yrittänyt saada tähän asuntoon toimivan keittiön, olohuoneen, makuuhuoneen ja työhuoneen. Minusta ihmisen on luonnotonta asua yhdessä huoneessa. Makuuhuoneen lämpötilaa pitäisi voida säätää muuta kotia alhaisemmaksi. Nukkumaan mennessä ei pitäisi joutua kuuntelemaan jääkaapin ääntä. Yövieraiden kanssa ei enää aikuisena pitäisi joutua nukkumaan samassa huoneessa. Ja mikä tärkeintä: askartelu- ja käsityöhommia, työjuttuja ja piirusteluja ei pitäisi joutua aina keräämään kesken pois ja kaivamaan uudelleen esiin. 

Neliöitä minä en loppujen lopuksi kaipaisi viittäkymmentä enempää, mutta seiniä minä tarvitsisin. Optimaalisinta olisi, jos kodissani olisi tupa, jossa yhdistyisi keittiö ja oleskelutila, ja sen lisäksi erillinen hommihuone työlle ja harrastuksille sekä pienenpieni, viileä makuuhuone. 

Rahattomuus ja tilan rajoitteet ovat pitäneet sisäisen Häyriseni aisoissa. Ajatelkaapa, että minulla on jo yli neljän vuoden ajan ollut samat tapetit seinillä, enkä ole vieläkään kyllästynyt niihin! No, lukuunottamatta alun kuningasideaani metsäalkovista.

Nukkumisjärjestelyt ovat olleet ongelmalliset aina. Ensin minä ostin valtavan kokoisen vaatekaapin Jyskistä, jotta saisin rajattua kamarista sängylle erillisen alkovin. Tilasin karmean hintaiset valokuvatapetit, joilla päällystin alkovin seinät ja katon. Metsäalkovista tuli erittäin kiva pesä, mutta sen suureksi ongelmaksi osoittautui se, ettei sieltä herännyt koskaan. Siellä oli aina pimeää. Sängyn petaaminenkin oli turhan hankalaa, kun alkovi oli avoin jalkopään puolelta. Minä myös kyllästyin valokuvaseiniin.

Niinpä koitti päivä, jolloin kalliit valokuvatapetit revittiin irti ja pimeä alkovi muuttui toimistoksi. Päivänvaloa ei tietokoneella kökkimiseen tarvittu ja sain toteuttaa visioni vanhasta ja kurppaisesta työhuoneesta. Päällystin seinät Sinuhe egyptiläisen sivuilla ja tein ikivanhoista laudoista hyllyt.

Sänky muuttui tuossa vaiheessa ihan tavalliseksi sängyksi, johon rakensin päädyt vanhoista peiliovista, jotka roudasin Immolan Raudasta ja Romusta. Onneksi on Immola ja onneksi on hyvät välit Suloon! Meidän ei koskaan tarvinnut jakaa huonekaluja ja hamstraamiamme rakennustarvikkeita, sillä Immolassa ne ovat säilyneet ja huonekaluja on vaihdeltu tarpeen mukaan molempien kotien välillä.

Kun sain tietokonepöydän piiloon, minun oli mahdollista luoda yhdistetty makuu- ja olohuone, jossa ei tarvinnut katsella elektroniikkaa, eikä papereita ja johtoja tulvivaa tietokonepöytää. Mutta nukkumisongelma sai uusia muotoja. Avarassa tilassa ei ollut miellyttävää nukkua, varsinkaan syksyisin, kun siirryin Helmutin pienestä pesästä kotiin. Lisäksi strobona välkkyvä katuvalo sai minut hulluksi. Sittemmin valo korjattiin, ja nykyisin minut tekee hulluksi sen jatkuva tasainen loimotus, minkä takia joudun käyttämään pimennysverhoja. On mahdotonta saada kaupungissa makkari, jossa yöt olisivat pimeitä ja aamulla saisi herätä auringon nousuun.

Minulla on ollut kaksi päähänpinttymää, jotka ovat hankaloittaneet tämän kodin tekemistä toimivaksi kokonaisuudeksi. Ensimmäinen on se, että "aikuisella pitää olla leveä sänky". Ostin Majikselta poistuttuani 1600 euron jenkkisängyn, jossa on kymmenen vuoden takuu. Olin varoissani silloin, kun avioerorahat olivat mätkähtäneet tililleni ja pystyin kerrankin panostamaan patjaan. Arvelin, että 140-senttinen olisi juuri optimaalinen. Siinä olisi parisängyn tuntu, mutta se ei veisi liikaa tilaa. Arvelin myöskin, etten kymmentä vuotta tulisi nukkumaan yksin. Väärin ja väärin. Sänky vie aivan liikaa tilaa. Ja minä nukun yhä yksin ja tulen mitä suuremmalla todennäköisyydellä nukkumaan aina. Yhden hengen sänky olisi ollut niin paljon fiksumpi valinta!

Päätin kuitenkin palata alkoviajatukseen, mutta tällä kertaa sijoitin sängyn niin päin, että sisäänpääsy on sängyn reunasta, eikä päädystä. Alkoviin tulee pikkuisen enemmän valoa ja petaaminen on hiukan helpompaa. Tämä nykyinen alkovi on ollut ihan hyvä, ja toimistoajan kirjansivutapetti ja vanha lauta toimivat sielläkin. Lisäksi pilkoin jenkkisängyn runkoa sen verran, että onnistuin rakentamaan säilytystilaa pedin alle. Jenkkisängyt ovat rumia möhkäleitä, enkä ole katunut sahailuani.

Kun vielä keksin, että siirrän keittiön suuren pöydän kamariin piirustuspöydäksi ja haen Immolasta pienen pöydän keittiöön, minun ei tarvinnut enää piirtää ja ommella ruokapöydällä, ja kerätä keskeneräisiä hommia pois aina, kun haluan syödä. Keittiössä en juuri koskaan tarvitse isoa ruokapöytää ja jos joskus harvoin sattuu tulemaan vieraita, uudessa pöydässä on kätevä jatkopala. 

Kotini alkoi tässä vaiheessa siis olla jo lähes toimiva.

Toinen päähänpinttymäni oli se, että "aikuisen ihmisen kodissa pitää olla sohva ja olohuone". Ostin pian tänne muutettuani ihanan sohvan Ikeasta. Se on kaikin puolin täydellinen; hyvä istua ja kaunis katsella. Sohvan ahtaminen samaan huoneeseen tietokonepöydän, työpöydän ja useiden kaappien kanssa on kuitenkin ollut ihan tuskaa. Jos minulla käy joku kylässä, jämähdämme aina keittiön pöydän ääreen, emmekä todellakaan siirry vierekkäin kahdenistuttavalle sohvalle kamarin puolelle. 

Vasta nyt neljän vuoden jälkeen minä pystyn luopumaan tuosta aikuisen ihmisen sohvastani. Paitsi, että se vie liikaa tilaa, se myös passivoi. Minä niin mielelläni kaivaudun sen syliin kännykän tai läppärin kanssa. En ole koskaan ollut päivällämakaajatyyppiä, mutta sellainen minusta on sohvien takia tullut. Kysyin itseltäni: olenko onnellisempi sohvalla selälläni vai nukkekoteja askarrellessani? Sohvan oli siis aika poistua, koska vain sillä lailla pääsisin eroon Jyskin megakaapista, jonka heppoista lastulevyimagoa olin inhonnut alusta saakka. Minä vain en sovi elämään nykyhuonekalujen kanssa. Halusin vanhat talonpoikaiskalusteet ympärilleni. Halusin oikean hommihuoneen, jossa olisi tilaa ommella, piirtää, askarrella ja leikkiä. Ja tehdä töitä. 

Oli tehtävä valinta sen välillä, haluanko elää kauniissa sisustuslehtikodissa ja luopua käsillä tekemisestä ja leikkimisestä, vai haluanko harrastaa rakkaita harrastuksiani ja luopua söpöydestä. (Kuinka helppoa olisikaan olla ihminen, jonka ei tarvitsisi pyhittää kotiaan askartelutarvikkeille ja nukketaloille. Silloin sitä mahtuisi asumaan vaikka matkailuautossa.)

Sohvasta ei onneksi tarvinnut ihan lopullisesti luopua, sillä se kannettiin pihan poikki heilan kotiin. Hänellä oli ihan paska sohva, ja kun minun sohvani nyt jää "perheeseen", saan minäkin nauttia välillä sen mukavuudesta!

Jättimäisen kaapin halusi Sulo, ja minä yritin purkaa sen mahdollisimman varovaisesti, jotta se onnistuttaisiin vielä pystyttämään Immolaan. Tilalle toin vanhoja kalusteita, jotka olivat kulkeneet mukanani teini-iästä asti. Ja nyt minä olen tässä kolme täyttä päivää uudelleenjärjestänyt valtaisan määrän silpunpilppua ja nukkekoteja sopimaan näiden huonekalujen sisään. 

Pitää olla oma itsensä, eikä teeskennellä aikuista. Jos on pakko hengailla vieraiden kanssa keittiön pöydän ääressä, pitää yrittää tuoda sen ympärille miellyttäviä istuimia. Projekti on vaiheessa. Ja jos pää ei kestä kertakäyttöhuonekaluja, niistä pitää pysyä erossa. Nyt minulla ei ole enää lainkaan nykyaikaisia levyhuonekaluja! No, Kenin mdf-levystä tehtyä kotikaappia lukuunottamatta. Yhden uuden huonekalun minä kuitenkin haluaisin: Ikean keltaisen nojatuolin keittiöön. Kiitos Universumi, jo etukäteen! Toivottavasti se löytyy ennenkuin seuraava häyrishulluus iskee. Jos vanhat merkkit pitävät paikkansa, keväällä kaikki taas pyörii ympäri.

Taas toimeentulosta

Toiseksi viimeisenä aamuna Esteponan hienossa huoneistossa minä heräsin viideltä siihen ajatukseen, että asumistuki katoaa ja räväytin silmäni auki, enkä todellakaan enää nukkunut. Aloin pyöritellä lukuja päässäni ja tulin siihen tulokseen, että ainoa keino saada rahat riittämään Helmutin ylläpitoon, olisi laittaa omakin kotini vuokralle ja ryhdyttävä kodittomaksi. Jos minulla olisi iso ja lämmitettävä pakettiauto, minä voisinkin tehdä sen. Mutta en minä Helmutissa pysty ikuisesti asumaan ja töitä tekemään. En edes, vaikka ajaisin talveksi Espanjaan asti. Tässä skenaariossa olisi niin hirveästi epävarmuustekijöitä, etten sellaiseen hulluuteen aio heittäytyä. Yksikin sairastuminen tai vuokralaisen irtisanoutuminen keikauttaisi minut alas reunalta.

Odotin kotiinpääsyä sen takia, että pääsisin naputtelemaan taulukkolaskentaohjelmaan lukuja ja vertailemaan eri kauhukuvia keskenään. Voisiko oikeasti olla totta, että ihmisen on taloudellisesti kannattavinta olla koditon?!

Kotona istahdin heti ahdistumaan tietokoneen ääreen. Parempi kohdata karu totuus ennemmin kuin myöhemmin. Olin ollut oikeassa. Kodittomana yrittäjänä minun rahani parhaiten riittäisivät siihen, että saisin pitää Helmutin. Pyöritin läpi ihan kaikki vaihtoehdot kodittomuudesta tässä pysymiseen ja slummiyksiöön vuokralle muuttamiseen, yrityksen lopettamisesta kokoaikayrittäjyyteen. Huomasin jo keväällä yrittäjäkurssilla sen, että jos tienestini yritykseni kautta nousevat yli 650 euroon kuukaudessa, minä joudun ylittämään rajan osa-aikaisen ja kokoaikaisen yrittäjyyden välillä. Eli tienaan joko sen verran, ettei sillä rahalla pysy hengissä, tai sitten joudun tienaamaan aivan helvetisti, jotta selviytyisin YEListä. Välimuotoa ei ole. Raja kulkee siinä kuudessa ja puolessa sadassa. 

Oikea yrittäjyys on poissuljettu. Kokoaikainen hanttihommatyö on poissuljettu. Kokeiltu on. En pysty niihin. Kaikista muista vaihtoehdoista jään kuitenkin niin hirveästi miinukselle, että olisi pakko luopua Helmutista ja elämä olisi siltikin vielä enemmän kituuttelua kuin nyt.

Kyllä minä tiedän, että monikin pyörittelisi silmiään, kun tätä lukisi: "Myy ne asuntosi ja elä niistä saaduilla rahoilla, senkin kermaperse sossurotta!" 

No vittu en. Minä olen kerran jo menettänyt ihan kaiken, mitä olin elämässäni saavuttanut, enkä suostu joutumaan siihen tilanteeseen uudelleen! Enhän minä edes eläisi kuin vuoden niillä rahoilla ja sitten olisin täysin tyhjän päällä. Vaikka tämä koti ei olekaan sydämeni koti, tämä on minun vanhuuteni turva. Ja vaikka vastikkeemme on kallis, se on silti pienempi kuin yksiön vuokra. Toista asuntoa voin pakon edessä yrittää myydä, mutta puoli-ilmaiseksi en siitä luovu.

Yksi epätoivoisen lupaava vaihtoehto laskelmistani kuitenkin löytyi: kaikkein vähiten tekisin miinusta sillä, että pitäisin kaiken nykyisellään, mutta menisin kuntouttavaan työtoimintaan edes kahdeksi päiväksi viikossa. Ilman asumistukea ja pienennetyllä työttömyyskorvauksella olisinkin oikeutettu toimeentulotukeen tarpeen vaatiessa. Jos en käyttäisi rahaa yhtään mihinkään muuhun kuin pakollisiin ja seisottaisin Helmutia osan vuodesta, en joutuisi luopumaan mistään muusta kuin mielenvirkistyksestä. Olettaen siis, että onnistuisin tienaamaan yritystoiminnallani vähintään viitisensataa euroa kuukaudessa. Ja olettaen, että kuntouttavasta saadut yhdeksäneuroset eivät söisi toimeentulotukea ja ettei yläkerran asunnon omistaminen veisi minulta oikeutta siihen. Pysyisin hengissä, vaikken ehkä elossa.

Pitää siis nyt yrittää pitää pää kylmänä ja katsoa, mitä se todellisuus sitten vuodenvaihteessa on, kun pahuudet pääsevät valloilleen. Kelan laskuritkaan eivät suostu laskemaan tammikuun asioita, koska uudet lait eivät ole vielä voimassa. Ei sumeapäisiä äkkiratkaisuja tässä kohtaa!

España - reality check

Nyt on sitten tämän vuoden lomat lomailtu. Tältä reissultapa vaan ei ollutkaan vaikeaa palata kotiin, kuten tavallisesti on. Yritin miettiä, mistä se johtuu. Ehkä siitä, että tiedossa oli jo etukäteen, että yksi viikko on todella lyhyt aika ja että tällä reissulla on selkeä alku, keskikohta ja loppu. Tai ehkä siitä, että pitkästä aikaa minulla oli matkaseuraa, ja matkaseurahan on ihanimmillaankin vähän raskas asia. Tai ehkä siitä, että täällä kotona jatkuu yhä kesä, vaikka ollaan pitkällä syyskuun puolella. En tiedä, ehkä kaikista näistä asioista yhdessä.

Espanjaan laskeutuminen tuntui sekin ihan kotiinpaluulta. Miten olinkaan kaivannut niitä vuoristomaisemia ja voimakasta valoa. Espanjan kielikin tuli yllättäen minulta helposti ja luonnostaan, vaikka edellisestä matkastani on neljä vuotta, enkä ole saanut treenattua mitenkään.

Sulo ja Heila panivat merkille sen, miten pieniä ihmiset siellä ovat. Minä vasta heidän siitä puhuessaan tajusin, että en ollut sitä edes ajatellut tällä kerralla, vaikka aiemmilla reissuillani olen aina vähän kärsinyt siitä, että olen siellä kirkaanpunainen ja alati hikeä valuva jättiläinen. Nyt onnellisuuteni oli voittanut tietoisuuteni rumuudestani! No, aina siihen asti, kunnes katselin Sulon ja Heilan ottamia valokuvia ja näin, miltä näytän bikineissä.

Sain myös tarpeellisia muistutuksia niistä asioista, joista en Espanjassa tykkää tai jotka siellä ovat hankalia. Jatkuva juomaveden ostaminen pulloissa on paitsi riesa, myös hirveän kallista. Jos joka päivä uppoaa euro pelkkään juomaveteen, niin siihen nähden meidän taloyhtiömme holtittoman kallis vesi on kuitenkin ihan ilmaista... Miettikää, 30 euroa kuukaudessa pelkkään juomaveteen – se on valtava summa rahaa. Ja kun yhtäkkiä pitääkin elää ilman kaurapuuroa, Ohut herkku -ruisleipää ja tofua, niin onhan se hankalaa. (Autismipiirteeni ovat vanhemmiten vahvistuneet ainakin siinä, että fiksoitumiseni tiettyihin ruokiin on aika älytöntä.) Espanjassa ei yhäkään osata kierrättää jätteitä, vaan biojätteetkin on tuskaa tuntien tungettava muiden jätteiden sekaan. Kaupungit ovat pakokaasuisia, meluisia ja koirankakkaisia.

Koko viikon ajan lämpötila pysytteli yli 30 asteessa ja aurinko paistoi. Tuollainen kuumuus on minullekin liikaa, mutta kyllä tavoittelemani 10 000 askelta silti joka päivä ylittyi. Jos sää olisi ollut hiukan viileämpi, olisin varmaan ravannut aamusta iltaan kiskomassa itseeni kauneutta Esteponan vanhassa kaupungissa, mutta nyt piti ihan pakostakin välillä pysähtyä huilimaan. Minulla oli onneksi erinomainen kirja messissä, ja maltoin sen kanssa pötkötellä uima-altaan reunalla.

Pieni kriisinpoikanen iski heti, kun saavuimme Esteponaan. Majoitus oli meille Sulon kytkyjen ansiosta ilmainen, ja niinpä pääsimme lomailemaan rikkaiden ihmisten asuinalueella kaupungin yläpuolisella kukkulalla. Koko talokompleksi oli muurilla aidattu ja portilla oli vartija. Toinen vartija mopoili sähköskootterillaan ympäri niitä kolmea katua kaiket päivät. Pihakatu oli niin puhdas, että siltä olisi voinut syödä. Yksityisellä uima-altaalla oli uimavalvoja ja allasbaari. Rapuissa portaat olivat marmoria ja isossa asunnossamme toimi täydellisesti ilmastointi. Siellä oli kaunis ja laadukas sisustus sekä kaikki mahdolliset kodinkoneet. Sulo oli vuokrannut meille pienen ylämäkiin hyytyvän Fiat Pandan, jonka saimme parkkeerata parkkihalliin kaiken maailman porschejen, land rovereiden ja urheilumersujen sekaan. Tällaista rikkaiden lomailua en ole koskaan kokenutkaan.

Pröystäily aiheutti minussa häpeän tunnetta. Miten vastenmielistä onkaan se, että tässä maailmassa rikkaat kuluttavat tolkuttomiin turhuuksiin, mutta köyhät eivät edes välttämättömyyksiin. Minun teki mieleni käydä selittämässä jokaiselle ökyalueella työtä tekevälle espanjalaiselle, että me emme kuulu tähän burberryporukkaan. Meillähän ei ollut edes vaihtovaatteita, koska rahamme eivät riittäneet ostamaan lennolle matkalaukkua! 

Ja silti samalla minä olin niin kiitollinen siitä, että pääsin ilmastoituun asuntoon puhkumaan lämpöhalvaustani pois ja pesemään jatkuvasti hikilimaantuvia vaatteitani koneella puhtaiksi. Meidän hiilijalanjälkemme oli suurempi kuin voin edes ajatella. Kiidimme lentokoneella Euroopan yli vain yhden viikon tähden. Pärrytimme ilmastointia, pyöritimme tiski- ja pesukoneita, kävimme suihkussa, lotrasimme altaassa ja ajoimme liian pienellä vaihteella vuorten rinteitä ylös. Tuotimme törkeän määrän muovijätettä. 

Espanjalaiset ovat kuvottavia siinä, miten he heittelevät jätteensä minne sattuu siitä huolimatta, että jokaisella kadulla on isot jäteastiat ja pulloille jopa erilliset keräysastiat. Missä vain näkyikin pala multamaata, siinä oli myös kasa tölkkejä, pulloja ja sekalaista roskaa. Jopa kukkaruukuissa oli aina jotain roskaa. Laatoitetut ja asfaltoidut alueet keskustassa kyllä pestään ja putsataan joka aamu, mutta otapa askel pois julkisivusta, niin paljastuu espanjalaisten todellinen sottapyttyolemus. Ja minusta sitä roskaa oli nyt vielä enemmän kuin helmustellessani viisi vuotta sitten.

Kaikkein surullisin kokemus oli, kun ajoimme Marbellaan sellaiseen puskaan, joka oli minulle Helmutin kanssa ollut koko matkamme paras paratiisi. Se oli yksi iso metsäinen tontti keskellä kymmenien tai ehkä satojen kilometrien mittaista hotelleiden ja huviloiden tiukkaa riviä rantaviivassa. Siellä minä tutustuin Saksalaisiin, ja siellä minun pelkokauteni päättyi ja aloin rakastaa helmustelua. Siellä kävi tietysti muitakin karavaanareita, mutta lisäksi siellä asui vakituisesti kaksi saksalaista hippiperhettä jurtissaan. Siellä oli puhdasta, siistiä ja hipihiljaista. Lidliin ja Mercadonaan sieltä käveli viidessä minuutissa ja itsepalvelupesulakin oli kävelymatkan etäisyydellä. Siellä oli todella hyvä olla ja kaikki mitä tarvitsin.

Olen Saksalaisilta sittemmin kuullut, että myöhemmin hipit lisääntyivät niin, etteivät karavaanarit enää voineet siellä puskailla. Vastenmieliset pilvipäät valtasivat koko ison tontin ja viljelivät marihuanaansa metsikössä. Halusin nyt käydä kurkkaamassa tuota hullua hippimeininkiä, ja kun paikka osui matkamme varrelle, Sulo suostui kurvaamaan sinne.

Mutta jo tienristeyksessä olikin iso kyltti, joka kielsi pysäköinnin muilta kuin henkilöautoilta ja lisäksi yöpysäköinnin ihan kaikilta ja tietysti telttailun. Vartijakin siinä oli pitämässä huolen, ettei vaan vänlaiffereita pääse paikalle. Meitä ei rannassa odottanutkaan siis hippileiri, vaan tyhjä parkkialue, jossa oli roskaa kuorma-autollisen verran. Rantabaari oli jo syksyä vasten suljettu, mutta saastaiset merkit paikallisten biitsielämästä olivat yhä jäljellä. Kävelin roskan seassa ja minusta tuntui hirveän pahalta. Karavaanarit eivät ole ongelma. Espanjalaiset ovat. Ja hipit ovat. Ne, jotka eivät välitä mistään ja kuvittelevat kaiken olevan vain heitä varten.

Minusta tuntuu, etten enää haluaisikaan mennä talviksi Espanjaan vänlaiffaamaan. Katselin puskaparkkisovellusta ja totesin, että Marbellan paratiisini lisäksi moni muukin täydellinen paikka oli kadonnut siitä kokonaan. Sovellus tarjoilee nyt pääasiassa kadunvarsiparkkeja. Häshtäk Vänlaif siis tuhosi itse itsensä. Niin tulee käymään vielä Suomessakin aikanaan. Kun Etelä-Eurooppa kuumenee kuumenemistaan, alkavat Baltia ja Pohjoismaat houkutella suuria laumoja. Luuletteko, että espanjalaiset ja italialaiset osaavat kerätä roskiansa täälläkään?

Näistä surullisista todellisuusläimäytyksistä huolimatta meillä oli todella onnellinen viikko. Nukuin sikunia, niin kuin huoleton ja fyysisesti itsensä väsyttänyt ihminen nukkuu. Me emme käyneet kukaan toistemme hermoille ja kaikki saivat tehdä itselleen kiinnostavia ja tärkeitä aioita. Estepona kerkesi viikossa tulla tarpeeksi tutuksi ja Sulo ehti käväistä Gibraltarillakin. 

Kaikkien mielestä ehdottomasti parasta oli kuitenkin yhteinen autoretki vuoristoon. Minulle se oli paluu omimpaan ympäristööni, ja pojille uusi elämys. Päädyimme vuoren rinteellä kiemurtelevalle polulle patikoimaan tolkuttomassa kuumuudessa, mutta se koettelemus todettiin kaiken tuskan arvoiseksi, kun silmiemme eteen avautui kirkasvetinen kanjoni! Kotkat kaartelivat yläpuolellamme, ja viileä vesi tuntui ihanalta liian kuuman Välimeren ja kädenlämpöisen uima-altaan jälkeen.

Paikalla oli myös espanjalainen nainen kahden teinipoikansa kanssa ja kun aloin jutella pojille, he kysyivät, haluammeko heidän johdattavan meidät edemmäs. En ymmärtänyt kysymystä oikein, ja niinpä me päädyimmekin olettamani patikoinnin sijaan uimaan poikien perässä etäämmäs kanjonissa, kiipeämään vedestä kallioille ja hyppimään niiltä alas. Pojat olivat hirvittävän pelottomia, ja mekin uskalsimme ihan tarpeeksi! Se oli ihanaa, eikä 34-asteinen hellekään tuntunut enää ollenkaan liialliselta. Ilman niitä poikia kanjonikokemus olisi jäänyt aika reippaasti pliisummaksi!