Tässä kuun alkupuolella puskailin saksalaisten kanssa eräällä rantalaavulla muistaakseni neljä peräkkäistä yötä. Tekikin tosi hyvää vain olla toimettomana paikallaan ja nauttia viimeisimmistä lämpimistä päivistä. Kun siihen asti joka päivä kuitenkin olin palannut Helmutista kotiin tekemään hommia ja hoitelemaan asioita, en ollut saanut päänhiljennyslomaa lainkaan.
Jouduin siellä laavulla ollessamme toteamaan, että kun joku ihana retkikohde päätyy puskaparkkisovelluksiin, se menettää kaiken taikansa. Kun pienelle alueelle tunkee useampi matkailuauto kerrallaan, niin onhan se eri asia kuin se, että tuossakin kyseisessä paikassa sai aikaisemmin aina olla yksin ja hiljaisuudessa.
Oma ajatusmaailmani puskaparkkeilun suhteen on muuttunut, kun olen joutunut tajuamaan, miten liikaa meitä on. Enää en halua jakaa tietoa kivoista paikoista muille. Enää en änkeä väen vängällä vesirajaan kiinni, vaan pysyn parkkipaikalla. Enää en jää uimarannalle, jonka parkkialueella on tilaa hädin tuskin kahdelle autolle kerrallaan. Enää en saivartele siitä, onko leiriytymiskielto oikeasti lainmukainen tai koskeeko matkailuautokielto myös pakettiauto-Helmutia. Minä yksinkertaisesti kunnioitan kylttejä, koska joku syy niiden laittamiseen on ollut.
Suurin osa matkalaisista varmasti tietää, miten toimia ja käyttäytyä, mutta eihän tässä tarvita kuin yksi kusipää kymmentä kelpolaista kohti, niin koko porukan maine on pilalla. Monessa asiassa minä hoksasin, että jopa minun saksalaiseni ovat aika pihalla jokamiehenoikeuksien ja maalaisjärjen yksityiskohdista, vaikka tämä on jo heidän kolmas kesänsä Suomessa.
Pitäisikö minun perustaa taas uusi sometili, jossa voisin kertoa, ettei sorsapoikuetta sovi kesyttää corn flakes -mössöllä ja luonnossa ei huudateta 90-luvun diskomusiikkia? Instan häshtäk vänlaiffit ovat täynnä nurmikolle parkkeerattuja pakettiautoja, vaikka ihan yksiselitteisesti maastossa ajaminen on kiellettyä. "Jos minä nyt tämän kerran vähän rikon sääntöjä" -ajattelu ei toimi, kun meitä on miljardi parkkeeraamassa mustikanvarpujen päälle tai tunkemassa muovikassillista lajittelematonta sekajätettä Lidlin pieneen roskikseen.
Olen ihan varma, että muutaman vuoden kuluttua Suomi on ihan yhtä pulassa pakumatkaajien kanssa kuin Etelä-Eurooppa on jo jonkin aikaa ollut. Käristyvä Keski- ja Etelä-Eurooppa alkaa tuutata vänlaiffereita ja karavaanareita meidän "miellyttävään" ilmastoomme pataljoonittain sen lisäksi, että harrastus on suomalaistenkin keskuudessa kasvanut räjähdysmäisesti. Meillä kannattaisi nyt ajoissa herätä miettimään sitä, miten tänne luotaisiin puskaparkkeilijoille ystävällinen ilmapiiri ilman, että uhrataan rannat roskaavalle paskasakille. En pitäisi ollenkaan pahana jotain lupakirjaa, samaan tapaan kuin kalastus- tai metsästyslupaa. Maksa jokin summa ja lisäksi läpäise testi oikeuksistasi ja velvollisuuksistasi, sitten saat luvan vänlaiffata Suomessa!
Saksalaisten jatkettua matkaansa kohti Naantalin-lauttaa, minä tajusin, ettei minulla ole mitään syytä palata kotiin huseeraamaan. Miksen minäkin viettäisi niitä viimeistä kolmea lämmintä päivää puskissa ennen kuin koko maan yli pyyhkivä myräkkä vie kesän mennessään? Niinpä päätin ajella pienen kierroksen melkein-naapurikunnassa eli Rautjärven maaseudulla ja rauhoittaa päätäni hiljaisuudessa aivan yksin.
Aina maalla ollessani minä alan kaivata omaa mummonmökkiä kaukana ihmisistä. Että saisin asua jossain, missä ei oikeasti kuuluisi mitään muuta kuin luonnon tuottamia ääniä. Mutta ihan rehellisesti tiedän, että se johtaisi vain siihen, että alkaisin taas pelätä ihmisten kohtaamista. Minusta tulisi suurella todennäköisyydellä se Sussu, joka olin vielä Orivedellä asuessani. Sosiaalisten tilanteiden pelkoa, ahdistusta, ihmisten välttelemistä. En minä sellaiseksi enää halua, vaikka minä vihaankin näitä Melukylän ääniä.
Rautjärvellä nautiskelin uimarannoista, geokätköistä ja nähtävyyksistä.
Uusi kirkko on jo vihitty käyttöön. Se ei minusta ole mitenkään erityisen kaunis, mutta ei se onneksi rumakaan ole. Järven rannalla oleva hautuumaa sen sijaan on ihanista ihanin. Palaneen kirkon kivijalka veti mieleni vähän murheelliseksi. Että voikin ihminen olla niin sairas, että haluaa yrittää teljetä joulukirkkokansan sisään ja tuikata kirkon tuleen.
Mukavinta oli lopultakin päästä aivan ajan kanssa tutustumaan Hiitolanjokeen. Olen tehnyt sinne kasapäin opastauluja, kun Etelä-Karjalan Virkistysaluesäätiö monine yhteistyökumppaneineen on viime vuosina ennallistanut padottuja koskia. Hiitolanjoki on sillä lailla hienostelevan urbaani retkeilykohde, että siellä melkein kaikki polut ovat nyt esteettömiä ja kaikki nuotiopaikat ja huussit ovat viimeisen päälle siistejä ja uusia. Kioskikin sinne oli täksi kesäksi saatu - toivottavasti yrittäjä ei ole tehnyt pahasti tappiota kahden kuukauden sadekauden takia.
Kolme koskea käsittävä joen varren retkeilyalue on sen verran laaja ja polut ja parkit tanakasti rakennettuja, ettei isompikaan ihmismäärä sitä hetkessä turmele. Vietin oikein ihanat pari päivää testaamassa kaikki polut ja mahdollisuudet, ennen kuin piti lähteä kotiin pakkaamaan Helmutia Kolin-reissua varten.
